Latinan kielen sanat ius ja lex kääntyvät englanniksi osapuilleen samoin: law. Sanoilla on kuitenkin oleellinen merkitysero. Ius on laki kokonaisuudessaan, esi-isiltä periytyvä käsitys oikeasta ja väärästä sekä tavasta järjestää yhteiskuntaa. Lex on edellämainitun kirjallinen ilmiasu. Asetelma tuo mieleen Sibelius-Akatemiassa ajankohtaisen ns. strategian. Kun puhumme strategiasta, mistä puhumme. Onko kysymyksessä yhteinen, niin opettajien kuin opiskelijoiden jakama ymmärrys oppilaitoksemme päämääristä ja tavoista niiden saavuttamiseksi? Vai onko kysymyksessä paperi, jolle tämä ymmärrys on kirjattu? On vaikea kuvitella, että Rooman imperiumi olisi kukoistanut, jos ius ja lex olisivat olleet keskenään ristiriidassa. Sama koskee Sibelius-Akatemiaa. Mikäli todellinen strategiamme ja kirjoitettu strategia eivät kohtaa, on meillä syytä huoleen. Vielä huolestuttavampaa on, jos meillä ei ole todellista yhteistä strategiaa, vaan ainoastaan sitä esittävä dokumentti.
Strategiatyö mielletään usein yhdeksi niistä loputtomista tyhjänpäiväisistä sormiharjoituksista, joita vallitseva hallintoideologia kiusaksemme tuottaa. Olen eri mieltä. Menestystä ja pitkää ikää havittelevalla instituutiolla on syytä olla käsitys a) miksi se on olemassa b) mihin se pyrkii ja c) miten se aikoo sinne päästä. Ensimmäiseen kohtaan osaamme varmasti kaikki omasta mielestämme vastata, mutta b:n ja c:n osalta mielipiteiden hajonta lienee suurempi. Sibelius-Akatemiassa strategisten pohdintojen laatuun vaikuttaa eri osastojen edustamien musiikinalojen historiallinen asema. Esimerkiksi esittävän säveltaiteen puolella korostuu satojen vuosien perinteen ylläpitäminen ja edelleen kehittäminen. Kun instituutiot ovat jo olemassa, on helppo tuudittautua väärään turvallisuuden tunteeseen ja olettaa menneisyyden olevan tae tulevasta. Tilanne on toinen uudemmilla osastoilla, jotka joutuvat rakentamaan omaa institutionaalista todellisuuttaan alusta alkaen.
Niin kauan, kun rahamme tulevat ulkopuolelta, maailma ei lakkaa esittämästä meille edellä mainittuja kysymyksiä. Oman etumme nimessä meillä on oltava niihin perustellut vastaukset, siis strategia. Mutta kuinka sovittaa yhteen osastojen ja yksilöiden keskenään ristiriitaiset ja naapurille usein vaikeasti hahmottuvat tarpeet? Perinteinen tapa lähtee prosessista. Kun laadimme oikeassa järjestyksessä riittävästi lausuntoja ja pidämme niiden tiimoilta päätösvaltaisia kokouksia, tuotantoketjun toisesta päästä tipahtaa lopulta tippa tislattua viisautta. Muodollisella menetelmällä pihtisynnytetyllä totuudella on kuitenkin puutteensa. Jos puolet Sibelius-Akatemiasta haluaa A:n ja toinen puoli C:n, strategiaan kirjataan B. Lopputuloksena on julistus, jonka kaikki ovat allekirjoittaneet, mutta johon kukaan ei usko. Tuloksena on niin ikään julistus, joka ei ympäripyöreydessään anna meille todellista tukea valintoja tehdessämme. Strategialta jää puuttumaan juuri se ominaisuus, joka olisi meidän itsemme kannalta oleellisin. (Ks. Murtomäki, Suurpää, Puumala, Kuusi, Valkeila: “Säten huomioita strategiaan 2012”, ÄK 12/08-09).
Vajavainen voi olla myös vahingollinen. Strategian eräs tehtävä on suojata meitä päätöksiltä, jotka ovat vastoin yhteistä tahtoamme. Mitä vähemmän strategia antaa meille selkeitä vastauksia, sitä enemmän joudumme sitä tulkitsemaan. Jos mitä tahansa päätöstä voidaan perustella strategian yksipuolisella tulkinnalla, mahdollisuus ja houkutus tietyn eturyhmän intressien edistämiseen kasvaa. On olemassa organisaatioita, joissa uhkaa ei kenties ole, mutta Sibelius-Akatemia ei tähän joukkoon kuulu. Liian monet merkit puhuvat karua kieltään siitä, kuinka juuri päätöksentekokulttuuri on yksi Sibelius-Akatemian polttavimmista ongelmista: asioiden ilmaantuminen päätettäväksi yllättäin, aikapulan varjolla tapahtuva junttaus, jo sovitusta lipeäminen, muodolliseen legitimiteettiin vetoaminen ... Ajan henki on sama kaikkialla julkishallinnossa, mutta viisas on se, joka ei suin päin mene yhteiseen vipuun. Nyt ei ole kysymys rahan määrästä tai tehokkaammasta tiedottamisesta, vaan luottamuksen ilmapiirin palauttamisesta.
Tuskin sorrun kohtuuttomaan naivismiin, jos väitän, että työyhteisömme jäsenet, niin opettajat kuin opiskelijat, ovat hyviä ihmisiä. Kukaan sibelius-akatemialainen ei ole päätynyt alalle rahan- tai vallanhimon ajamana. Ammattimuusikon arki on kuitenkin vähemmän idyllinen kuin Rondo-lehteä lukemalla voisi aavistaa. Kilpailu on armotonta, palkka kehno, terveys vaarassa ja työn laadun tarkkojen mittarien puuttuessa kokemus epäoikeudenmukaisuudesta lienee useimmille tuttu. Valtiollisessa ohjauksessa meitä on viime aikoina viety yhä voimallisemmin keskinäisen vastakkainasettelun suuntaan myös yliopiston sisällä. Ihanteena näyttää olevan jatkuvasti muotoaan muuttava pätkäprojektien sikermä, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Rahoituksen suhteen olemme isäntämme alamaisia, mutta joistakin asioista voimme edelleen päättää ihan itse. Yksi tärkeimmistä on työilmapiiri. Toivoisinkin ihmisten osoittavan tämän ongelman edessä samaa määrätietoisuutta, luonteenlujuutta ja selväpäisyyttä kuin esiintymislavalle noustessaan. Luottamuksen rapautuminen ei ole seurausta ihmisten pahuudesta vaan heikkoudesta.
Terveen työilmapiirin ja todellisen yhteisen strategian löytämisessä on pohjimmiltaan kysymys samasta asiasta. Mutta onko tavoite liian utopistinen näin laajassa ja kirjavassa joukossa? Uskon, että ei, mutta työhön on lähdettävä toisesta suunnasta. Ensin on oltava yhteinen tahto, vasta sitten on julistusten aika. Nykyinen menetelmä, jossa ensin laaditaan julistus ja sitten yritetään tuuppia väkeä ruotuun, on arvonsa tuntevien asiantuntijoiden edessä tehoton. Yhteisen tahdon etsiminen on luontevinta aloittaa osastojen sisällä. Hiljattain ORSOn seminaarissa nousi voimakkaasti esille tarve lisätä nuorisokoulutuksen aloituspaikkoja. Intoa vähensi tietoisuus siitä, että hanke tulisi todennäkösesti rahoitettavaksi muuta opetusta leikkaamalla. Tässäpä kiperä arvokeskustelun paikka. Kun selkeä yhteinen tahto asian tiimoilta joku päivä löytyy, ei haittaa, vaikka se kirjattaisiin ylös tulevaisuuden päätöksentekoa selkiyttämään. Näin tehdessämme tulemme ottaneeksi askeleen kohti osaston yhteistä strategiaa. Väitän, että osastokohtaisen strategisen suunnittelun merkitystä ei ole vielä riittävästi ymmärretty.
Sibelius-Akatemian osastoilla on toisistaan jossain määrin poikkevat toimintakulttuurit. Näin tulee ollakin. Suuressa organisaatiossa kykymme ymmärtää toistemme erityistarpeita on kuitenkin väistämättä puutteellinen. Ratkaisun avain on keskinäisessä luottamuksessa. Sen avulla voimme tunnustaa sellaistenkin tarpeiden legitiimisyyden, jotka ovat kenties itsellemme vaikeasti ymmärrettäviä. Mikäli kullakin osastolla on selkeästi määritelty oma käsitys asemastaan ja pyrkimyksistään, Sibelius-Akatemian kokonaisstrategian luominen helpottuu. Sen ei enää tarvitse säännellä kaikkea, vaan ainoastaan järjestää osastokohtaiset tahdot kohtuullisen ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on tällöin mahdollisimman lyhyt, tarkka ja tehokas. Ylemmän ja alemman strategian yhteensovittamisessa voimme siirtää vastuuta sinne, missä vaikutukset tulevat olemaan kouriintuntuvimmillaan, osastoille. Viimeiseen asti meidän tulee välttää tilannetta, jossa osastojen tahto ja Sibelius-Akatemian johdon tahto eivät kohtaa. Kurinpidollisten tarpeiden korostuessa luottamus kärsii, arkipäiväisestä uhkaa tulla prosessi, sisällöstä rakenne, rengistä isäntä.
Veli-Markus Tapio
perjantai 12. joulukuuta 2008
sunnuntai 2. marraskuuta 2008
Miksi soitan, mitä soitan, miten soitan
Muistan elävästi elämäni ensimmäisen radiohaastattelun noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Konserttivierailulle Helsinkiin silloisesta kotikaupungistani Baselista saapuneena olin lupautunut Minna Lindgrenin kuulusteltaksi pieneen Bulevardilla sijainneeseen kahvilaan. Minnan viritellessä laitteistoaan iskukuntoon valmistauduin itsevarmasti siihen, missä olin aina tuntenut olevani vahvimmillani: omaamaan kärkeviä mielipteitä ja kertomaan niistä vuolaasti. Ensimmäinen kysymys kuului: ”Mikä sai sinut siirtymään vanhan musiikin alalle?” Menin sanattomaksi ja pyysin Minnaa sulkemaan nauhurin. Tuohon en ollut varautunut. Vasta oraalla ollut taipumukseni sarasvuolaiseen keittiöpsykologisointiin ei ollut toistaiseksi saattanut minua näin syvällisten kysymysten äärelle. Omalta kannaltani tarkasteltuna uranvaihdos oli vain tapahtunut. Olin ollut, pakinoitsija Jukka Ukkolaa lainatakseni, kuin ajopuuna ajelehtiva huutolaispojan tuuliviiri.
Viimeinen saavutukseni filharmonisen konserttimusiikin saralla ennen Baseliin muuttoani oli sellonsoiton B-kurssitutkinnon suorittaminen Sibelius-Akatemian silloisella solistisella osastolla. Palautetta annettaessa eräs tutkintolautakunnan jäsen kysyi: ”Fraseerauksesi on mestariluokkaa, mutta mikset koskaan soita kovaa?” En ollut yllättynyt. Syistä, jotka ovat jääneet itsellenikin epäselviksi, vastenmielisyyteni kovaasoittamista kohtaan oli ehdotonta ja ainoastaan suurin älyllisin ponnistuksin ja huonoa omaatuntoa kantaen saatoin hetkellisesti jäljitellä sellonsoiton silloin muodissa ollutta hyperpinkeää sointi-ihannetta. Kunnonajoitukseni oli ollut kohdallaan Sibelius-Akatemian pääsykokeissa muutama vuosi aiemmin. Itselleni harvinaista pragmaattisuutta osoittaen hosuin, heiluin ja hikoilin hyvin harjoitellussa hurmoksessa. Itse en olisi moista soittoa halunnut kuunnella, mutta raati oli onneksi eri mieltä.
Sittemmin kohtasin useaan otteeseen seuraavanlaisen ajatusketjun: selloa ei voi noin soittaa, mutta jos haluat välttämättä noin soittaa, mikset soita viola da gambaa. Moiset puheet saivat minut suhtautumaan hyvinkin kielteisesti soittimeen, josta oli sittemmin tuleva elämänurani – vasta vähitellen annoin pirulle pikkusormeni. Eräs raja ylittyi kun hankin sellooni pitkän harkinnan jälkeen suolikielet; ei mitään barokkihömpötyksiä, vaan sellaiset samanlaiset, joita kaikki sellistit, Casals ja kumppanit, olivat vielä muutama vuosikymmen aiemmin käyttäneet. Ratkaisuun vaikutti se, että olin hiljattain vaihtanut opettajaa. Edellinen oli kieltäytynyt kategorisesti minua opettamasta, jos luopuisin rautalangasta.
Myönnän olleeni hankala tapaus. Pidin musiikista aivan liian paljon ja ennen kaikkea tavalla, joka oli pikkusellistin kanonisoituun curriculumiin hankalasti yhteensovitettavissa. Monia teoksia olisin halunnut soittaa, mutten saanut; toisia soitin kun käskettiin. Musiikinhistorian suuret B:t (Bach, Beethoven ja Black Sabbath) koskettivat syvältä, mutta nuottitelineellä huomiota kerjäävä Saint-Saensin sellokonsertto aiheutti vastaavia värinöitä kuin Helsingin puhelinluettelo. Oleellisinta lienee kuitenkin se, etten itse kokenut asetelmaa mitenkään epäihanteelliseksi. Ajatus, että omilla mielipiteilläni ja kokemusmaailmallani olisi saattanut olla jotain vaikutusta soittooni tai ohjelmistovalintoihin, olisi tuolloin tuntunut pöhköltä. Me omanarvontunnossamme autuaat käyrän stakkelin veljeskunnan jäsenet ymmärsimme, ettei nuorella iällä musiikkia ja tunteita käynyt sotkeminen. Niin tekivät ainoastaan valaistuneet – ja hekin kohtuudella, olihan säveltaiteilun varsinainen päämäärä metronomiluvun ja osumatarkkuuden tulon maksimointi.
Näin ollen, vaikka aihe onkin mahdollisesti menettänyt osan tiedonvälityksellisestä ajankohtaisuudestaan, vastaan nyt Minna Lindgrenin kysymykseen sikäli kuin osaan: sen lisäksi, että olen aina ollut sitä mieltä, että vanha säveltäjä on parempi kuin pussillinen uusia, huomaan nyt, että vasta vanhanmusiikin parissa saatoin esittää itselleni kysymyksen, mitä ja miten minä itse haluaisin soittaa. Omien aivojen ottaminen hyötykäyttöön oli alussa kerrassaan huumaavaa. Ihmeelliseltä tuntui jo se, että sai aloittaa harjoittelun uudesta, siististä nuottikopiosta ilman gurun ja gurungurun sormitus- ja jousitusmerkintöjä. Olin, ja olen edelleen, vakuuttunut, että oman mielenkiinnon kohteen ja työskentelyn kohteen yhdistämisellä saavutetaan monenmoista synergiaetua.
Näin paljastuu, ettei motiivini ollutkaan kutsumus pelastaa barokkimusiikki vibraton kauhistukselta tai muu palavasieluinen puhdasoppisuus. Erilaiset kilpailevat vanhamusiikilliset yhden asian liikkeet eivät saaneet minusta uskollista jäsentä kuin korkeintaan hetkeksi. Minulle vanhamusiikki tarkoitti ennen kaikkea ohjelmistoa, ei tiettyä soittamisen tapaa – tai tietystä soittamisen tavasta pidättäytymistä. Tämä on luksusta, johon erityisesti gambansoittajalla on varaa, sillä sekä soitin että sille kirjoitettu ohjelmisto ovat saaneet nukkua ruususen unta yli kaksisataa vuotta. (Ainoan merkittävän poikkeuksen muodostavat Johann Sebastian Bachin kolme sonaattia viola da gamballe ja obligato-cembalolle, jotka kuuluvat myös sellistien ohjelmistoon.) Ei ole olemassa mitään ”väärää”, isiltä periytyvää traditiota, jota vastaan kapinoida. Barokkijousi gambistin kädessä ei herätä intohimoja.
Vapauden ja itsetekemisen ylistyksen lomassa tunnustettakoon, että taide ei elä tyhjiössä. Musiikki ilman jonkinlaista kontekstia on hälyä, ei muuta. Suurelle konserttiyleisölle yhteisestä kontekstista ja pitkästä klassis-romanttisesta esitystraditiosta irrottautumaan pyrkivänä vanhamusiikki on tarvinnut omat kiintopisteensä. Yksi tärkeimmistä on ”autenttisuus”. (Käytetään yleisimmin muodossa ”epäautenttisuus” toisten tekemisiä arvosteltaessa; vrt. ”tieteellisyys”.) Vanhanmusiikin, sekä ohjelmiston että soittamisen tavan, tultua yhä enemmän osaksi normaalia institutionalisoitunutta musiikintekemistä A-sanaa kuulee vuosi vuodelta vähemmän. Näin on hyvä, sillä yleisesti hyväksytyn määritelmän löytäminen käsitteelle on osoitautunut mahdottomaksi. Lisäksi on syytä huomata, että vanhamusiikillisen herätyksen ollessa jo varsin vanhaa moni käytäntö on alkanut elää omaa elämäänsä osana uutta, oman aikamme esittämistraditiota kenenkään asiaa enää kyseenalaistamatta. Aikakoneen keksimistä odotellessa täydelliseen autenttisuuteen ei pyri kukaan. Niinpä autenttisuus merkitsee kullekin sellaista tarkkaan valikoitujen historiallisten faktatietojen ja periaatteiden kokoelmaa, joka tukee juuri hänen henkilökohtaista ilmaisuaan.
Ei siis liene mikään uutinen, että vaikka moni herätysliikkeemme dogmi onkin kiveenhakattu, käytännön sovelluksen tasolla vanhanmusiikin viisaat ja mahtavat ovat sangen erimielinen joukko. Tämä ei ole kielteinen asia, ja erimielisyydet kukoistavat yleisesti ottaen kollegiaalisessa ilmapiirissä. Perinteiseen konservatorio-opetukseen verrattuna tämä luo vanhanmusiikin koulutukseen keskustelevamman sävyn. Opettajaan, oli hän kuinka arvostettu hyvänsä, on vaikea suhtautua kritiikittömästi, jos altistuu jatkuvasti toisten kuuluisuuksien eriäville mielipiteille. ”Siellä missä kaikki ajattelevat samoin, kukaan ei ajattele kovin paljoa”, on joku viisas sanonut. Kokemukseni viideltä opiskeluvuodeltani Baselin Schola Cantorumissa on saanut minut näkemään vallitsevien mielipiteiden moninaisuuden rikkautena. Sittemmin olen pyrkinyt olemaan uskollinen tälle ajattelutavalle myös omassa opetustyössäni ja sanoutumaan tietoisesti irti joistakin elämäni varrella kohtaamistani autoritäärisemmistä didaktisista käytännöistä. (Mieleni syövereistä kumpuaa lämmin musiikkileirimuisto eräästä venäläisestä professorista ja hänen veitikkamaisesta, varhaisnuoren kasvukipuja myötäelävästä tyylistään: ”Idiot! Idiot! Kleine Pause [yskintää], kleine Pause. Das ist sehr schwer für mich! [lysähdys, huohotusta, rintakipuja]”.)
Edellä esitetty liittyy omaan soittooni sikäli, että, enemmän kuin auktoriteettejä, kavahdan epärehellisyyttä, omaa etua tavoittelevaa falskiutta, joka klassisen konserttimusiikin alalla saa usein pompöösin altruismin hahmon. Omia ratkaisuja ja mielipiteitä on aina perusteltava ylevillä ulkoisilla syillä – jollaiseksi kelpaa esimerkiksi säveltäjän alkuperäisen intention (vanhamusiikki) tai musiikin itsensä vaatiman Oikean Tulkinnan (nuormusiikki) varjeleminen. Harva uskaltaa sanoa, että asia on näin, koska minusta siltä tuntuu. Asenteeni muodostumiseen lienee vaikuttanut se, että olen – useimmista kollegoistani poiketen – soittanut paljon barokkimusiikkia varhaisempaa ohjelmistoa, joka historiallisen faktatiedon ohuuden seurauksena on avoin hyvinkin erilaisille tulkinnoille – ja akateemisesta musiikinopetuksesta irrallisena, heikoin eväin liikkeelläoleville tekijöille. Tarkastellessani omaa kasvuani oppilas-imitaattorista vanhamusiikillisen taiteenteon täysivaltaiseksi subjektiksi näen linjan, jonka alkupäässä on se miten tulee soittaa (säännöt) ja toisessa päässä se miten haluan soittaa (vapaus). Mielikuva vähittäisestä vapautumisesta ulkoisten syiden hegemoniasta on kuitenkin illuusio; vuosikymmenien koulutuksen tuloksena musiikkikäsitykseni on luonnollisesti länsimaisen musiikkitradition läpikyllästämä. Lienee rehellisempää puhua vapautumisesta omien ratkaisujen ulkomusiikillisen perusteltavuuden pakosta. Soitan, miten soitan, koska haluan niin soittaa.
Näin ollen myös tiedän, miten haluan soittaa enkä osaa samaistua tutkimuksellisesta tunnustuskirjallisuudesta tuttuun asetelmaan, jossa kirjoittaja hapuilee pimeässä, otsa kuhmuilla, hermeneuttisesta kehästä ulospääsyä etsien. Vaikka vakaumus jonkin kohdan oikeasta fraseerauksesta saattaakin vaatia pidemmän ajan syntyäkseen, oleellista on, että se kuitenkin aina syntyy, eikä minun tarvitse kantaa tästä huolta. Soittamisessa vaikeaa ei ole tietäminen, vaan toteuttaminen. Ehkä tämä on merkki osaamisesta – ammattilaisuudesta. Tilanne on toinen vaikkapa suuresti arvostamillani, ja ajoittain harrastamillani valokuvauksen ja graafisen suunnittelun aloilla. Tiedän mistä pidän, mutten tiedä tarkalleen mitä haluan; olen amatööri – en osaa. Aiemmin mainitsemaani Saint-Saensin sellokonserttoon viitaten minulle on kuitenkin aina ollut äärimmäisen tärkeää, että musiikki, jota soitan, koskettaa minua tavalla, jonka seurauksena henkilökohtaisen vakaumuksen syntyminen on ylipäätään mahdollista. Näin ollen en mielelelläni soita teoksia vain siitä syystä, että jokin ulkopuolinen voima (opettaja, traditio, musiikkibusiness) niin tahtoo. Romanttisesta taiteilijakuvasta irtisanoutuen tunnustan toki eläväni joustavuutta edellyttävässä reaalimaailmassa. Sitä paitsi tietynlaiset ulkopuoliset impulssit ja rajoitteet voivat joskus olla taiteenteon kannalta siunauksellisia: en olisi ikimaailmassa tullut oma-aloitteisesti tehneeksi levyä pohjoismaisista koraaleista, ellei Opus 111 levy-yhtiön johtaja Jolanta Skura olisi sitä minulta vaatinut.
Olen aina tuntenut viehtymystä kontrapunktiikkaan, atonaalisuus on minulle vierasta, toimialaani kuuluvien tusinabarokkimusiikin ja tusinarenessanssimusiikin välillä valintani kohdistuu viimeksi mainittuun. Se mikä koskettaa, vaihtelee kuitenkin ikäkausittain. Musiikkimakuni pysyvintä kerrostumaa edustavat nuo aiemmin luettelemani suuret B:t, joista ainoastaan Johann Sebastian Bach on säveltänyt viola da gamballe. Lennä, lennä leppäkerttu -äänilevyn estetiikasta ulos kasvettuani Bach onkin ollut elämäni keskeisin säveltäjä; tosin monet ihastukset ovat ajoittain jättäneet tämän pitkäaikaissuhteen varjoonsa. Suhteeni Bachin musiikkiin ei ole yksiselitteisen palvova. Esimerkiksi useat hänen koraalisovituksistaan eivät minua mielytä. Näin ei kuitenkaan saisi sanoa, sillä Bach on pyhä, täydellinen ja kaiken arvostelun yläpuolella. Kansakouluikäiset tyttäreni oppivat tämän jo varhain. Kun huomautin kerran jostakin heidän pöytätapoihinsa liittyvästä puutteesta, toinen sanoi: ”Ai kuka niin sanoo? Jeesus vai?” Ja toinen jatkoi: ”Vai Bach?” Vallitseva pyhimyskultti on aiheuttanut Bach-suhteeseeni hienoista kitkaa. Myönnettäköön, ettei ole Bachin vika, että hänestä on tullut eräänlainen kokooja-antenni kaikelle sille tärkeilylle, mitä musiikkimaailma on tulvillaan. Ars longa, vita brevis (suom. Minun apurahani pitkä, sinun lyhyt).
Baselin vuosinani suhteeni Bachin kolmeen gambasonaattiin ei muodostunut niin kiinteäksi, että olisin halunnut niitä oppituntien ulkopuolella ehdoin tahdoin esittää. Tuon halun edellytyksenä on usko siihen, että tietää mitä haluaa ja kykenee esityksellään tarjoamaan yleisölle jotain omaansa, ei ainoastaan mestarien imitointia. Kyseisten teosten kohdalla tämän vakaumuksen syntyminen on vaatinut minulta erittäin pitkän ajan. Bachin esittämistä vaikeuttaa se, että – päin vastoin kun viola da gamba -musiikki yleensä – se on äärimmäisen voimakkaasti kontekstoitunutta. Alkuperäisestä nuottitekstistä poikkeava ääni Marin Marais’n musiikissa on tulkintaa, Bachin musiikissa pyhäinhäväistys. Bachin soittaminen kaikille mielyttävällä tavalla on kuitenkin mahdotonta, sillä jokaisella on voimakas mielipide siitä, miten se tulisi tehdä. Hyvästä esimerkistä käynen minä itse: Viimeiset kaksi vuosikymmentä olen kuulunut historiallisia jousisoittimia käyttävään ja niiden erinomaisuutta julistavaan seurakuntaan. Mutta kun kuulen d-molli Chaconnen barokkiviululla soitettuna, vertaan sitä Oleg Kaganin esitykseen Helsingin Vanhassa kirkossa 70-luvulla ja petyn.
Bachia on hankala päästä soittamaan; Bachilla ei ole uutuusarvoa. Tarjoamalla Bach-ohjelmaa jollekin merkittävälle festivaalille ei luo itsestään erityisen innovatiivista mielikuvaa. Festivaalit, levy-yhtiöt ym. haluavat ”mielenkiintoista” musiikkia. Ihanteellinen myyntikohde olisi esimerkiksi Aleksanteri Suuren jäämistöstä hiljattain löydetty Telemannin metodisten sonaattien kurkkulaulusovitus. Se myisi itse itseään, Bach tarvitsee myyntiargumentikseen tulkinnan – ja henkilön sen takana. Olen elämäni varrella soittanut paljon mielenkiintoista musiikkia, mutta, Sinuhe Egyptiläistä lainatakseni, olen kyllästynyt mielenkiintoiseen musiikkiin. Haluan pitää sapattivuosikymmenen kiehtovien, uusia sfäärejä avaavien, poikkeuksellista jukstaposition tajuani osoittavien, kulttuurien välistä vuoropuhelua lisäävien ja kolesterolia alentavien konserttikokonaisuuksien laatimisesta. Aion soittaa, mitä itse haluan.
Ja tässä riittääkin puuhaa yhden ihmiselämän ajaksi, sillä, kuten hyvin tiedetään, soittaminen on vaikeaa. Vaikeutta lisää se, että lopputuloksen tulisi olla yleisesti haluttavaa, koskettavaa, eikä ainoastaan teknisesti virheetöntä ja hyvien tapojen mukaista – institutionaalisesti määräytyvien kriteerien täyttyminen ei ainakaan minulle itselleni riitä. Ammattimuusikkona soittoni on oltava lisäksi sellaista, että joku on puhtaasti henkilökohtaisista syistä valmis sen kuulemisesta maksamaan. Taiteilijaolemassaoloni oikeutus syntyy siitä, että kriittinen massa ihmisiä jakaa musiikkikäsitykseni ja kokemusmaailmani. Tietoisuus tästä on ajoittain rohkaisevaa ja ajoittain ahdistavaa riippuen siitä, kummin päin valta-riippuvuussuhteen kunakin päivänä kokee. Makkaratehtailijaan verrattuna mahdollisuuteni muokata tuotettani markkinoiden toivomaan suuntaan ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Käsite ”taiteellinen vapaus” lieneekin muiden ammattikuntien piirissä syntynyt ja viittaa ennen kaikkea taitelijan ja herätyskellon kompleksiseen suhteeseen.
Viimeinen saavutukseni filharmonisen konserttimusiikin saralla ennen Baseliin muuttoani oli sellonsoiton B-kurssitutkinnon suorittaminen Sibelius-Akatemian silloisella solistisella osastolla. Palautetta annettaessa eräs tutkintolautakunnan jäsen kysyi: ”Fraseerauksesi on mestariluokkaa, mutta mikset koskaan soita kovaa?” En ollut yllättynyt. Syistä, jotka ovat jääneet itsellenikin epäselviksi, vastenmielisyyteni kovaasoittamista kohtaan oli ehdotonta ja ainoastaan suurin älyllisin ponnistuksin ja huonoa omaatuntoa kantaen saatoin hetkellisesti jäljitellä sellonsoiton silloin muodissa ollutta hyperpinkeää sointi-ihannetta. Kunnonajoitukseni oli ollut kohdallaan Sibelius-Akatemian pääsykokeissa muutama vuosi aiemmin. Itselleni harvinaista pragmaattisuutta osoittaen hosuin, heiluin ja hikoilin hyvin harjoitellussa hurmoksessa. Itse en olisi moista soittoa halunnut kuunnella, mutta raati oli onneksi eri mieltä.
Sittemmin kohtasin useaan otteeseen seuraavanlaisen ajatusketjun: selloa ei voi noin soittaa, mutta jos haluat välttämättä noin soittaa, mikset soita viola da gambaa. Moiset puheet saivat minut suhtautumaan hyvinkin kielteisesti soittimeen, josta oli sittemmin tuleva elämänurani – vasta vähitellen annoin pirulle pikkusormeni. Eräs raja ylittyi kun hankin sellooni pitkän harkinnan jälkeen suolikielet; ei mitään barokkihömpötyksiä, vaan sellaiset samanlaiset, joita kaikki sellistit, Casals ja kumppanit, olivat vielä muutama vuosikymmen aiemmin käyttäneet. Ratkaisuun vaikutti se, että olin hiljattain vaihtanut opettajaa. Edellinen oli kieltäytynyt kategorisesti minua opettamasta, jos luopuisin rautalangasta.
Myönnän olleeni hankala tapaus. Pidin musiikista aivan liian paljon ja ennen kaikkea tavalla, joka oli pikkusellistin kanonisoituun curriculumiin hankalasti yhteensovitettavissa. Monia teoksia olisin halunnut soittaa, mutten saanut; toisia soitin kun käskettiin. Musiikinhistorian suuret B:t (Bach, Beethoven ja Black Sabbath) koskettivat syvältä, mutta nuottitelineellä huomiota kerjäävä Saint-Saensin sellokonsertto aiheutti vastaavia värinöitä kuin Helsingin puhelinluettelo. Oleellisinta lienee kuitenkin se, etten itse kokenut asetelmaa mitenkään epäihanteelliseksi. Ajatus, että omilla mielipiteilläni ja kokemusmaailmallani olisi saattanut olla jotain vaikutusta soittooni tai ohjelmistovalintoihin, olisi tuolloin tuntunut pöhköltä. Me omanarvontunnossamme autuaat käyrän stakkelin veljeskunnan jäsenet ymmärsimme, ettei nuorella iällä musiikkia ja tunteita käynyt sotkeminen. Niin tekivät ainoastaan valaistuneet – ja hekin kohtuudella, olihan säveltaiteilun varsinainen päämäärä metronomiluvun ja osumatarkkuuden tulon maksimointi.
Näin ollen, vaikka aihe onkin mahdollisesti menettänyt osan tiedonvälityksellisestä ajankohtaisuudestaan, vastaan nyt Minna Lindgrenin kysymykseen sikäli kuin osaan: sen lisäksi, että olen aina ollut sitä mieltä, että vanha säveltäjä on parempi kuin pussillinen uusia, huomaan nyt, että vasta vanhanmusiikin parissa saatoin esittää itselleni kysymyksen, mitä ja miten minä itse haluaisin soittaa. Omien aivojen ottaminen hyötykäyttöön oli alussa kerrassaan huumaavaa. Ihmeelliseltä tuntui jo se, että sai aloittaa harjoittelun uudesta, siististä nuottikopiosta ilman gurun ja gurungurun sormitus- ja jousitusmerkintöjä. Olin, ja olen edelleen, vakuuttunut, että oman mielenkiinnon kohteen ja työskentelyn kohteen yhdistämisellä saavutetaan monenmoista synergiaetua.
Näin paljastuu, ettei motiivini ollutkaan kutsumus pelastaa barokkimusiikki vibraton kauhistukselta tai muu palavasieluinen puhdasoppisuus. Erilaiset kilpailevat vanhamusiikilliset yhden asian liikkeet eivät saaneet minusta uskollista jäsentä kuin korkeintaan hetkeksi. Minulle vanhamusiikki tarkoitti ennen kaikkea ohjelmistoa, ei tiettyä soittamisen tapaa – tai tietystä soittamisen tavasta pidättäytymistä. Tämä on luksusta, johon erityisesti gambansoittajalla on varaa, sillä sekä soitin että sille kirjoitettu ohjelmisto ovat saaneet nukkua ruususen unta yli kaksisataa vuotta. (Ainoan merkittävän poikkeuksen muodostavat Johann Sebastian Bachin kolme sonaattia viola da gamballe ja obligato-cembalolle, jotka kuuluvat myös sellistien ohjelmistoon.) Ei ole olemassa mitään ”väärää”, isiltä periytyvää traditiota, jota vastaan kapinoida. Barokkijousi gambistin kädessä ei herätä intohimoja.
Vapauden ja itsetekemisen ylistyksen lomassa tunnustettakoon, että taide ei elä tyhjiössä. Musiikki ilman jonkinlaista kontekstia on hälyä, ei muuta. Suurelle konserttiyleisölle yhteisestä kontekstista ja pitkästä klassis-romanttisesta esitystraditiosta irrottautumaan pyrkivänä vanhamusiikki on tarvinnut omat kiintopisteensä. Yksi tärkeimmistä on ”autenttisuus”. (Käytetään yleisimmin muodossa ”epäautenttisuus” toisten tekemisiä arvosteltaessa; vrt. ”tieteellisyys”.) Vanhanmusiikin, sekä ohjelmiston että soittamisen tavan, tultua yhä enemmän osaksi normaalia institutionalisoitunutta musiikintekemistä A-sanaa kuulee vuosi vuodelta vähemmän. Näin on hyvä, sillä yleisesti hyväksytyn määritelmän löytäminen käsitteelle on osoitautunut mahdottomaksi. Lisäksi on syytä huomata, että vanhamusiikillisen herätyksen ollessa jo varsin vanhaa moni käytäntö on alkanut elää omaa elämäänsä osana uutta, oman aikamme esittämistraditiota kenenkään asiaa enää kyseenalaistamatta. Aikakoneen keksimistä odotellessa täydelliseen autenttisuuteen ei pyri kukaan. Niinpä autenttisuus merkitsee kullekin sellaista tarkkaan valikoitujen historiallisten faktatietojen ja periaatteiden kokoelmaa, joka tukee juuri hänen henkilökohtaista ilmaisuaan.
Ei siis liene mikään uutinen, että vaikka moni herätysliikkeemme dogmi onkin kiveenhakattu, käytännön sovelluksen tasolla vanhanmusiikin viisaat ja mahtavat ovat sangen erimielinen joukko. Tämä ei ole kielteinen asia, ja erimielisyydet kukoistavat yleisesti ottaen kollegiaalisessa ilmapiirissä. Perinteiseen konservatorio-opetukseen verrattuna tämä luo vanhanmusiikin koulutukseen keskustelevamman sävyn. Opettajaan, oli hän kuinka arvostettu hyvänsä, on vaikea suhtautua kritiikittömästi, jos altistuu jatkuvasti toisten kuuluisuuksien eriäville mielipiteille. ”Siellä missä kaikki ajattelevat samoin, kukaan ei ajattele kovin paljoa”, on joku viisas sanonut. Kokemukseni viideltä opiskeluvuodeltani Baselin Schola Cantorumissa on saanut minut näkemään vallitsevien mielipiteiden moninaisuuden rikkautena. Sittemmin olen pyrkinyt olemaan uskollinen tälle ajattelutavalle myös omassa opetustyössäni ja sanoutumaan tietoisesti irti joistakin elämäni varrella kohtaamistani autoritäärisemmistä didaktisista käytännöistä. (Mieleni syövereistä kumpuaa lämmin musiikkileirimuisto eräästä venäläisestä professorista ja hänen veitikkamaisesta, varhaisnuoren kasvukipuja myötäelävästä tyylistään: ”Idiot! Idiot! Kleine Pause [yskintää], kleine Pause. Das ist sehr schwer für mich! [lysähdys, huohotusta, rintakipuja]”.)
Edellä esitetty liittyy omaan soittooni sikäli, että, enemmän kuin auktoriteettejä, kavahdan epärehellisyyttä, omaa etua tavoittelevaa falskiutta, joka klassisen konserttimusiikin alalla saa usein pompöösin altruismin hahmon. Omia ratkaisuja ja mielipiteitä on aina perusteltava ylevillä ulkoisilla syillä – jollaiseksi kelpaa esimerkiksi säveltäjän alkuperäisen intention (vanhamusiikki) tai musiikin itsensä vaatiman Oikean Tulkinnan (nuormusiikki) varjeleminen. Harva uskaltaa sanoa, että asia on näin, koska minusta siltä tuntuu. Asenteeni muodostumiseen lienee vaikuttanut se, että olen – useimmista kollegoistani poiketen – soittanut paljon barokkimusiikkia varhaisempaa ohjelmistoa, joka historiallisen faktatiedon ohuuden seurauksena on avoin hyvinkin erilaisille tulkinnoille – ja akateemisesta musiikinopetuksesta irrallisena, heikoin eväin liikkeelläoleville tekijöille. Tarkastellessani omaa kasvuani oppilas-imitaattorista vanhamusiikillisen taiteenteon täysivaltaiseksi subjektiksi näen linjan, jonka alkupäässä on se miten tulee soittaa (säännöt) ja toisessa päässä se miten haluan soittaa (vapaus). Mielikuva vähittäisestä vapautumisesta ulkoisten syiden hegemoniasta on kuitenkin illuusio; vuosikymmenien koulutuksen tuloksena musiikkikäsitykseni on luonnollisesti länsimaisen musiikkitradition läpikyllästämä. Lienee rehellisempää puhua vapautumisesta omien ratkaisujen ulkomusiikillisen perusteltavuuden pakosta. Soitan, miten soitan, koska haluan niin soittaa.
Näin ollen myös tiedän, miten haluan soittaa enkä osaa samaistua tutkimuksellisesta tunnustuskirjallisuudesta tuttuun asetelmaan, jossa kirjoittaja hapuilee pimeässä, otsa kuhmuilla, hermeneuttisesta kehästä ulospääsyä etsien. Vaikka vakaumus jonkin kohdan oikeasta fraseerauksesta saattaakin vaatia pidemmän ajan syntyäkseen, oleellista on, että se kuitenkin aina syntyy, eikä minun tarvitse kantaa tästä huolta. Soittamisessa vaikeaa ei ole tietäminen, vaan toteuttaminen. Ehkä tämä on merkki osaamisesta – ammattilaisuudesta. Tilanne on toinen vaikkapa suuresti arvostamillani, ja ajoittain harrastamillani valokuvauksen ja graafisen suunnittelun aloilla. Tiedän mistä pidän, mutten tiedä tarkalleen mitä haluan; olen amatööri – en osaa. Aiemmin mainitsemaani Saint-Saensin sellokonserttoon viitaten minulle on kuitenkin aina ollut äärimmäisen tärkeää, että musiikki, jota soitan, koskettaa minua tavalla, jonka seurauksena henkilökohtaisen vakaumuksen syntyminen on ylipäätään mahdollista. Näin ollen en mielelelläni soita teoksia vain siitä syystä, että jokin ulkopuolinen voima (opettaja, traditio, musiikkibusiness) niin tahtoo. Romanttisesta taiteilijakuvasta irtisanoutuen tunnustan toki eläväni joustavuutta edellyttävässä reaalimaailmassa. Sitä paitsi tietynlaiset ulkopuoliset impulssit ja rajoitteet voivat joskus olla taiteenteon kannalta siunauksellisia: en olisi ikimaailmassa tullut oma-aloitteisesti tehneeksi levyä pohjoismaisista koraaleista, ellei Opus 111 levy-yhtiön johtaja Jolanta Skura olisi sitä minulta vaatinut.
Olen aina tuntenut viehtymystä kontrapunktiikkaan, atonaalisuus on minulle vierasta, toimialaani kuuluvien tusinabarokkimusiikin ja tusinarenessanssimusiikin välillä valintani kohdistuu viimeksi mainittuun. Se mikä koskettaa, vaihtelee kuitenkin ikäkausittain. Musiikkimakuni pysyvintä kerrostumaa edustavat nuo aiemmin luettelemani suuret B:t, joista ainoastaan Johann Sebastian Bach on säveltänyt viola da gamballe. Lennä, lennä leppäkerttu -äänilevyn estetiikasta ulos kasvettuani Bach onkin ollut elämäni keskeisin säveltäjä; tosin monet ihastukset ovat ajoittain jättäneet tämän pitkäaikaissuhteen varjoonsa. Suhteeni Bachin musiikkiin ei ole yksiselitteisen palvova. Esimerkiksi useat hänen koraalisovituksistaan eivät minua mielytä. Näin ei kuitenkaan saisi sanoa, sillä Bach on pyhä, täydellinen ja kaiken arvostelun yläpuolella. Kansakouluikäiset tyttäreni oppivat tämän jo varhain. Kun huomautin kerran jostakin heidän pöytätapoihinsa liittyvästä puutteesta, toinen sanoi: ”Ai kuka niin sanoo? Jeesus vai?” Ja toinen jatkoi: ”Vai Bach?” Vallitseva pyhimyskultti on aiheuttanut Bach-suhteeseeni hienoista kitkaa. Myönnettäköön, ettei ole Bachin vika, että hänestä on tullut eräänlainen kokooja-antenni kaikelle sille tärkeilylle, mitä musiikkimaailma on tulvillaan. Ars longa, vita brevis (suom. Minun apurahani pitkä, sinun lyhyt).
Baselin vuosinani suhteeni Bachin kolmeen gambasonaattiin ei muodostunut niin kiinteäksi, että olisin halunnut niitä oppituntien ulkopuolella ehdoin tahdoin esittää. Tuon halun edellytyksenä on usko siihen, että tietää mitä haluaa ja kykenee esityksellään tarjoamaan yleisölle jotain omaansa, ei ainoastaan mestarien imitointia. Kyseisten teosten kohdalla tämän vakaumuksen syntyminen on vaatinut minulta erittäin pitkän ajan. Bachin esittämistä vaikeuttaa se, että – päin vastoin kun viola da gamba -musiikki yleensä – se on äärimmäisen voimakkaasti kontekstoitunutta. Alkuperäisestä nuottitekstistä poikkeava ääni Marin Marais’n musiikissa on tulkintaa, Bachin musiikissa pyhäinhäväistys. Bachin soittaminen kaikille mielyttävällä tavalla on kuitenkin mahdotonta, sillä jokaisella on voimakas mielipide siitä, miten se tulisi tehdä. Hyvästä esimerkistä käynen minä itse: Viimeiset kaksi vuosikymmentä olen kuulunut historiallisia jousisoittimia käyttävään ja niiden erinomaisuutta julistavaan seurakuntaan. Mutta kun kuulen d-molli Chaconnen barokkiviululla soitettuna, vertaan sitä Oleg Kaganin esitykseen Helsingin Vanhassa kirkossa 70-luvulla ja petyn.
Bachia on hankala päästä soittamaan; Bachilla ei ole uutuusarvoa. Tarjoamalla Bach-ohjelmaa jollekin merkittävälle festivaalille ei luo itsestään erityisen innovatiivista mielikuvaa. Festivaalit, levy-yhtiöt ym. haluavat ”mielenkiintoista” musiikkia. Ihanteellinen myyntikohde olisi esimerkiksi Aleksanteri Suuren jäämistöstä hiljattain löydetty Telemannin metodisten sonaattien kurkkulaulusovitus. Se myisi itse itseään, Bach tarvitsee myyntiargumentikseen tulkinnan – ja henkilön sen takana. Olen elämäni varrella soittanut paljon mielenkiintoista musiikkia, mutta, Sinuhe Egyptiläistä lainatakseni, olen kyllästynyt mielenkiintoiseen musiikkiin. Haluan pitää sapattivuosikymmenen kiehtovien, uusia sfäärejä avaavien, poikkeuksellista jukstaposition tajuani osoittavien, kulttuurien välistä vuoropuhelua lisäävien ja kolesterolia alentavien konserttikokonaisuuksien laatimisesta. Aion soittaa, mitä itse haluan.
Ja tässä riittääkin puuhaa yhden ihmiselämän ajaksi, sillä, kuten hyvin tiedetään, soittaminen on vaikeaa. Vaikeutta lisää se, että lopputuloksen tulisi olla yleisesti haluttavaa, koskettavaa, eikä ainoastaan teknisesti virheetöntä ja hyvien tapojen mukaista – institutionaalisesti määräytyvien kriteerien täyttyminen ei ainakaan minulle itselleni riitä. Ammattimuusikkona soittoni on oltava lisäksi sellaista, että joku on puhtaasti henkilökohtaisista syistä valmis sen kuulemisesta maksamaan. Taiteilijaolemassaoloni oikeutus syntyy siitä, että kriittinen massa ihmisiä jakaa musiikkikäsitykseni ja kokemusmaailmani. Tietoisuus tästä on ajoittain rohkaisevaa ja ajoittain ahdistavaa riippuen siitä, kummin päin valta-riippuvuussuhteen kunakin päivänä kokee. Makkaratehtailijaan verrattuna mahdollisuuteni muokata tuotettani markkinoiden toivomaan suuntaan ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Käsite ”taiteellinen vapaus” lieneekin muiden ammattikuntien piirissä syntynyt ja viittaa ennen kaikkea taitelijan ja herätyskellon kompleksiseen suhteeseen.
lauantai 1. marraskuuta 2008
Sibelius-Akatemia, muutos ja valta
”The best, most elegant and most applauded designs can fail, and greatly to your surprise if, in persuading others of their excellence, you have persuaded yourself.”
(J.K. Galbraith)
Yksi Sibelius-Akatemian merkittävimmistä kilpailuvalteista on ollut sen kyky reagoida päättäväisesti (proaktiivisesti, sanoo Sarasvuo) ympäristön muutoksiin. Esimerkkinä viimeisimmästä mainittakoon siirtyminen Bolognan sopimuksen mukaiseen kolmiportaiseen tutkintojärjestelmään. Jälleen kerran Sibelius-Akatemia voi toimia tiennäyttäjänä eurooppalaisten musiikkikorkeakoulujen joukossa. Syntyneen pakkoliikekulttuurin varjopuolena on kyvyttömyys olemassolevien rakenteiden pitkäjänteiseen kehittämiseen - jokainen uudistus tuo mukanaan sekasorron.
Paitsi että tämä on opiskelijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan kannalta erittäin turhauttavaa, se on myös kolossaalista tuhlausta. Jokainen mullistus edellyttää sopeutumista uuteen; seuraa väistämätön ylimenokausi, jonka aikana raha palaa ja työt jäävät tekemättä: opiskelija tutkii turhaan vanhentunutta tietoa sisältävää opinto-opasta, opettaja käyttää opetusaikaa miettiessään ratkaisua opiskelijan hallinnollis-tekniseen ongelmaan, soittaa koulutussuunnittelijalle, joka ei tiedä, siis penkoo pitkään tietokoneen Y-asemaa, muttei löydä, joten soittaa kollegalleen, joka mainitsee toisen kollegan, joka kuulemma tietää... Uudistusten seuratessa toisiaan liian tiheästi emme näytä ikinä pääsevän normaaliin tehokkaaseen päivärutiiniin.
Rahan lisäksi kyse on työyhteisön hyvinvoinnista - asiasta, josta ainakin periaatteessa kannetaan huolta. Yhteisösosiaalityön professori Leena Eräsaari kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Julkiselle sektorille on tuotu ”pysyvän muutoksen” dogmi, jota pidetään takeena siitä, että touhu on viriiliä ja tehokasta. Mutta yhteisöt eivät valitettavasti perustu jatkuvalle muutokselle, vaan sen vastakohdalle: hitaudelle, rutiineille, toistoille ja pitäytymiselle vanhaan.” Radikaali muutos Sibelius-Akatemian kaltaisessa kompleksisessa systeemissä on kuin korjaisi kelloa vasaralla. Sitäkin on joskus pakko käyttää, mutta vasta sitten kun kaikki muut keinot on kartoitettu. Ja vaikkei vasaraniskusta pysyviä vaurioita aiheutuisikaaan, se menee usein pitkäksi ja vaatii korjaavaa iskua toisesta suunnasta, siis uutta uudistusta. Niin uskon käyvän tälläkin kertaa.
On erinomainen asia, että Sibelius-Akatemian virkarakennetta mietitään kokonaisuutena pitkällä tähtäimellä. Tähänastinen jatkuvan kasvun käytäntö ei voine jatkua. Myös tarve joustavampaan järjestelyyn on ilmeinen - uusien koulutustarpeiden ilmetessä niihin on kyettävä vastaamaan. Vaikka esitetty uudistus lupaa meille tuntiopettajille lisää töitä ja arvostusta, olisin valmis esittämään muutaman argumentin lehtori-instituution puolesta. Virkasuhteen houkuttelevuudessa ei ole pohjimmiltaan kyse rahasta, vaan turvallisuudesta ja siitä seuraavasta elämänlaadun parantumisesta. Uskon, että useimmat meistä tuntiopettajista olisivat valmiit vastaanottamaan viran huonommalla kuukausipalkalla kuin vastaavan määrän töitä paremmalla palkalla tuntiopettajana, jonka elämä on katkolla kaksi kertaa vuodessa. Johdon tehtävä ei ole ajaa yksilön, vaan organisaation etua. Väitän, että nämä voivat kuitenkin pitkälti kohdata. Ennen kaikkea siksi, että vain riittävän elämänturvan omaava henkilö voi vapaana häneen kohdistuvasta uhasta antaa täyden työpanoksensa organisaation kehittämiseen.
Nyt esitetyssä uudistuksessa silmään pistää se, että samalla kun lehtorinvirkojen poistoa perustellaan kustannussyillä, tätä säästöä ollaan ulosmittaamassa professorien suhteellista määrää kasvattamalla. Tälle en ole nähnyt ainuttakaan järkiperäistä perustelua. Kuten olen aiemmin todennut, yhteisen määritelmän puuttuessa sana ”yliopistomaisuus” tarkoittaa juuri sitä, mitä sen lausuja haluaa tarkoittavan ts. ei mitään. Ja vaikka jatkokoulutuksen suhteellista osuutta Sibelius-Akatemiassa lisättäisiinkin, ei tällä ole muuta kuin seremoniallinen yhteys jonkin virkanimikkeen esiintymistiheyteen Sibelius-Akatemian opettajaluettelossa. Vai ajatellaanko, että henkilö X alkaa opettaa jotenkin korkeammalla tasolla saadessaan parempaa palkkaa? Tai että Sibelius-Akatemian nykyisistä opettajista professorit antavat systemaattisesti parempaa opetusta kuin lehtorit? Tai että olemme kansainvälisesssä vertailussa houkuttelevampia (laadukkaampia?), jos mahdollisimman monen opettajan nimen etuliittenä on sana ”professor”? Onko jokin vialla, kun pelkästään jatkokoulutusta antava DocMus-yksikkö käyttää palveluksiani, vaikka en ole edes lehtori?
Kuvitellaanpa tilannetta, jossa aineen Y opetuksesta vastaa yksi professori ja hänen alaisenaan lauma joustavaa työvoimareserviä. Ainoana viranhaltijana professorille lankeaa luonnostaan koko oppiaineen kehitysvastuu ja mahdollisesti osastonsa johtaminen. Hautakivivirkoja ei kenellekään heti myönnetä, joten uudella professorilla on muutama vuosi aikaa tehdä itsensä välttämättömäksi. Tämän päämäärän saavuttaakseen professorin on huolehdittava, että lukuisten totuuksien kirjossa hänen edustamansa ajattelutapa nousee vallitsevaksi paradigmaksi. Muiden saman erityisalan viranhaltijoiden puuttuessa professorilla on lähes yksinvalta päättää kuka opettaa ja mitä. (Jo nykyisessä järjestelmässä varomattomat sanat tutkintolautakunnassa ovat johtaneet opetustuntien menetykseen.) Syntyy yhdelle professorille alamaisten jees-henkilöiden klustereita. Sibelius-Akatemian johdon elämää tämä helpottaa, mutta onko se maamme musiikielämän etu.
Klassinen talousteoria ei paheksu monopoleja moraalisin perustein. Monopoli on merkki pahasti vääristyneistä tai olemattomista markkinoista. Sen seurauksena tuotannon tehokkuus laskee ja asiakas maksaa tuotteesta ylihintaa. Trendikästä tilaaja-tuottaja-mallia soveltaen voidaan ajatella, että maksaja, suomalainen yhteiskunta, velvoittaa Sibelius-Akatemian vaaleilla valittua johtoa ylläpitämään yliopiston toiminnan tehokkuutta. Tästä seuraa, että ideoiden välistä vapaata kilpailua ei tule rajoittaa edistämällä talon sisäisten ideologisten monopolien syntymistä. Tämä velvoite korostuu maassamme, jossa Sibelius-Akatemia itse toistaiseksi nauttii lakisääteisestä monopoliasemasta. On muistettava, että korulauseista huolimatta korkeakoulut eivät kilpaile vapailla globaaleilla markkinoilla. (Lähteekö joku työssäkäyvä perheellinen tekemään jatko-opintoja Ulko-Hebrideille, vaikka siellä parempaa opetusta saisikin? Myös suurin osa maisteritason opiskelijoista ei saata noin vain lähteä ulkomaille, vaan joutuu tyytymään ainoaan kotimaiseen vaihtoehtoon.) Paras rokote meille Sibelius-Akatemiassa niin tuttuun institutionaaliseen hybrikseen, ja tästä seuraavaan henkiseen velttouteen, on ajatuksen ja ilmaisun vapaa lento - konfliktien uhallakin.
Miten sitten tulisi toimia? Virkarakenteen uudistus on ehkä väistämätön, mutta se on tehtävä pienin ja varovaisin askelin - ei vasaralla. Sibelius-Akatemia ei ole mikään pörssiyhtiö, joka tuuliviirin lailla joutuu seuraamaan markkinoiden reaktioita. Yhtä suuri arvo kuin uudistumiskyky on toiminnan pitkäjänteisyys. Lehtori-instituutio on palvellut Sibelius-Akatemiaa menestyksekkäästi vuosikymmeniä, joten sen julistaminen jonkun päivän ismin nojalla vanhanaikaiseksi tai muuten epätoivottavaksi ei ole perusteltua. Joustavuuden lisäämiseksi tuntiopetuksen määrää voidaan rajoitetusti kasvatttaa. Ennen kaikkea virkarakennetta tulee kuitenkin kehittää suosimalla määräaikaisia ja puolikkaita virkoja. Täten on mahdollista saada lisää joustoa lisäämättä opintohallinnon kokoa ja ideologisten monopolien syntymiseen kannustavaa polarisaatiota. (Ei kai kukaan voi väittää, että käsitteestä ”taiteellinen taso” vallitsisi jonkinlainen yksiselitteinen yhteisymmärrys!) Määräaikaisten virkojen alkamisajankohdat on tietoisesti porrastettava siten, että toiminnan riittävä jatkuvuus on taattu. On myös pyrittävä siihen, että sama henkilö ei toimi sekä professorina että osastonjohtajana - ideologinen duopolikin on parempi kuin monopoli.
Tehdään lopuksi ajatuskoe: Jos EU-kansalainen, nuoriherra Wolgang Gottlieb Mozart ilmestyisi kyselemään töitä nyt esitetyn henkilöstösuunnitelman Sibelius-Akatemiasta, miten hänen kävisikään. Huonosti, epäilen minä. Professuurin edellyttämiin johtotehtäviin hän olisi liian radikaali, esimiehensä egoa uhkaavasta tuntiopettajasta taas olisi helppo päästä eroon. Lehtorien joukossa myös muita taitavampaa eksentrikkoa saatettaisiin kenties sietää.
(J.K. Galbraith)
Yksi Sibelius-Akatemian merkittävimmistä kilpailuvalteista on ollut sen kyky reagoida päättäväisesti (proaktiivisesti, sanoo Sarasvuo) ympäristön muutoksiin. Esimerkkinä viimeisimmästä mainittakoon siirtyminen Bolognan sopimuksen mukaiseen kolmiportaiseen tutkintojärjestelmään. Jälleen kerran Sibelius-Akatemia voi toimia tiennäyttäjänä eurooppalaisten musiikkikorkeakoulujen joukossa. Syntyneen pakkoliikekulttuurin varjopuolena on kyvyttömyys olemassolevien rakenteiden pitkäjänteiseen kehittämiseen - jokainen uudistus tuo mukanaan sekasorron.
Paitsi että tämä on opiskelijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan kannalta erittäin turhauttavaa, se on myös kolossaalista tuhlausta. Jokainen mullistus edellyttää sopeutumista uuteen; seuraa väistämätön ylimenokausi, jonka aikana raha palaa ja työt jäävät tekemättä: opiskelija tutkii turhaan vanhentunutta tietoa sisältävää opinto-opasta, opettaja käyttää opetusaikaa miettiessään ratkaisua opiskelijan hallinnollis-tekniseen ongelmaan, soittaa koulutussuunnittelijalle, joka ei tiedä, siis penkoo pitkään tietokoneen Y-asemaa, muttei löydä, joten soittaa kollegalleen, joka mainitsee toisen kollegan, joka kuulemma tietää... Uudistusten seuratessa toisiaan liian tiheästi emme näytä ikinä pääsevän normaaliin tehokkaaseen päivärutiiniin.
Rahan lisäksi kyse on työyhteisön hyvinvoinnista - asiasta, josta ainakin periaatteessa kannetaan huolta. Yhteisösosiaalityön professori Leena Eräsaari kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Julkiselle sektorille on tuotu ”pysyvän muutoksen” dogmi, jota pidetään takeena siitä, että touhu on viriiliä ja tehokasta. Mutta yhteisöt eivät valitettavasti perustu jatkuvalle muutokselle, vaan sen vastakohdalle: hitaudelle, rutiineille, toistoille ja pitäytymiselle vanhaan.” Radikaali muutos Sibelius-Akatemian kaltaisessa kompleksisessa systeemissä on kuin korjaisi kelloa vasaralla. Sitäkin on joskus pakko käyttää, mutta vasta sitten kun kaikki muut keinot on kartoitettu. Ja vaikkei vasaraniskusta pysyviä vaurioita aiheutuisikaaan, se menee usein pitkäksi ja vaatii korjaavaa iskua toisesta suunnasta, siis uutta uudistusta. Niin uskon käyvän tälläkin kertaa.
On erinomainen asia, että Sibelius-Akatemian virkarakennetta mietitään kokonaisuutena pitkällä tähtäimellä. Tähänastinen jatkuvan kasvun käytäntö ei voine jatkua. Myös tarve joustavampaan järjestelyyn on ilmeinen - uusien koulutustarpeiden ilmetessä niihin on kyettävä vastaamaan. Vaikka esitetty uudistus lupaa meille tuntiopettajille lisää töitä ja arvostusta, olisin valmis esittämään muutaman argumentin lehtori-instituution puolesta. Virkasuhteen houkuttelevuudessa ei ole pohjimmiltaan kyse rahasta, vaan turvallisuudesta ja siitä seuraavasta elämänlaadun parantumisesta. Uskon, että useimmat meistä tuntiopettajista olisivat valmiit vastaanottamaan viran huonommalla kuukausipalkalla kuin vastaavan määrän töitä paremmalla palkalla tuntiopettajana, jonka elämä on katkolla kaksi kertaa vuodessa. Johdon tehtävä ei ole ajaa yksilön, vaan organisaation etua. Väitän, että nämä voivat kuitenkin pitkälti kohdata. Ennen kaikkea siksi, että vain riittävän elämänturvan omaava henkilö voi vapaana häneen kohdistuvasta uhasta antaa täyden työpanoksensa organisaation kehittämiseen.
Nyt esitetyssä uudistuksessa silmään pistää se, että samalla kun lehtorinvirkojen poistoa perustellaan kustannussyillä, tätä säästöä ollaan ulosmittaamassa professorien suhteellista määrää kasvattamalla. Tälle en ole nähnyt ainuttakaan järkiperäistä perustelua. Kuten olen aiemmin todennut, yhteisen määritelmän puuttuessa sana ”yliopistomaisuus” tarkoittaa juuri sitä, mitä sen lausuja haluaa tarkoittavan ts. ei mitään. Ja vaikka jatkokoulutuksen suhteellista osuutta Sibelius-Akatemiassa lisättäisiinkin, ei tällä ole muuta kuin seremoniallinen yhteys jonkin virkanimikkeen esiintymistiheyteen Sibelius-Akatemian opettajaluettelossa. Vai ajatellaanko, että henkilö X alkaa opettaa jotenkin korkeammalla tasolla saadessaan parempaa palkkaa? Tai että Sibelius-Akatemian nykyisistä opettajista professorit antavat systemaattisesti parempaa opetusta kuin lehtorit? Tai että olemme kansainvälisesssä vertailussa houkuttelevampia (laadukkaampia?), jos mahdollisimman monen opettajan nimen etuliittenä on sana ”professor”? Onko jokin vialla, kun pelkästään jatkokoulutusta antava DocMus-yksikkö käyttää palveluksiani, vaikka en ole edes lehtori?
Kuvitellaanpa tilannetta, jossa aineen Y opetuksesta vastaa yksi professori ja hänen alaisenaan lauma joustavaa työvoimareserviä. Ainoana viranhaltijana professorille lankeaa luonnostaan koko oppiaineen kehitysvastuu ja mahdollisesti osastonsa johtaminen. Hautakivivirkoja ei kenellekään heti myönnetä, joten uudella professorilla on muutama vuosi aikaa tehdä itsensä välttämättömäksi. Tämän päämäärän saavuttaakseen professorin on huolehdittava, että lukuisten totuuksien kirjossa hänen edustamansa ajattelutapa nousee vallitsevaksi paradigmaksi. Muiden saman erityisalan viranhaltijoiden puuttuessa professorilla on lähes yksinvalta päättää kuka opettaa ja mitä. (Jo nykyisessä järjestelmässä varomattomat sanat tutkintolautakunnassa ovat johtaneet opetustuntien menetykseen.) Syntyy yhdelle professorille alamaisten jees-henkilöiden klustereita. Sibelius-Akatemian johdon elämää tämä helpottaa, mutta onko se maamme musiikielämän etu.
Klassinen talousteoria ei paheksu monopoleja moraalisin perustein. Monopoli on merkki pahasti vääristyneistä tai olemattomista markkinoista. Sen seurauksena tuotannon tehokkuus laskee ja asiakas maksaa tuotteesta ylihintaa. Trendikästä tilaaja-tuottaja-mallia soveltaen voidaan ajatella, että maksaja, suomalainen yhteiskunta, velvoittaa Sibelius-Akatemian vaaleilla valittua johtoa ylläpitämään yliopiston toiminnan tehokkuutta. Tästä seuraa, että ideoiden välistä vapaata kilpailua ei tule rajoittaa edistämällä talon sisäisten ideologisten monopolien syntymistä. Tämä velvoite korostuu maassamme, jossa Sibelius-Akatemia itse toistaiseksi nauttii lakisääteisestä monopoliasemasta. On muistettava, että korulauseista huolimatta korkeakoulut eivät kilpaile vapailla globaaleilla markkinoilla. (Lähteekö joku työssäkäyvä perheellinen tekemään jatko-opintoja Ulko-Hebrideille, vaikka siellä parempaa opetusta saisikin? Myös suurin osa maisteritason opiskelijoista ei saata noin vain lähteä ulkomaille, vaan joutuu tyytymään ainoaan kotimaiseen vaihtoehtoon.) Paras rokote meille Sibelius-Akatemiassa niin tuttuun institutionaaliseen hybrikseen, ja tästä seuraavaan henkiseen velttouteen, on ajatuksen ja ilmaisun vapaa lento - konfliktien uhallakin.
Miten sitten tulisi toimia? Virkarakenteen uudistus on ehkä väistämätön, mutta se on tehtävä pienin ja varovaisin askelin - ei vasaralla. Sibelius-Akatemia ei ole mikään pörssiyhtiö, joka tuuliviirin lailla joutuu seuraamaan markkinoiden reaktioita. Yhtä suuri arvo kuin uudistumiskyky on toiminnan pitkäjänteisyys. Lehtori-instituutio on palvellut Sibelius-Akatemiaa menestyksekkäästi vuosikymmeniä, joten sen julistaminen jonkun päivän ismin nojalla vanhanaikaiseksi tai muuten epätoivottavaksi ei ole perusteltua. Joustavuuden lisäämiseksi tuntiopetuksen määrää voidaan rajoitetusti kasvatttaa. Ennen kaikkea virkarakennetta tulee kuitenkin kehittää suosimalla määräaikaisia ja puolikkaita virkoja. Täten on mahdollista saada lisää joustoa lisäämättä opintohallinnon kokoa ja ideologisten monopolien syntymiseen kannustavaa polarisaatiota. (Ei kai kukaan voi väittää, että käsitteestä ”taiteellinen taso” vallitsisi jonkinlainen yksiselitteinen yhteisymmärrys!) Määräaikaisten virkojen alkamisajankohdat on tietoisesti porrastettava siten, että toiminnan riittävä jatkuvuus on taattu. On myös pyrittävä siihen, että sama henkilö ei toimi sekä professorina että osastonjohtajana - ideologinen duopolikin on parempi kuin monopoli.
Tehdään lopuksi ajatuskoe: Jos EU-kansalainen, nuoriherra Wolgang Gottlieb Mozart ilmestyisi kyselemään töitä nyt esitetyn henkilöstösuunnitelman Sibelius-Akatemiasta, miten hänen kävisikään. Huonosti, epäilen minä. Professuurin edellyttämiin johtotehtäviin hän olisi liian radikaali, esimiehensä egoa uhkaavasta tuntiopettajasta taas olisi helppo päästä eroon. Lehtorien joukossa myös muita taitavampaa eksentrikkoa saatettaisiin kenties sietää.
Sanojen arvokkuudesta
Taannoin sattui silmääni Helsingin Sanomissa julkaistu Sibelius-Akatemian työpaikkailmoitus. Viestintäpäällikön virkaan haettiin henkilöä, joka on alansa ”huippuasiantuntija”. Työn tarjoajasta, siis Sibelius-Akatemiasta, kerrottiin, että sen tuottamat ”asiantuntijapalvelut” ovat ”ammattimaisia, asiakaslähtöisiä ja tehokkaita”. Jos ilmoittaja olisi ollut Keski-Köhniön Auto-Arska tai vastaava alemman kulttuuristatuksen omaava kaupallinen toimija, olisin sivuuttanut ilmoituksen surumielisellä hymähdyksellä. Mutta mistä kertovat konsulttijargonin tyhjänpäiväisimmät latteudet maamme henkisen perinnön vaalimiseen sitoutuneen taideyliopiston omassa julkaisussa?
Itsekriittisyyteen taipuvainen kun olen, ajattelin, että minulta on kenties jäänyt huomaamatta jokin Sibelius-Akatemian olemassaolon tarkoitusta uudella tavalla määrittävä linjaus. Riensin siis oitis tarkistamaan virallisesta Strategia 2012- asiapaperista, josko instituutiollamme on nykyisin ”asiakkaita” tai josko entistä ”tehotonta” opetustyötä ollaan nyt viestinnän lailla muuttumassa ”tehokkaaksi”. Helpotukseni oli suuri, kun tuo paljon pilkattu, mutta mielestäni sinänsä tarpeellinen, dokumentti osoittautuikin sangen selkokieliseksi ja pitkälti edelläkuvatun kaltaisista merkityksettömistä kirjainyhdistelmistä vapaaksi. Sanoja ”asiakas” tai ”asiantuntijapalvelu” ei mainittu kertaakaan. Joitakin virastokielen ja kielioppivirheiden yhdistelmiä löytyi, kuten esimerkiksi seuraava: ”- yksinkertaistetaan tukipalveluprosesseja (lisää tehokkuutta ja parantaa laatua)” (sic!)
Moni jo miettii, että taasko joku herkkähipiäinen taiteilijasielu on unohtanut herneen patjansa alle ja valittaa syysiltojen pimetessä lämpimikseen. Eikö oleellista ole se, että tieto avoimesta työpaikasta tavoittaa mahdollisimman laajat kansanjoukot, myös sellaiset, joiden kielellinen sivistys on hankittu viestintäopin kurssikirjojen parissa? Vastaus on ehdoton ei! Sibelius-Akatemia on arvostettu kulttuurilaitos, johon kohdistuu nyt ja tulevaisuudessa suuria muutospaineita ja uhkakuvia. Näihin vastatakseen Sibelius-Akatemia tarvitsee henkilön, jolla on omia ajatuksia sekä kielellistä taituruutta niiden muotoilemiseen - ts. henkilön, joka kaihtaa tyhjiä sanoja.
Jokunen vuosi sitten toimin hetken aikaa Sibelius-Akatemiann hallintovirassa, johon kuului runsaasti DocMus-yksikön johtokunnalle sekä Opetus- ja tutkimusneuvostolle tehtäviä esittelyjä. Valtionbyrokratiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että esittelijä on henkilö, joka kerää etukäteen yhteen kaikki päätöksentekoon vaikuttavat tiedot ja laatii myös useimmiten ehdotuksen omasta mielestään oikeaksi päätökseksi - ilman esittelykäytäntöä päätöksenteko olisi tuskastuttavan tahmeaa. Nykyteknologia mahdollistaa kuitenkin sen, että jokaista päätöstä varten tuotetaan suuret määrät erilaisista laki- ja säädöskokoelmista lainattua tekstiä, ja jokaiselle päätöksentekoon osallistuvalle kopioidaan oma paperinippu, jonka sisältämistä sanoista suurin osa on samoja kuin edellisessä nipusssa. Tästä seuraa, että yhtä OTN:n kokousta varten tarvitaan nelinumeroinen määrä A4-arkkeja, joiden kohtalona on joutua välittömästi kokouksen jälkeen roskakoriin. Aluksi en antanut tämän tuhlauksen häiritä, mutta pikku hiljaa aloin karsia esittelytekstejäni. Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun ne olivat surkastuneet reilusti alle puoleen tavanomaisesta, päätöksiä näytti syntyvän entiseen malliin. Kukaan ei tullut kyselemään turhien sanojen perään.
Todelliseen turhien sanojen runsaudensarveen, opinto-oppaaseen olen saanut tutustua vuosikymmenten ajan. Nuorena usko auktoriteetteihin on vahva enkä vielä tuolloin olisi osannut nähdä mitään ironiaa siinä, että pelkästään Orkesterisoitinten osaston 17 sivulla todetaan yli viisikymmentä kertaa, että opiskelija osallistuu opetukseen. Turhien sanojen lisäksi opinto-opas vilisee virheitä ja epäajankohtaisuuksia, jotka uskomattomalla sitkeydellä monistautuvat aina seuraavaan painokseen. Tämä on ymmärrettävää. Hallintohenkilökunnalla ei ole valtuuksia mennä arvailemaan kuvausten ja opintopistemäärien järkevyyttä, ja opettajat eivät kuvauksia tutkaile, sillä useimmat niistä ovat heidän käytännön työnsä kannalta yhdentekeviä. Omassa opetustyössäni huomaan yhä uudelleen, että vastaukset moniin arkipäivän menettelytapoja koskeviin kysymyksiin löytyvät parhaiten opettajakunnan suullisesta perimätiedosta, eivät opinto-oppaasta.
Listaa keskuuteemme pesiytyneen tyhjien sanojen kulttuurin kukkasista voisi jatkaa, mutta pointtini on seuraava: Tyhjät sanat eivät ole ainoastaan esteettinen, ekonominen tai ekologinen ongelma. Ne rapauttavat uskoamme sanojen arvokkuuteen ja täten koko instituution työmoraalia. Me kaikki tiedämme, että edellä mainitun työpaikkailmoituksen sana ”asiakaslähtöinen” ei tässä yhteydessä tarkoita mitään. Pitääkö meidän vastaavasti olettaa, että esimerkiksi tutkintolautakuntien kokoonpanojen kuvaukset ovat niin ikään pelkkiä seremoniallisia hokemia. Kun nykyaikainen pankki puhuu ”palvelusta”, se tarkoittaa yleensä sen puutetta tai vaihtoehtoisesti itsepalvelua. Amerikkalaisen lentoyhtiön palvenumerosta asiakas saa palvelua pintapuolisesti muistuttavaa palveluimitaatiota, ts. tyhjiä sanoja. Kun Sibelius-Akatemian johto perustelee jotain päätöstään ”yliopistomallilla”, se vetoaa sanaan, jolla voidaan perustella lähes mitä tahansa - esimerkiksi uuden musiikkitalon rakentamista Senaatintorille tai soitonopetuksen lakkauttamista. Mikään opetusministeriön, Euroopan komission, Lenita Airiston tai vastaavan elimen mahtikäsky ei edellytä meiltä sanojen konkreettisista merkityksistä luopumista ja siirtymistä postmoderniin trendiretoriikkaan. Jos sille tielle rupeamme, on päätös omamme.
Itsekriittisyyteen taipuvainen kun olen, ajattelin, että minulta on kenties jäänyt huomaamatta jokin Sibelius-Akatemian olemassaolon tarkoitusta uudella tavalla määrittävä linjaus. Riensin siis oitis tarkistamaan virallisesta Strategia 2012- asiapaperista, josko instituutiollamme on nykyisin ”asiakkaita” tai josko entistä ”tehotonta” opetustyötä ollaan nyt viestinnän lailla muuttumassa ”tehokkaaksi”. Helpotukseni oli suuri, kun tuo paljon pilkattu, mutta mielestäni sinänsä tarpeellinen, dokumentti osoittautuikin sangen selkokieliseksi ja pitkälti edelläkuvatun kaltaisista merkityksettömistä kirjainyhdistelmistä vapaaksi. Sanoja ”asiakas” tai ”asiantuntijapalvelu” ei mainittu kertaakaan. Joitakin virastokielen ja kielioppivirheiden yhdistelmiä löytyi, kuten esimerkiksi seuraava: ”- yksinkertaistetaan tukipalveluprosesseja (lisää tehokkuutta ja parantaa laatua)” (sic!)
Moni jo miettii, että taasko joku herkkähipiäinen taiteilijasielu on unohtanut herneen patjansa alle ja valittaa syysiltojen pimetessä lämpimikseen. Eikö oleellista ole se, että tieto avoimesta työpaikasta tavoittaa mahdollisimman laajat kansanjoukot, myös sellaiset, joiden kielellinen sivistys on hankittu viestintäopin kurssikirjojen parissa? Vastaus on ehdoton ei! Sibelius-Akatemia on arvostettu kulttuurilaitos, johon kohdistuu nyt ja tulevaisuudessa suuria muutospaineita ja uhkakuvia. Näihin vastatakseen Sibelius-Akatemia tarvitsee henkilön, jolla on omia ajatuksia sekä kielellistä taituruutta niiden muotoilemiseen - ts. henkilön, joka kaihtaa tyhjiä sanoja.
Jokunen vuosi sitten toimin hetken aikaa Sibelius-Akatemiann hallintovirassa, johon kuului runsaasti DocMus-yksikön johtokunnalle sekä Opetus- ja tutkimusneuvostolle tehtäviä esittelyjä. Valtionbyrokratiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että esittelijä on henkilö, joka kerää etukäteen yhteen kaikki päätöksentekoon vaikuttavat tiedot ja laatii myös useimmiten ehdotuksen omasta mielestään oikeaksi päätökseksi - ilman esittelykäytäntöä päätöksenteko olisi tuskastuttavan tahmeaa. Nykyteknologia mahdollistaa kuitenkin sen, että jokaista päätöstä varten tuotetaan suuret määrät erilaisista laki- ja säädöskokoelmista lainattua tekstiä, ja jokaiselle päätöksentekoon osallistuvalle kopioidaan oma paperinippu, jonka sisältämistä sanoista suurin osa on samoja kuin edellisessä nipusssa. Tästä seuraa, että yhtä OTN:n kokousta varten tarvitaan nelinumeroinen määrä A4-arkkeja, joiden kohtalona on joutua välittömästi kokouksen jälkeen roskakoriin. Aluksi en antanut tämän tuhlauksen häiritä, mutta pikku hiljaa aloin karsia esittelytekstejäni. Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun ne olivat surkastuneet reilusti alle puoleen tavanomaisesta, päätöksiä näytti syntyvän entiseen malliin. Kukaan ei tullut kyselemään turhien sanojen perään.
Todelliseen turhien sanojen runsaudensarveen, opinto-oppaaseen olen saanut tutustua vuosikymmenten ajan. Nuorena usko auktoriteetteihin on vahva enkä vielä tuolloin olisi osannut nähdä mitään ironiaa siinä, että pelkästään Orkesterisoitinten osaston 17 sivulla todetaan yli viisikymmentä kertaa, että opiskelija osallistuu opetukseen. Turhien sanojen lisäksi opinto-opas vilisee virheitä ja epäajankohtaisuuksia, jotka uskomattomalla sitkeydellä monistautuvat aina seuraavaan painokseen. Tämä on ymmärrettävää. Hallintohenkilökunnalla ei ole valtuuksia mennä arvailemaan kuvausten ja opintopistemäärien järkevyyttä, ja opettajat eivät kuvauksia tutkaile, sillä useimmat niistä ovat heidän käytännön työnsä kannalta yhdentekeviä. Omassa opetustyössäni huomaan yhä uudelleen, että vastaukset moniin arkipäivän menettelytapoja koskeviin kysymyksiin löytyvät parhaiten opettajakunnan suullisesta perimätiedosta, eivät opinto-oppaasta.
Listaa keskuuteemme pesiytyneen tyhjien sanojen kulttuurin kukkasista voisi jatkaa, mutta pointtini on seuraava: Tyhjät sanat eivät ole ainoastaan esteettinen, ekonominen tai ekologinen ongelma. Ne rapauttavat uskoamme sanojen arvokkuuteen ja täten koko instituution työmoraalia. Me kaikki tiedämme, että edellä mainitun työpaikkailmoituksen sana ”asiakaslähtöinen” ei tässä yhteydessä tarkoita mitään. Pitääkö meidän vastaavasti olettaa, että esimerkiksi tutkintolautakuntien kokoonpanojen kuvaukset ovat niin ikään pelkkiä seremoniallisia hokemia. Kun nykyaikainen pankki puhuu ”palvelusta”, se tarkoittaa yleensä sen puutetta tai vaihtoehtoisesti itsepalvelua. Amerikkalaisen lentoyhtiön palvenumerosta asiakas saa palvelua pintapuolisesti muistuttavaa palveluimitaatiota, ts. tyhjiä sanoja. Kun Sibelius-Akatemian johto perustelee jotain päätöstään ”yliopistomallilla”, se vetoaa sanaan, jolla voidaan perustella lähes mitä tahansa - esimerkiksi uuden musiikkitalon rakentamista Senaatintorille tai soitonopetuksen lakkauttamista. Mikään opetusministeriön, Euroopan komission, Lenita Airiston tai vastaavan elimen mahtikäsky ei edellytä meiltä sanojen konkreettisista merkityksistä luopumista ja siirtymistä postmoderniin trendiretoriikkaan. Jos sille tielle rupeamme, on päätös omamme.
Taideyliopisto ja säästö
Professorit Varto, Pohjakallio ja Sederholm ehdottavat kaikkien taideyliopistojen yhdistämistä yhden epäinnovatiivisesti nimetyn organisaation, ns. innovaatioyliopiston alaisuuteen (HS, Mieilipide, 12.1.08). Musiikkikoulutuksen näkökulmasta tarkasteltuna ehdotus on huonosti harkittu. Päinvastoin kuin useimmat muut maamme yliopistot, Sibelius-Akatemia on 1600:lla opiskelijallaan jo tällä hetkellä oman alansa yleismaailmallisessa vertailussa poikkeuksellisen suurikokoinen.
Toisin kuin hokema väittää, organisaation kasvu ei tuo automaattisesti mukanaan säästöä ja synergiaetua. Kasvun luonnollisena seurauksena on ihmisten välisen ”neuroverkon” riittämättömys arkipäivän rutiinien ylläpitämiseen ja vastaavasti jyrkästi lisääntyvä tarve hallinnollisille järjestelmille. Ihminen on kuitenkin älykkäämpi kuin parhainkaan järjestelmä - ja ennen kaikkea joustavampi! Järjestelmien valtapiirin laajentuessa kasvaa myös organisaation perustoiminnalta resursseja ja elinvoimaa syövä hallinnollinen ähky. Ihanteellisen kokoisessa organisaatiossa perustoiminta (esim. yliopistoissa koulutus ja tutkimus) sekä sitä tukeva hallintojärjestelmä ovat tasapainossa. Liian monessa julkishallinnollisessa instituutiossa tämä kriittinen piste kuitenkin on jo kauan sitten ylitetty.
Monopoliasemansa seurauksena Sibelius-Akatemian haasteellisena tehtävänä on kouluttaa opiskelijoita mitä erilaisimmille musiikinaloille. Samalla kun siltä odotetaan seuraavaa Sibelius-viulukilpailun voittajaa, on sen huolehdittava seurakuntien kanttorien, koulujen musiikinopettajien ja monien ei-klassisten tyylisuuntien esittävien taiteilijoiden ja pedagogien pätevyydestä. Perinteisen, käytännön ammattitaitoon tähtäävän koulutuksen oheen on sittemmin vielä liitetty akateeminen tohtorinkoulutus ja tutkimus. Kaiken tämän seurauksena instituution sisällä vallitsee lukuisia keskenään hyvinkin ristiriitaisia käsityksiä yhteisistä päämääristä, mikä on vain omiaan laskemaan työmotivaatiota ja vähentämään innovatiivisuutta. On vaikea kuvitella, miten toiminta tehostuisi, jos kokonaisuuteen lisätään vielä muiden taidealojen tai peräti kauppa- ja insinööritieteiden erityisvaatimukset.
Usko innovaatioyliopistoon on pitkälti uskoa siihen, että maksimaalista yhteiskunnallista hyvää tuottavat ideologiselle perustalle luodut, ylhäältä ja ulkopuolelta ohjatut, mahdollisimman suurikokoiset järjestelmät. Kehotan kaikkia näin uskovia muistelemaan entisen itäisen naapurivaltiomme lyhyeksi jäänyttä mutta innovatiivista historiaa.
Toisin kuin hokema väittää, organisaation kasvu ei tuo automaattisesti mukanaan säästöä ja synergiaetua. Kasvun luonnollisena seurauksena on ihmisten välisen ”neuroverkon” riittämättömys arkipäivän rutiinien ylläpitämiseen ja vastaavasti jyrkästi lisääntyvä tarve hallinnollisille järjestelmille. Ihminen on kuitenkin älykkäämpi kuin parhainkaan järjestelmä - ja ennen kaikkea joustavampi! Järjestelmien valtapiirin laajentuessa kasvaa myös organisaation perustoiminnalta resursseja ja elinvoimaa syövä hallinnollinen ähky. Ihanteellisen kokoisessa organisaatiossa perustoiminta (esim. yliopistoissa koulutus ja tutkimus) sekä sitä tukeva hallintojärjestelmä ovat tasapainossa. Liian monessa julkishallinnollisessa instituutiossa tämä kriittinen piste kuitenkin on jo kauan sitten ylitetty.
Monopoliasemansa seurauksena Sibelius-Akatemian haasteellisena tehtävänä on kouluttaa opiskelijoita mitä erilaisimmille musiikinaloille. Samalla kun siltä odotetaan seuraavaa Sibelius-viulukilpailun voittajaa, on sen huolehdittava seurakuntien kanttorien, koulujen musiikinopettajien ja monien ei-klassisten tyylisuuntien esittävien taiteilijoiden ja pedagogien pätevyydestä. Perinteisen, käytännön ammattitaitoon tähtäävän koulutuksen oheen on sittemmin vielä liitetty akateeminen tohtorinkoulutus ja tutkimus. Kaiken tämän seurauksena instituution sisällä vallitsee lukuisia keskenään hyvinkin ristiriitaisia käsityksiä yhteisistä päämääristä, mikä on vain omiaan laskemaan työmotivaatiota ja vähentämään innovatiivisuutta. On vaikea kuvitella, miten toiminta tehostuisi, jos kokonaisuuteen lisätään vielä muiden taidealojen tai peräti kauppa- ja insinööritieteiden erityisvaatimukset.
Usko innovaatioyliopistoon on pitkälti uskoa siihen, että maksimaalista yhteiskunnallista hyvää tuottavat ideologiselle perustalle luodut, ylhäältä ja ulkopuolelta ohjatut, mahdollisimman suurikokoiset järjestelmät. Kehotan kaikkia näin uskovia muistelemaan entisen itäisen naapurivaltiomme lyhyeksi jäänyttä mutta innovatiivista historiaa.
Taidemusiikin tulevaisuus
Länsimainen taidemusiikki on synnyttänyt lukuisia ilmiöitä, jotka ovat maailman musiikkikulttuurien kirjossa ainutlaatuisia. Tärkein on varmasti moniäänisyys. Missään muualla ei ole keksitty laittaa useita ennalta sävellettyjä melodioita päällekkäin. Sen seurauksena kehittynyt oppi soinnutuksesta ja itsenäisten melodioiden liikkeestä on länsimaisen taidemusiikin keskeisin ominaisuus. Toinen huomionarvoinen, vuosisatojen tuotekehittelyn tulos on suurten sävellysmuotojen hallinta. (Mitä mestariteoksia olisikaan saattanut syntyä, jos 70-luvun progressiivisen rock-musiikin tekijät olisivat osanneet yhdistää omat visionsa ymmärrykseen edeltäjiensä työstä.)
Hatarasti määritelty käsite taidemusiikki pitää sisällään yli tuhat vuotta koko ihmiskunnan historian näkökulmasta ainutlaatuisen rikasta ja elinvoimaista perinnettä. Sen julistaminen jotenkin epäajankohtaiseksi olisi sangen epä-älyllistä (jostain se Gösta Sundqvistin ”Rintintin”-laulunkin kertosäkeen epäsymmetrinen, mozartmainen rakenne tulee.) Perinne ei kuitenkaan takaa mitään, se velvoittaa. Emme voi lähteä siitä, että jokainen taidemusiikin kulttuuripiirin luomus, sävellys tai esitys, on automaattisesti muita arvokkaampi.
Musiikinhistorian suurmiehet ovat pääsääntöisesti nauttineet laajaa arvostusta jo elinaikanaan. Valtavat joukot ihan ”taviksia” ovat jonottaneet kuulemaan Händelin Messiasta tai Mozartin Taikahuilua. Mutta nyt tilanne on toinen. Kulttuurielämän moottori ei olekaan enää (nurkan)valloituksilla rikastunut mies, vaan keskiluokkainen nainen. [Kyläkauppiaiden ym. toilailuja seuratessamme huomaamme, että] maksukyvyn ja hengenviljelyalttiuden yhteys on katkennnut. Myös musiikki-instituution suhde kuulijoihin on muuttunut. Mozart kirjoittaa isälleen, kuinka hän on taas kerran onnistunut säveltämään teoksen, josta mahdollisimman moni tykkää. Nykyään kaikki eivät tällaista palveluasennetta omaa.
Taidemusiikki on tuottanut ihmiskunnan yhteiseksi iloksi kuolemattomia melodioita, joita voi hyräillä ja joiden tahdissa voi polkea jalkaa. Jos sama instituutio yhtenä päivänä ilmoittaa, ettei melodiaa enää ole ja rytmiksi kelpaa vain sellainen, jonka hahmottamiseen tarvitaan kynää ja paperia, on yleisön hämmennys oikeutettu. Ja kun edellä mainitut taidemusiikin peruselementit, tarttuva sävelmä ja tarttuva rytmi, ovat ns. kevyen musiikin puolella kaikkien ulottuvilla, kuluttaja on vapaa tekemään omat ratkaisunsa. Valitettavasti romukoppaan lentävät samalla kontrapunkti, sonaattimuoto ja moni muu asia, jota koulutettu korva on oppinut arvostamaan. Miksi? Olemmehan tähänkin asti osanneet tehdä musiikkia, joka on samanaikaisesti sekä älyllisesti haastavaa että helposti lähestyttävää.
Yhdyn kollegoitteni huoleen taiteemme hyvinvoinnista. Kasvavassa määrin taidemusiikkia koskevia päätöksiä tekevät ihmiset, joiden ymmärrys alasta on vaatimattoman koulutuksen seurauksena puutteellinen. Haluan kuitenkin samalla muistuttaa vastuustamme. Yhteiskunnan luomien rakenteiden tehtävänä on tarjota meille edellytykset työntekoon. Se, onko työmme tulos ihmisille myös jatkossa tärkeä, on pitkälti omissa käsissämme.
Hatarasti määritelty käsite taidemusiikki pitää sisällään yli tuhat vuotta koko ihmiskunnan historian näkökulmasta ainutlaatuisen rikasta ja elinvoimaista perinnettä. Sen julistaminen jotenkin epäajankohtaiseksi olisi sangen epä-älyllistä (jostain se Gösta Sundqvistin ”Rintintin”-laulunkin kertosäkeen epäsymmetrinen, mozartmainen rakenne tulee.) Perinne ei kuitenkaan takaa mitään, se velvoittaa. Emme voi lähteä siitä, että jokainen taidemusiikin kulttuuripiirin luomus, sävellys tai esitys, on automaattisesti muita arvokkaampi.
Musiikinhistorian suurmiehet ovat pääsääntöisesti nauttineet laajaa arvostusta jo elinaikanaan. Valtavat joukot ihan ”taviksia” ovat jonottaneet kuulemaan Händelin Messiasta tai Mozartin Taikahuilua. Mutta nyt tilanne on toinen. Kulttuurielämän moottori ei olekaan enää (nurkan)valloituksilla rikastunut mies, vaan keskiluokkainen nainen. [Kyläkauppiaiden ym. toilailuja seuratessamme huomaamme, että] maksukyvyn ja hengenviljelyalttiuden yhteys on katkennnut. Myös musiikki-instituution suhde kuulijoihin on muuttunut. Mozart kirjoittaa isälleen, kuinka hän on taas kerran onnistunut säveltämään teoksen, josta mahdollisimman moni tykkää. Nykyään kaikki eivät tällaista palveluasennetta omaa.
Taidemusiikki on tuottanut ihmiskunnan yhteiseksi iloksi kuolemattomia melodioita, joita voi hyräillä ja joiden tahdissa voi polkea jalkaa. Jos sama instituutio yhtenä päivänä ilmoittaa, ettei melodiaa enää ole ja rytmiksi kelpaa vain sellainen, jonka hahmottamiseen tarvitaan kynää ja paperia, on yleisön hämmennys oikeutettu. Ja kun edellä mainitut taidemusiikin peruselementit, tarttuva sävelmä ja tarttuva rytmi, ovat ns. kevyen musiikin puolella kaikkien ulottuvilla, kuluttaja on vapaa tekemään omat ratkaisunsa. Valitettavasti romukoppaan lentävät samalla kontrapunkti, sonaattimuoto ja moni muu asia, jota koulutettu korva on oppinut arvostamaan. Miksi? Olemmehan tähänkin asti osanneet tehdä musiikkia, joka on samanaikaisesti sekä älyllisesti haastavaa että helposti lähestyttävää.
Yhdyn kollegoitteni huoleen taiteemme hyvinvoinnista. Kasvavassa määrin taidemusiikkia koskevia päätöksiä tekevät ihmiset, joiden ymmärrys alasta on vaatimattoman koulutuksen seurauksena puutteellinen. Haluan kuitenkin samalla muistuttaa vastuustamme. Yhteiskunnan luomien rakenteiden tehtävänä on tarjota meille edellytykset työntekoon. Se, onko työmme tulos ihmisille myös jatkossa tärkeä, on pitkälti omissa käsissämme.
Musiikkitalo
Runsas vuosi sitten käytiin Helsingin Sanomien palstoilla keskustelua tulevan muusiikkitalon pääsalin koosta. Moni oli sitä mieltä, että suunniteltua suurempi sali mahdollistaisi konserttien järjestelykustannusten jakamisen useamman kuulijan kesken ja laskisi näin pääsylippujen hintoja. Ahtaan aritmetiikan näkökulmasta väite on kiistämätön. Omasta mielestäni vaakakupissa toiseen suuntaan painavat kuitenkin tärkeämmät syyt.
Useimmat lienevät kanssani samaa mieltä siitä, että musiikkitalon tulee palvella mahdollisimman monimuotoista musiikkikulttuuria. Yli kahdentuhannen hengen saleihin sopiva ohjelmisto on länsimaisen musiikin kirjossa kuitenkin sangen rajallinen: Hehtaarihalleissa eivät kukoista kamarimusiikki, resitaalit, lied tai wieniläis-klassinen orkesterikirjallisuus. Oopperaa esitetään oopperatalossa. Genre-agnostiikkaa huokuvista juhlapuheista huolimatta epäilen, että jazz, rock, tekno ja monet muut uuden musiikin lajit tulevat hakeutumaan niiden luonteeseen paremmin soveltuville foorumeille – kaikkea musiikkia ei ole tapana kuunnella nojatuoliin sidottuna. Väestöpohjaamme nähden liian suuren salin vaarana on, että edellä esitettyjen aritmeettisten lainalaisuuksien myötä päädytään joko mielikuvituksettomaan ja populistiseen ohjelmistopolitiikkaan tai vaihtoehtoisesti puolityhjiin saleihin.
Ylisuuri sali ei ainoastaan mahdollistaisi rahallisesti menestyneimpien tähtien vierailuja, se tekisi niistä välttämättömyyden. Ja minkälaisten vierailujen? On syytä erottaa toisistaan käsitteet taiteellinen taso ja taitelijan tunnettuus. Maailman parhaita taiteilijoita kuullakseen ei ole tähänkään asti tarvinnut matkustaa ulkomaille tai maksaa kovia hintoja. Soile Isokoskea kuulee Kansallisoopperassa, Grigori Sokolovia Sibelius-Akatemiassa, Jordi Savallia Temppeliaukion kirkossa. On totta, että maailmassa on muusikoita, jotka ovat onnistuneet hinnoittelemaan itsensä urheilusankareiden tasolle. Näkisin kuitenkin, että muutaman musiikkimaailman kimiräikkösen konserttilipun hinta on maamme kulttuurielämän yleisen hyvinvoinnin kannalta toissijainen tekijä.
Muuan 1600-luvun kirjoittaja mainitsee resitaalikonsertin ihanteelliseksi yleisömääräksi kolme henkilöä; Espanjan melankolinen kuningas Filip V piti palkkalistoillaan kastraattilaulaja Farinellia, jonka tehtävänä oli esiintyä yksinomaan työnantajalleen ilman toisten läsnäoloa. Emme onneksi enää elä yksinvaltiuden ja äärimmäisten tuloerojen maailmassa, mutta eräs arvokas, nykyään uhanalainen piirre näistä anekdooteista välittyy: ajatus kuulijan henkilökohtaisesta musiikkisuhteesta ja asiantuntijuudesta. Se kertoo arvovalinnoista, jotka ovat kuulijan omia, eivät kansainvälisen musiikkiteollisuuden tai sosiaalisen viiteryhmän.
On epäilty, että ilman jättisalia kalleimmat esiintyjät päätyvät Suomeen vasta uransa ehtoopuolella. Voidaan vastaavasti leikitellä ajatuksella, että hintatietoisen musiikinystävän on syytä pyrkiä löytämään tulevaisuuden tähdet ennen suurta yleisöä. Tämä luonnollisesti edellyttää valppautta ja uskallusta omien mielipiteiden muodostamiseen. Sibelius-Akatemian ystäväyhdistys Vivat Academia ry:n jäsenilleen tarjoama 20% alennus Soiva-Akatemia -konserttisarjan lipuista antaa osaltaan lisämotivaatiota tämän kansalaistaidon tietoiseen ylläpitoon. Niin ikään kehotan lukijoita seuraamaan Sibelius-Akatemian tutkintokonsertteja. On hyvin mahdollista, että tutustutte taitelijaan, jonka konserttilippuja joudutte muutaman vuoden päästä jonottamaan.
Hallinnollinen helppous yhdistettynä henkiseen laiskuuteen johtaa valmisformaattien suosimiseen ja siihen, että vuosi vuodelta yhä harvemmat soittavat yhä useammalle. Liian helposti luovutamme kaupallisille tai institutionaalisille tahoille vallan päättää, kuka soittaa. Koulujen taideopetuksen alati vähentyessä taiteellisesti kunnianhimoista musiikkia uhkaakin yleisö- ja määrärahakatoa suurempi vaara: sisäinen näivettyminen elävästä taiteesta tyhjäksi lifestyle-ornamentiksi. Toivonkin, että uuden musiikkitalon yleisö on yhtä intohimoista ja asialleen omistautunutta kuin Tuska-festivaalilla. Onneksi inhimillisen kokoinen pääkaupunkimme tulee saamaan inhimillisen kokoisen salin.
Useimmat lienevät kanssani samaa mieltä siitä, että musiikkitalon tulee palvella mahdollisimman monimuotoista musiikkikulttuuria. Yli kahdentuhannen hengen saleihin sopiva ohjelmisto on länsimaisen musiikin kirjossa kuitenkin sangen rajallinen: Hehtaarihalleissa eivät kukoista kamarimusiikki, resitaalit, lied tai wieniläis-klassinen orkesterikirjallisuus. Oopperaa esitetään oopperatalossa. Genre-agnostiikkaa huokuvista juhlapuheista huolimatta epäilen, että jazz, rock, tekno ja monet muut uuden musiikin lajit tulevat hakeutumaan niiden luonteeseen paremmin soveltuville foorumeille – kaikkea musiikkia ei ole tapana kuunnella nojatuoliin sidottuna. Väestöpohjaamme nähden liian suuren salin vaarana on, että edellä esitettyjen aritmeettisten lainalaisuuksien myötä päädytään joko mielikuvituksettomaan ja populistiseen ohjelmistopolitiikkaan tai vaihtoehtoisesti puolityhjiin saleihin.
Ylisuuri sali ei ainoastaan mahdollistaisi rahallisesti menestyneimpien tähtien vierailuja, se tekisi niistä välttämättömyyden. Ja minkälaisten vierailujen? On syytä erottaa toisistaan käsitteet taiteellinen taso ja taitelijan tunnettuus. Maailman parhaita taiteilijoita kuullakseen ei ole tähänkään asti tarvinnut matkustaa ulkomaille tai maksaa kovia hintoja. Soile Isokoskea kuulee Kansallisoopperassa, Grigori Sokolovia Sibelius-Akatemiassa, Jordi Savallia Temppeliaukion kirkossa. On totta, että maailmassa on muusikoita, jotka ovat onnistuneet hinnoittelemaan itsensä urheilusankareiden tasolle. Näkisin kuitenkin, että muutaman musiikkimaailman kimiräikkösen konserttilipun hinta on maamme kulttuurielämän yleisen hyvinvoinnin kannalta toissijainen tekijä.
Muuan 1600-luvun kirjoittaja mainitsee resitaalikonsertin ihanteelliseksi yleisömääräksi kolme henkilöä; Espanjan melankolinen kuningas Filip V piti palkkalistoillaan kastraattilaulaja Farinellia, jonka tehtävänä oli esiintyä yksinomaan työnantajalleen ilman toisten läsnäoloa. Emme onneksi enää elä yksinvaltiuden ja äärimmäisten tuloerojen maailmassa, mutta eräs arvokas, nykyään uhanalainen piirre näistä anekdooteista välittyy: ajatus kuulijan henkilökohtaisesta musiikkisuhteesta ja asiantuntijuudesta. Se kertoo arvovalinnoista, jotka ovat kuulijan omia, eivät kansainvälisen musiikkiteollisuuden tai sosiaalisen viiteryhmän.
On epäilty, että ilman jättisalia kalleimmat esiintyjät päätyvät Suomeen vasta uransa ehtoopuolella. Voidaan vastaavasti leikitellä ajatuksella, että hintatietoisen musiikinystävän on syytä pyrkiä löytämään tulevaisuuden tähdet ennen suurta yleisöä. Tämä luonnollisesti edellyttää valppautta ja uskallusta omien mielipiteiden muodostamiseen. Sibelius-Akatemian ystäväyhdistys Vivat Academia ry:n jäsenilleen tarjoama 20% alennus Soiva-Akatemia -konserttisarjan lipuista antaa osaltaan lisämotivaatiota tämän kansalaistaidon tietoiseen ylläpitoon. Niin ikään kehotan lukijoita seuraamaan Sibelius-Akatemian tutkintokonsertteja. On hyvin mahdollista, että tutustutte taitelijaan, jonka konserttilippuja joudutte muutaman vuoden päästä jonottamaan.
Hallinnollinen helppous yhdistettynä henkiseen laiskuuteen johtaa valmisformaattien suosimiseen ja siihen, että vuosi vuodelta yhä harvemmat soittavat yhä useammalle. Liian helposti luovutamme kaupallisille tai institutionaalisille tahoille vallan päättää, kuka soittaa. Koulujen taideopetuksen alati vähentyessä taiteellisesti kunnianhimoista musiikkia uhkaakin yleisö- ja määrärahakatoa suurempi vaara: sisäinen näivettyminen elävästä taiteesta tyhjäksi lifestyle-ornamentiksi. Toivonkin, että uuden musiikkitalon yleisö on yhtä intohimoista ja asialleen omistautunutta kuin Tuska-festivaalilla. Onneksi inhimillisen kokoinen pääkaupunkimme tulee saamaan inhimillisen kokoisen salin.
Yliopistot ja johtajuus
Jyrki Kontio kirjoitti 12.6.08 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla monia ansiokkaita huomioita perustettavasta Aalto-yliopistosta. Esimerkiksi viranhaltijoiden säätyerioikeudet ja läpinäkymättömät rekrytointikäytännöt olisi aika saattaa aikamme yleistä tapaa vastaavalle tolalle. Sen sijaan ajatus johtajuudesta uuden yliopiston suurimpana haasteena on ongelmallinen - joskin se tuo erinomaisen paljastavalla tavalla esiin hankkeen taustalla vaikuttavan ideologisen pohjavireen. Sekä Kontion että monien muiden uuden yliopistohankkeen taustavaikuttajien kirjoituksista välittyy ajatus seuraavanlaisesta ongelmanasettelusta: Tällä hetkellä yliopistoissamme työskentee ihmisiä, jotka tekevät, mitä haluavat, eivätkä sitä mitä heidän tulisi. Lisäksi joukkoon on päässyt livahtamaan sellaisia, jotka eivät edusta alansa kansainvälistä huippua. Jos vaihdamme nämä liiallista vapautta nauttivat tavikset huippuyksilöihin, jotka huippujohtajan alaisuudessa työskentelevät kohti yhtä, strategisesti kohdistettua päämäärää, on tuloksena innovaatioita ja materiaalista hyvää. Näinhän on tapana toimia liikemaailmassakin. Ja koska toimitusjohtaja on rikkaampi kuin assyrologi, hän tietää luonnollisesti viimeksi mainittua paremmin, miten yliopistoja tulee kehittää.
Minun olisi helpompi vakuuttua kyseisen ideologian etevämmyydestä, jos maailman todelliset huippuyliopistot toimisivat edellä kuvatulla tavalla. Mutta kun ei, todellisuus on pikemminkin päinvastainen. Koko yliopistolaitos on syntynyt itseohjautuvuuden periaatteelle, ja koko historiansa ajan se on määrätietoisesti taistellut itsenäisyytensä puolesta vieraiden intressiryhmien ideologioiden vaikutuspyrkimyksiä vastaan. Bolognalaiset lakitieteen opiskelijat laittoivat jo keskiajalla kaupunginisät polvilleen; nykyinen Oxfordin yliopisto on aloittanut massiiviisen rahankeruun vapauttaakseen itsensä jäljellä olevista valtion määräysvallan rippeistä. Kaikissa maailman huippuyliopistoissa - entisissä ja nykyisissa - valta on ollut ja pysyy tiedeyhteisöllä itsellään. Tieteen historia osoittaa, että ideologisessa ohjauksessa käskyttämällä voidaan kyllä tuottaa lyhyen tähtäimen etua palvelevaa keskinkertaisuutta, mutta ne todelliset innovaatiot ovat syntyneet useimmiten ihan muulla tavalla. Francis Fukuyama saattoi itsensä 90-luvulla naurunalaiseksi väittämällä historian loppuneen. Älköön maamme politiikan ja elinkeinoelämän yhdistyneet intressiryhmät (Kehittyvien yliopistojen Suomi?) tehkö samaa virhettä.
Minun olisi helpompi vakuuttua kyseisen ideologian etevämmyydestä, jos maailman todelliset huippuyliopistot toimisivat edellä kuvatulla tavalla. Mutta kun ei, todellisuus on pikemminkin päinvastainen. Koko yliopistolaitos on syntynyt itseohjautuvuuden periaatteelle, ja koko historiansa ajan se on määrätietoisesti taistellut itsenäisyytensä puolesta vieraiden intressiryhmien ideologioiden vaikutuspyrkimyksiä vastaan. Bolognalaiset lakitieteen opiskelijat laittoivat jo keskiajalla kaupunginisät polvilleen; nykyinen Oxfordin yliopisto on aloittanut massiiviisen rahankeruun vapauttaakseen itsensä jäljellä olevista valtion määräysvallan rippeistä. Kaikissa maailman huippuyliopistoissa - entisissä ja nykyisissa - valta on ollut ja pysyy tiedeyhteisöllä itsellään. Tieteen historia osoittaa, että ideologisessa ohjauksessa käskyttämällä voidaan kyllä tuottaa lyhyen tähtäimen etua palvelevaa keskinkertaisuutta, mutta ne todelliset innovaatiot ovat syntyneet useimmiten ihan muulla tavalla. Francis Fukuyama saattoi itsensä 90-luvulla naurunalaiseksi väittämällä historian loppuneen. Älköön maamme politiikan ja elinkeinoelämän yhdistyneet intressiryhmät (Kehittyvien yliopistojen Suomi?) tehkö samaa virhettä.
Ammattiliitot ja pätkätyöläiset
Työmarkkinat edellyttävät riittävää joustoa, eikä mikään näytä viittaavan siihen, että jouston tarve tulisi vähenemään. Mutta kuka joustaa, siinäpä kysymys. Suomessa ongelma on toistaiseksi ratkaistu siten, että on annettu syntyä kaksi eri työntekijäluokkaa: yksi joka joustaa ja toinen, jonka jäsenet on saavutetun erioikeuden nojalla joustovelvollisuudesta vapautettu. Vaarana on, että olemme luomassa uutta sääty-yhteiskuntaa, missä sosiaalisen eriarvoisuuden perusteina eivät enää olekaan työn vaativuus, työntekijän kokemus, ammattitaito ja koulutustausta. Asetelma loukkaa kansalaisten oikeustajua ja on yhteiskuntamme pitkän tähtäimen hyvinvoinnin kannalta kestämätön.
Työsuhteen jatkuvuus ja siitä seuraava taloudellinen vakaus ovat uudenajan säätyprivilegioista tärkeimpiä, mutta eivät ainoita. Ei sovi unohtaa rälssin jäsenten käytössä olevaa yksityistä terveydenhuoltoa, jonka merkitys kasvaa vuosi vuodelta kunnallisten terveyspalvelujen huonontuessa. Yksityiskohtana mainittakoon työuupumus, joka on mahdollista vain pysyvässä työsuhteessa oleville. (Samaa työtä tekevän pätkätyöläisen vedon loppuessa loppuu myös työ ja palkanmaksu.) Suuremman kriisin sattuessa pätkätyöläinen putoaa helposti läpi sosiaalisesta turvaverkosta, joka on suunniteltu hyvinvoivan, säännöllistä palkkaa nauttivan enemmistön ehdoilla. Räikeästi perustuslakimme rajoja koettelee myös se tosiasia, että raskaus johtaa usein ketjutetunkin pätkätyösuhteen loppumiseen.
Mutta mistä ratkaisu? Voimme pitää kiinni joustovelvollisuudesta vapautetun säädyn erioikeuksista ja vaatia muodon vuoksi samaa hyvää muillekin. Vaikutelmani on, että juuri näin toimii ammattiyhdistyliike. Valitettavasti strategia näyttää olevan perin tehoton. Retoriikan runsaudesta huolimatta pitkäaikaisten työsuhteiden määrä vähenee vähenemistään, mikä on itsestäänselvyys. Emmehän voi syyttää työnantajaa siitä, että senkin mielestä se nyt on vaan tyhmää maksaa liikaa. Klassisen talousteorian näkökulmasta tämä on merkki vääristyneistä markkinoista. Helpommin irtisanottavan tai lyhyemmän työsuhteen hintana tulisi olla korkeampi palkka. Nyt tilanne on päinvastainen.
Toinen lähestymistapa edellyttäisi vallitsevien tosiasioiden tunnustamista. Kahden eri hintaluokan ja oikeudellisen statuksen omaavan työntekijäryhmän samanaikaista läsnäoloa, samalla työpaikalla, samaa työtä tekemässä ei voida perustella työntekijöiden yleisellä edulla. Samalla kun joustovapaan rälssin ikiaikaiset privilegiot polkevat muiden työntekijöiden perusoikeuksia, joustava proletariaatti voi laillisesti polkea työnteon hintaa. Ehdotetun uuden pätkätyöläisammattiliiton sijaan toivonkin, että nykyiset työntekijäjärjestöt heräisivät huomaamaan tilanteen tuhoisuuden ja uskaltaisivat tarjota tämän päivän ratkaisuja tämän päivän ongelmiin. Täten menetellen ne saattaisivat kyetä perustelemaan olemassaolonsa myös tulevaisuuden työntekijöille.
Työsuhteen jatkuvuus ja siitä seuraava taloudellinen vakaus ovat uudenajan säätyprivilegioista tärkeimpiä, mutta eivät ainoita. Ei sovi unohtaa rälssin jäsenten käytössä olevaa yksityistä terveydenhuoltoa, jonka merkitys kasvaa vuosi vuodelta kunnallisten terveyspalvelujen huonontuessa. Yksityiskohtana mainittakoon työuupumus, joka on mahdollista vain pysyvässä työsuhteessa oleville. (Samaa työtä tekevän pätkätyöläisen vedon loppuessa loppuu myös työ ja palkanmaksu.) Suuremman kriisin sattuessa pätkätyöläinen putoaa helposti läpi sosiaalisesta turvaverkosta, joka on suunniteltu hyvinvoivan, säännöllistä palkkaa nauttivan enemmistön ehdoilla. Räikeästi perustuslakimme rajoja koettelee myös se tosiasia, että raskaus johtaa usein ketjutetunkin pätkätyösuhteen loppumiseen.
Mutta mistä ratkaisu? Voimme pitää kiinni joustovelvollisuudesta vapautetun säädyn erioikeuksista ja vaatia muodon vuoksi samaa hyvää muillekin. Vaikutelmani on, että juuri näin toimii ammattiyhdistyliike. Valitettavasti strategia näyttää olevan perin tehoton. Retoriikan runsaudesta huolimatta pitkäaikaisten työsuhteiden määrä vähenee vähenemistään, mikä on itsestäänselvyys. Emmehän voi syyttää työnantajaa siitä, että senkin mielestä se nyt on vaan tyhmää maksaa liikaa. Klassisen talousteorian näkökulmasta tämä on merkki vääristyneistä markkinoista. Helpommin irtisanottavan tai lyhyemmän työsuhteen hintana tulisi olla korkeampi palkka. Nyt tilanne on päinvastainen.
Toinen lähestymistapa edellyttäisi vallitsevien tosiasioiden tunnustamista. Kahden eri hintaluokan ja oikeudellisen statuksen omaavan työntekijäryhmän samanaikaista läsnäoloa, samalla työpaikalla, samaa työtä tekemässä ei voida perustella työntekijöiden yleisellä edulla. Samalla kun joustovapaan rälssin ikiaikaiset privilegiot polkevat muiden työntekijöiden perusoikeuksia, joustava proletariaatti voi laillisesti polkea työnteon hintaa. Ehdotetun uuden pätkätyöläisammattiliiton sijaan toivonkin, että nykyiset työntekijäjärjestöt heräisivät huomaamaan tilanteen tuhoisuuden ja uskaltaisivat tarjota tämän päivän ratkaisuja tämän päivän ongelmiin. Täten menetellen ne saattaisivat kyetä perustelemaan olemassaolonsa myös tulevaisuuden työntekijöille.
Quo vadis sosiaalidemokratia
Eduskuntavaaleja seurannut kuohunta oli tuskin ehtinyt laantua, kun tappio/torjuntavoitto kunnallisvaaleissa nosti jälleen esiin kysymyksen Sosialidemokraattisen Puolueen tulevaisuudesta. Paljon on pohdittu, montako piirua oikealle vaiko vasemmalle. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kysymys, kuinka hyvin sosiaalidemokraattinen ihanne ja nyky-yhteiskunnassamme vallitseva epäoikeudenmukaisuus kohtaavat.
Työväenliike syntyi siinä vaiheessa historiaa, kun inhimillinen työ muuttui hyödykkeeksi, ts. asiaksi, jota saatoi ostaa ja myydä. Sittemmin työväenliike on saavuttanut lähes kaiken tavoittelemansa. 1800-luvun tilanteeseen verrattuna tämän päivän Suomessa köyhien osuus väestöstä on marginaalinen ja yhteiskuntamme enemmistön muodostaa kohtuullisen hyvin voiva, säännöllisen ja pitkäaikaisen työsuhteen omaava palkkatyöläisväestö. Työväenliikkeestä on tullut tämän kohtuullisen hyvinvoivan enemmistön edunvalvoja.
Historiallista taustaa vasten tarkasteltuna on luonnollista, että sosiaalidemokraattisen vision synnyttämä sosiaaliturvajärjestelmämme on viritetty palkkatyöväestön tarpeisiin. Nykyajan hädänalaiset ovat kuitenkin muualla. Tämä tosiasia yhdistettynä järjestelmän rikkumattomaan uskoon omaan erehtymättömyyteensä on johtanut kasvavaan kitkaan koneiston ja sen alamaisten välillä. Viranomaiset kohtaavat työssään väkivallan uhkaa. Sosiaalivirastojen työntekijät piiloutuvat lukittujen ovien taa, käytävällä päivystävät vartijat. KELAn henkilökunta pakenee puhelinten tavoittamattomiin, päätöksentekoa hajautetaan ympäri maata, jotta viimeinenkin inhimillinen linkki päätöksentekijän ja päätöksen kohteen välillä voitaisiin katkaista. Tietokoneet kyllä suoltavat valitusosoituksia ylläpitäen illuusiota prosessin läpinäkyvyydestä.
Hyvät sosiaalidemokraatit, olette luoneet järjestelmän, jossa kyllä pärjäämme me koulutetut, itsetietoiset, riittävillä verbaalisilla kyvyillä varustetut osapuilleen terveet henkilöt. Mutta kuka auttaa avohoidettua mielenterveyspotilasta, joka ei omista internettiä, eikä edes ymmärrä sitä copy-paste-päätöskirjelmää, joka pintapuolisesti tarkasteltuna suomen kieltä muistuttaa? Kuka kirjoittaa hänen puolestaan valituksen päätökseen, joka on ilmiselvästi epäoikeudenmukainen, ja joka valituksen seurauksena helposti kumottaisiin, mutta jonka virkamies kuitenkin työtaakkansa uuvuttamana teki tietäen, ettei hänen tarvitse teostaan inhimillistä vastuuta kantaa?
Sosiaalidemokraattinen aate on ollut pitkään pohjoismaisen hyvinvointivaltion valtioideologia de facto ja tulokset kiistämättä vakuuttavia. Pienistä, periferisistä kansakunnista on kasvanut kansainvälisesti ihailtuja malliyhteiskuntia, joissa suurella osalla väestöä on hyvä olla. Mutta valta turmelee. Kuten hiljattain edesmennyt John Kenneth Galbraith on todennut, jokainen organisaatio pyrkii kasvamaan ja laajentamaan valtapiiriään riippumatta siitä, mikä olikaan sille alunperin osoitettu tehtävä. Näin on käynyt myös sosiaaliturvajärjestelmällemme. On luotu niin laaja ja monimutkainen koneisto, ettei sitä kukaan enää kokonaisuutena käsitä saatikka hallitse. Liian moni väliinputoaja hakee apua turhaan, sillä koneiston mukaan häntä ei ole edes olemassa. On helpompaa lähteä leipäjonoon kuin sossuun nöyryytettäväksi. Jokainen hyvää tarkoittava yritys paikata turvaverkon vuotavia kohtia merkitsee uuden reiän repeytymistä ja jonkun toisen putoamista.
Todettakoon se tässä: minäkään en äänestänyt Sosialidemokraattista Puoluetta. Näin siksi, että minulle sosiaalidemokratia edustaa uskoa yhteiskuntaan, jossa vastuu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on ulkoistettu, ja valtaa käyttää ihmisten sijasta järjestelmä, automaattista hyvinvointia tuottava suuri sosiaalidemokraattinen Sampo. Sosiaalidemokratia on minulle enemmistön diktatuuria, jossa yhteiskuntamme ansiotyöllistettyjen etuoikeutettu joukko saa polkea vähempiosaisten oikeuksia. Mielikuvani saattaa olla yksipuolinen ja epäoikeudenmukainen. Jos näin on, puolueenne imagokonsulttien on syytä ryhdistäytyä. Tämänkin vaalin tulos antaa ymmärtää, etten ole ajatuksineni yksin.
Työväenliike syntyi siinä vaiheessa historiaa, kun inhimillinen työ muuttui hyödykkeeksi, ts. asiaksi, jota saatoi ostaa ja myydä. Sittemmin työväenliike on saavuttanut lähes kaiken tavoittelemansa. 1800-luvun tilanteeseen verrattuna tämän päivän Suomessa köyhien osuus väestöstä on marginaalinen ja yhteiskuntamme enemmistön muodostaa kohtuullisen hyvin voiva, säännöllisen ja pitkäaikaisen työsuhteen omaava palkkatyöläisväestö. Työväenliikkeestä on tullut tämän kohtuullisen hyvinvoivan enemmistön edunvalvoja.
Historiallista taustaa vasten tarkasteltuna on luonnollista, että sosiaalidemokraattisen vision synnyttämä sosiaaliturvajärjestelmämme on viritetty palkkatyöväestön tarpeisiin. Nykyajan hädänalaiset ovat kuitenkin muualla. Tämä tosiasia yhdistettynä järjestelmän rikkumattomaan uskoon omaan erehtymättömyyteensä on johtanut kasvavaan kitkaan koneiston ja sen alamaisten välillä. Viranomaiset kohtaavat työssään väkivallan uhkaa. Sosiaalivirastojen työntekijät piiloutuvat lukittujen ovien taa, käytävällä päivystävät vartijat. KELAn henkilökunta pakenee puhelinten tavoittamattomiin, päätöksentekoa hajautetaan ympäri maata, jotta viimeinenkin inhimillinen linkki päätöksentekijän ja päätöksen kohteen välillä voitaisiin katkaista. Tietokoneet kyllä suoltavat valitusosoituksia ylläpitäen illuusiota prosessin läpinäkyvyydestä.
Hyvät sosiaalidemokraatit, olette luoneet järjestelmän, jossa kyllä pärjäämme me koulutetut, itsetietoiset, riittävillä verbaalisilla kyvyillä varustetut osapuilleen terveet henkilöt. Mutta kuka auttaa avohoidettua mielenterveyspotilasta, joka ei omista internettiä, eikä edes ymmärrä sitä copy-paste-päätöskirjelmää, joka pintapuolisesti tarkasteltuna suomen kieltä muistuttaa? Kuka kirjoittaa hänen puolestaan valituksen päätökseen, joka on ilmiselvästi epäoikeudenmukainen, ja joka valituksen seurauksena helposti kumottaisiin, mutta jonka virkamies kuitenkin työtaakkansa uuvuttamana teki tietäen, ettei hänen tarvitse teostaan inhimillistä vastuuta kantaa?
Sosiaalidemokraattinen aate on ollut pitkään pohjoismaisen hyvinvointivaltion valtioideologia de facto ja tulokset kiistämättä vakuuttavia. Pienistä, periferisistä kansakunnista on kasvanut kansainvälisesti ihailtuja malliyhteiskuntia, joissa suurella osalla väestöä on hyvä olla. Mutta valta turmelee. Kuten hiljattain edesmennyt John Kenneth Galbraith on todennut, jokainen organisaatio pyrkii kasvamaan ja laajentamaan valtapiiriään riippumatta siitä, mikä olikaan sille alunperin osoitettu tehtävä. Näin on käynyt myös sosiaaliturvajärjestelmällemme. On luotu niin laaja ja monimutkainen koneisto, ettei sitä kukaan enää kokonaisuutena käsitä saatikka hallitse. Liian moni väliinputoaja hakee apua turhaan, sillä koneiston mukaan häntä ei ole edes olemassa. On helpompaa lähteä leipäjonoon kuin sossuun nöyryytettäväksi. Jokainen hyvää tarkoittava yritys paikata turvaverkon vuotavia kohtia merkitsee uuden reiän repeytymistä ja jonkun toisen putoamista.
Todettakoon se tässä: minäkään en äänestänyt Sosialidemokraattista Puoluetta. Näin siksi, että minulle sosiaalidemokratia edustaa uskoa yhteiskuntaan, jossa vastuu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on ulkoistettu, ja valtaa käyttää ihmisten sijasta järjestelmä, automaattista hyvinvointia tuottava suuri sosiaalidemokraattinen Sampo. Sosiaalidemokratia on minulle enemmistön diktatuuria, jossa yhteiskuntamme ansiotyöllistettyjen etuoikeutettu joukko saa polkea vähempiosaisten oikeuksia. Mielikuvani saattaa olla yksipuolinen ja epäoikeudenmukainen. Jos näin on, puolueenne imagokonsulttien on syytä ryhdistäytyä. Tämänkin vaalin tulos antaa ymmärtää, etten ole ajatuksineni yksin.
Tutkielma oikeasta tavasta soittaa
Johann Sebastian Bachin lukuisista säveltäjäpojista nimekkäin, Carl Philipp Emanuel, kunnostautui myös kirjoittajana. Hänen teoksensa Versuch über die wahre Art das Clavier zu spielen (suom. ”Tutkielma oikeasta tavasta soittaa klaveeria (1753)”, Paavo Soinne, Helsinki 1982) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä klaveerisoittimien, siis pianon, cembalon, klavikordin jne., soittoa käsittelevistä teoksista. Nykylukijan huomio kiinnittyy soittotavan määreeseen wahr/oikea. Moisen adjektiivin käyttäminen soittamisen, tai ylipäätänsä minkä tahansa taiteentekemisen yhteydessä kuulostaa näkökulmasta riippuen höpsösti vanhahtavalta tai provokatiiviselta. Luulisi olevan hyödyllisempää kuvailla vaikkapa sykähdyttävää tapaa soittaa klaveeria. Eihän tämän päivän maailmassa voida tunnustaa jonkun oikeintekemisen määrittelemiseen kykenevän tahon auktoriteettiasemaa taiteen kaltaisella, arvorelativismille ja erilaisille kulttuurisille tulkinnoille avoimella elämänalueella.
Toisin kuitenkin on. Vaikka aika on jo kuivannut Jumalanteatterin koprofilisen introspektion muistot, ja kissantapon ilmaisullisista arvoista kiistellään, meille ns. taidemuusikoille oikeinsoittaminen on edelleen koulutuksemme pääasiallinen sisältö ja yksi keskeisimmistä toiminnallemme esitetyistä vaatimuksista. Erityisen kipeästi oikeinsoittamisen imperatiivi iskee meidän ns. vanhanmusiikin esittäjien nilkkaan. Olemmehan juuri me, jos ketkä, kunnostautuneet opillisen puhtauden apostoleina ja luoneet omaa identiteettiämme toisten väärinsoittamisen kautta. Näin siitäkin huolimatta, että itse itsellemme asettama ”autenttisuuden” pakkopaita on sittemmin alkanut epämukavasti hiertää, ja että uskonlahkomme opillinen kaanon on hämärä kuin Nizzan sopimus, ja että vanhamuusikoiden ja nuormuusikoiden välillä on jo vuosikausia vallinnut sydämellinen antaa-kaikkien-kukkien-kukkia-detente.
=========
Soittajaksi tullaan harjoittelemalla, ja harjoitteleminen on usein raskasta, ajoittain jopa terveydelle vaarallista. On tuskin toista kuviteltavissa olevaa työtä, jonka konkreettiset tulokset antavat odottaa yhtä kauaa. Eri taiteenlajien edustajien keskinäisessä vertailussa länsimaisen konserttimusiikin soittajan matka teknisen apparaattinsa kehittämiseksi nollatilanteesta ammatinharjoittamisen edellyttämään minimitasoon lienee kaikkein pisin. Soiton harjoittelussa fyysisyys ja kehollisuus korostuvat. Metodi ja päämäärä saattavat tuntua keskenään ristiriitaisilta. Olenkin joskus leikitellyt assosiaatioilla itäisiin taistelulajeihin ja filosofianharjoittamismenetelmiin, joissa tie johonkin ensisijaisesti henkiseen käy fyysisen askeesin kautta.
Soittajaksi kasvamisen pitkällä taipaleella itse itselle asetetut taktiset päämäärät ovat jatkuvan muutoksen alaisia. Kaukana siintää kuitenkin jonkin todellisen tai virtuaalisoittajan ihannekuva, jota pyritään jäljittelemään. Tätä ihannekuvaa, elävää tai kuviteltua, ei kuitenkaan koskaan kokonaan saavuteta. Sitä lähestyttäessä alunperin pieni horisontissa näkyvä piste kasvaa vähitellen selkeästi inhimillisiä piirteitä omaavaksi. Keskittyminen kohteeseen johtavalla tutulla tiellä pysymiseen vaikeutuu. Tien vierustoilla alkaa havaita yhä kiehtovampia, osapuilleen samaan suuntaan vieviä ryteikköisiä polkuja. Mihin ne johtavatkaan, sitä ei voi tässä vaiheessa vielä tietää. Vähitetellen ajatus omalle polulle siirtymisestä ja sillä selviytymisestä kypsyy päätökseksi. Alkaa salakavala ja asteittainen, vain jälkikäteen todennettavissa oleva muutos oppilas-imitaattorista taiteenteon tietoiseksi subjektiksi.
Siinä missä taival kehollisen apparaatin kesyttämiseksi on pitkä ja yllätyksetön, henkisellä tasolla oman taiteilijaminän löytämiseen saattaa liittyä harppauksenomaisia siirtymiä. Omalta kohdaltani muistan muutamia tällaisia anekdootinomaisia sattumia. Kerrottakoon tässä niistä kaksi. Molemmat ovat vuosilta, jolloin opiskelin Baselin musiikkiakatemian Schola Cantorumissa:
Olin kerran(kin) valmistautunut huolellisesti soittotuntiani varten ja suoriuduin ”esityksestä” mallikkaasti, vaikka kappale olikin teknisesti huomattavan vaikea. Päätettyäni loppurymistelyn teatraaliseen jousenvetoon valmistauduin vastaanottamaan opettajani Jordi Savallin kehuja. Yllätyksekseni hän odotti hetken, otti päästään silmälasit, huokasi raskaasti ja kysyi: ”Miksi?”. En enää muista, mitä häkellykseltäni vastasin, mutta sittemmin olen pyrkinyt esittämään itselleni tuon saman kysymyksen aina uudestaan ja uudestaan. Varmuudella en voi väittää vieläkään vastausta löytäneeni, mutta tiedän, että soittosuorituksen teknisestä virheettömyydestä sitä on turha etsiä.
Toinen tapaus liittyy erääseen opiskelijakollegaani, jolla oli hyvin voimakkaita ja dogmaattisia mielipiteitä barokkiajan musiikin esitystempoista. Kuten tapana on, kyseinen opiskelija päätti opintonsa julkiseen diplomikonserttiin. En ollut itse paikalla, mutta huhut kertoivat yleisön reaktion olleen nuivahko. Konserttia seuraavana aamuna muistan istuneeni musiikkiakatemian kahvilassa, kun kuulin arvostelulautakunnan puheenjohtajan selittävän kiihtyneenä edellisen illan kokelaalle: ”KAUNIISTI soittaminen on eri asia kuin OIKEIN soittaminen”. (Sana ”kaunis” – saks. Schön – voitanee tässä tapauksessa tulkita sen tavanomaista merkitystä laveammin joksikin hyväksi ja mielyttäväksi.)
Opettajani Savall halusi saada minut huomaamaan, ettei oikeinsoittaminen voi olla soittamisen peruste. (Se, että auto toimii, ei ole syy siihen, miksi ajan.) Tutkintolautakunnan puheenjohtaja oli samalla asialla: taiteentekeminen tietyn ahtaan normiston ehdoilla ei riitä, jos vastaanottajaa ei tavoiteta. Dikotomia oikeintekemisen ja vastaanottajalle mieluisan tekemisen välillä ei ole mitään uutta tai rajoitu yksinomaan musiikkiin – Juhani Palmun teokset tekevät kauppansa kitkerien taiteilijakollegoiden kiusaksi. Väitän kuitenkin, että ainakin esittävässä länsimaisessa ns. taidemusiikissa oikeintekeminen taiteenteon keskeisenä arvona ei ole kokenut lähihistorian aikana vastaavaa inflaatiota kuin muissa taiteissa.
=========
Yliopistoilla katsotaan yleisesti olevan kaksi tehtävää: tutkimus ja opetus. Tästä kahtiajaosta on kuitenkin unohtunut yliopistojen kolmas keskeinen tehtävä, sertifiointi. Tutkimuksen ja opetuksen ohella erittäin merkittävä osa yliopistoissa suoritettavasta työstä liittyy erilaisten tutkintojen järjestämiseen. (On korostettava, että kyseessä on todellakin erillinen, edellisistä irroitettavissa oleva tehtäväalue. Eiväthän lukiotkaan myönnä ylioppilastodistuksia tai autokoulut ajokortteja.) Sertifioinnin painoarvo yliopistolaitoksen sisäisessä työnjaossa vaihtelee. Meillä Suomessa, missä järjestelmää ylläpidetään julkisin varoin, usko instituutiorajojen ylittävän sertifioinnin oikeellisuuteen ja objektiivisuuteen elää vahvana. Oulun maisteri ja Helsingin maisteri asettuvat työnhaussa ainakin periaatteessa samalle viivalle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa näin ei ole laita – loppututkinto Nebraskan Hezekiel Saw the Wheel Collegesta ei avaa samoja ovia kuin vastaava paperi Harvardin yliopistosta.
Myös musiikkialan akateemisessa sertifioinnissa on kulttuurieroja. Baselin opintojeni viimeisenä vuonna minua opettanut, Savallin seuraajana toiminut, italialainen Paolo Pandolfo huomautti kerran hyvästä vasemman käden soittotekniikastani. Vastasin, että olenhan toki suorittanut sen ja sen tutkinnon Suomessa. Tilanne toistui muutaman minuutin päästä. Ja kun taas kerran vetosin suorittamaani tutkintoon, Pandolfo ilmaisi aidon hämmästyksensä epäsuorasta väitteestäni, että tutkinto sinällään kertoisi jotain soittajan kyvyistä. Olisi houkuttelevaa perustella suomalaisen opiskelijan ja italialaisen opettajan erilasta suhdetta sertifiointi-instituutioon rasistisilla kansanluonnekliseillä. Aion kuitenkin seuraavassa yrittää toisenlaista selitysmallia.
Musiikki ei ole olemassa vain itseään varten; sille on oltava ulkoinen syy, tilaus. Otettakoon kaksi esimerkkiä: rock-yhtye Apulanta ja kuvitteellinen, apurahalla elävä, ankaran jälkisarjallista tyyliä edustava säveltäjä. Ensiksi mainittu tuhansien teinien tuntojen tulkki on noussut yhdeksi maamme tärkeimmistä yhtyeistä omintakeista reittiään musiikki-busineksen ulkopuolitse. Kolmisointuja kammoksuva säveltäjämme puolestaan ei voi edes uneksia tavoittavansa yhtä laajoja ja intomielisiä kansanjoukkoja. Hänen työnsä arvostus ja materiaalinen hyvinvointinsa ovat sidoksissa virallisen taideinstituution arvoihin ja rakenteisiin. Kutsun näitä kahta edellisessä esimerkissä hahmottelemaani musiikin tilaajatahoa kokemuksellisuuden piiriksi ja institutionaaliseksi piiriksi. Esimerkki on korostetun karrikoitu, sillä ovathan molemmat piirit kaikessa musiikinteossa alati läsnä: moni vihainen rokkari harjoittelee kunnan nuorisotiloissa; apurahajärjestelmää hallinnoiva virkamies todennäköisesti myös rakastaa musiikkia.
Suomalaisen ja italialaisen soittajan kasvuympäristöt ovat edellä kuvatussa katsannossa varsin erilaiset. Historiallisista syistä institutionaalinen, tarkemmin sanottuna julkishallinnollinen etuvetoisuus on läsnä maassamme kaikilla elämänaloilla verotuksesta vanhustenhuoltoon. (Amerikkalaisessa poliittisessa populismissa tätä pelottavaa demiurgia kutsutaan nimellä ”Big Government”.) Sen sijaan Italian kaltaisessa edesmenneessä taiteiden supervallassa korkeakulttuurin saavutukset tunkeutuvat jokapäiväiseen elämään lähes banaalilla tavalla. Vuosituhantisen sivistyksen jyväset ovat rikastuneet yhteisessä tajunnassa sukupolvi sukupolvelta kuin Itämeren elohopea ravintoketjussa. Kokemuksellisuuden piiri on laajin mahdollinen ja institutionaaliset rakenteet, kuten esim. musiikkioppilaitosjärjestelmä ja sen puitteissa suoritettava sertifiointityö, ovat vastaavasti jääneet löyhemmiksi.
=========
Jazz-muusikko voi halutessaan hankkia sertifikaateista koreimman, häijynsinisen tohtorinhatun; muutamalla rokkarilla on tutkinto Oulunkylän pop & jazz -konservatoriosta; räppinomeja ei toistaiseksi valmistu vielä mistään. Sertifiointikulttuurien jakolinjat eivät ole ensisijaisesti maantieteellisiä, vaan heijastelevat kokemuksellisuuden piirin ja institutionaalisen piirin voimasuhteita kullakin musiikin alalla. Niin sanotussa taidemusiikissa yleismaailmallinen kehitys on jo pitkään johtanut institutionaalisen piirin suhteelliseen sakeutumiseen. Orkesterien ja oopperan kaltaisten hallinnollisesti helppojen, suuria yleisöjoukkoja tavoittavien valmisformaattien merkitys on kasvanut kamarimusiikin ja resitaalikonserttien kustannuksella. Kokemuksellisuuden piirin suorittaman luonnonvalinnan heikentyessä solistin urakehitys on tullut yhä riippuvaisemmaksi institutionaalisen piirin vastaavasta mekanismista, soittokilpailusta.
Oikeinsoittamisen mahdollisuus on osoitus institutionaalisen piirin olemassaolosta; oikeinsoittamisen vaatimus kertoo kyseisen etupiirin voimasta. Paradigmojen rajan ylittävällä argumetoinnilla ei ole todistusvoimaa, sanoo Thomas Kuhn. Kokemuksellisuuden piirin ja institutionaalisen piirin vastakkainasettelusta seuraa niiden pyrkimys vähätellä toistensa arvovaltaa – tai arvovalta tunnustetaan ainoastaan mielipiteiden käydessä yksiin: Asiantuntijat eivät katso hyvällä muusikkokapellimestareita, jotka johtavat ”väärin” ja ilman lupaa. Vastavuoroisesta esimerkistä käynnee takavuosien levyraatiohjelman Klaus Järvinen – ”... ja sitten se B-osan intron kooda, jossa kastanjetit soittivat bossanovariffiä uniksessa venttiilibassoukulelen kanssa ...” Klassisen konserttimusiikin alalle niin tyypillinen, institutionaalisen piirin edustajan erikoistermein höystetty ex-cathedra-retoriikka ärsytti. Silloista muoti-ilmaisua käyttääkseni kysymys oli nurkanvaltusyrityksestä. Kuuluihan rock-musiikki meille, kuuntelijoille!
=========
Käsite ”institutionaalinen piiri” pysyy kutakuinkin ymmärrettävänä, mikäli se rajataan edelläkuvattuun tapaan synonyymiksi erilaisille julkishallinnollisille rakenteille, joiden tehtävänä on edistää yhteiskunnan kollektiivisen tahtotilan toteutumista. Senkin uhalla, että sanomiseni yltää entistäkin suurempaan epäselvyyteen tahdon laajentaa käsitettä: institutionaalisen piirin tunnusmerkit täyttyvät, kun joukolla ihmisiä on yhteinen, enemmän tai vähemmän eksplikoitavissa oleva mielipide asian oikeasta tavasta olla olemassa sekä yhteinen intressi tämän olemassaolon tavan vaalimiseen. Soittamisesta puheen ollen instituutio voi siis olla myös jokin muodollisesti järjestäytynyt yhdistys (Beethoven-seura) tai vaikkapa tietylle soittamisen tavalle vihkiytynyt asiantuntijayleisö.
Organisaation voima on suurempi kuin sen jäsenten voiman summa. Ihmisten muodostaessa, tietoisesti tai tiedostamattomasti, erilaisia arvo- ja intressiyhteisöjä on siitä seurauksena vallan suhteellinen kasvu. Näin ollen musiikin tilaajatahoista institutionaalinen piiri käyttää asiansa edistämiseen suurempaa valtaa kuin järjestäytymätön kokemuksellisuuden piiri. Vastakkainasettelu on konkretisoitunut viimevuosien musiikkitalokeskustelussa. Purkutuomion saaneista makasiineista on tullut ylhäältäpäin organisoimattoman kansalaisaktiivisuuden symboli; sen sijaan musiikkitalo ja sen tulevat asukit, sinfoniaorkesterit ja Sibelius-Akatemia, edustavat institutionaalisesti kaikkein voimakkaimmin tuettuja ja järjestäytyneitä soittamisen tapoja.
Entäpä sitten musiikkialan kaupalliset toimijat, musiikkibusiness? Eikö myös tämä valtavaksi paisunut teollisuudenala, jos mikä, ole luettava osaksi institutionaalista piiriä? Mielestäni ei. Evankelis-luterilaisesta kirkosta, Beethoven-seurasta tai Apulanta-orkesterin ihailijoista poiketen kaupalliset instituutiot ovat luonteeltaan arvoneutraaleja. Ne eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneita siitä, miten asioiden tulisi olla, miten pitäisi soittaa. Niiden tehtävä on vastata musiikin eri tilaajatahojen tarpeisiin – usein luomalla niitä. Mikäli Sibeliuksen yksinlaulujen swahilinkieleiselle kokonaislevytykselle olisi tarpeeksi kysyntää, produktio epäilemättä toteutettaisiin.
=========
Sertifiointikäytännöstä seuraa sertifioitavuuden vaatimus, mikä puolestaan tarkoittaa olemassaolevia, yleisiä ja eksplisiittisesti määriteltyjä arvostelukriteereitä – etenkin, jos arvostelussa käytetään numeerisia arvosanoja, kuten oppilaitoksissa tapana on. Tieteissä tämä saatta olla mahdollista, mutta taiteiden arvostelussa ajaudutaan väistämättä hetteikköön. Kahden samantasoisen soittajan kykyjen erotuksesta muodostuu suure, joka on eri suuri kuin nolla olematta kuitenkaan kvantisoitavissa. Se on se, mikä on taiteilijan ominta, hänen taiteilijaolemassaolonsa oikeutus, jotakin hankalasti sanoiksi taipuvaa ja epäfyysistä. Hyvinsoittamisen yksiselitteisen ja objektiivisen määrittelemisen ollessa mahdotonta arvostelu kohdistuukin yleensä oikeinsoittamiseen; siis johonkin sellaiseen, minkä suhde taiteen varsinaiseen sisältöön on välineellinen. (En vitsaile kertoessani, että takavuosina eräs merkittävä suomalaisen pedagogi mittautti oppilaittensa edistymistä sekuntikellolla!) Voidaan tietysti olettaa, että oikeinsoittaminen on välttämätön ehto hyvinsoittamiselle. Henkilökohtaisten kokemusteni valossa olisin kuitenkin valmis väittämään, että oikeinsoittamisen toteutumista valvovan institutionaalisen piirin ja hyvinsoittamisen määrittelevän kokemuksellisuuden piirin välillä vallitsee selkeitä preferenssieroja.
Eräs sveitsiläinen tuttavani tapasi saada nuorena opiskelijana nuhteita tutkintolautakunnilta siitä, ettei hänen soittonsa ollut ”klasissen koulukunnan mukaista”. Nyt samainen henkilö on yksi maansa kansainvälisesti menestyksekkäimpiä taitelijoita – uskoakseni pitkälti juuri edellä mainitusta syystä. Itselleni on vastaavasti ollut mysteeri, kuinka erään taannoisen CD-äänitteeni vastaanotto oli niin myönteinen samalla, kun itse koin lopputuloksen sietämättömän epävireisenä, siis väärinsoitettuna. Soittajalle itselleen valinnan tekeminen sen suhteen, kummalle taholle tekemisensä osoittaa, on helppo. Oman sydänverensä vuodattamisesta apurahalautakunnan tai kateellisten kollegoiden edessä seuraa likainen olo; institutionalisoitunut ”faniyleisö” hivelee taiteilijan herkästi haavoittuvaa hipiää, mutta luo samalla paineita kaiken muuttumattomuudelle; institutionalisoitunut vihamielisyys, esim. pahantahtoinen kriitikko, käyttää valtaa, jonka edessä taiteilija on puolustuskyvytön. Palkitsevinta on soittaa kokemuksellisuuden piirin edustajalle, avomieliselle kuulijalle, joka ei ole muodostanut mielipidettään jo ennen konserttiin saapumistaan.
Ajatus kohdeyleisön indoktrinaalisesta syväpuhtaudesta on kaunis, mutta todellisuudelle vieras. Niin sanotun klassisen konserttimusiikin alalla, yleisömäärien ja levymyynnin alati pienentyessä, soittajan tasapainoinen ravitsemus ja muu maallinen hyvinvointi ovat valitettavan riippuvaisia institutionaalisen piirin suosiosta. Sen vallankäytön terävimpien instrumenttien, sertifikaattien ja apurahojen edessä nöyrtyy ylpeinkin sielu. Päinvastoin kuin iskelmä- tai sukkahousuhevimusiikissa, klassisen konserttimusiikin edustajan edellytykset hankkia työlleen oikeutus kokemuksellisuuden piirin tuella markkinatalouden mekanismien kautta ovat hyvin rajalliset. Kyllä kansa tietää -periaate pätee kotimaiseen tangoon, ei jälkisarjallisuuteen.
=========
On trendikästä vetää yhtäläisyyksiä tieteen- ja taiteenteon menetelmien ja päämäärien välille. Muistettakoon kuitenkin muutama ero: Päinvastoin kuin taide, tiede (ainakin useimmat perinteiset luonnontieteet) etsii yhä edelleen totuutta tutkimuksenn kohteen ja tutkijan persoonan erottaen. Niinikään tieteellä on yleensä eksplikoitavissa oleva metodi tai paradigma, joka ohjaa tutkimusta ja mahdollisesti tietoisesti hylättynäkin toimii vertailukohtana uusille tiedonhankkimismenetelmille. Taidealaan verrattuna tieteen institutionaalisella piirillä, tiedeyhteisöllä, onkin paremmat edellytykset pyrkiä vallankäytössään objektiivisuuteen ja näin ollen, ainakin itse ajattelisin, vastaavasti suurempi legitimiteetti. Tiedeyhteisön vallan kieltäminen kokemuksellisuuden piirin tuomioon vetoamalla aiheuttaakin perusteltua närää. Esimerkkinä mainittakoon Kalevi Wiikin paljon populaarijulkisuutta saaneet, mutta tiedepiireissä kyseenalaistetut suomen kielen alkuperää käsittelevät tutkimukset.
Tieteessä institutionaalista valtaa käyttävät useimmiten tieteellisessä työssä meritoituneet henkilöt. Provokatiivisesti voisi väittää, että taiteessa moni on siirtynyt vallankäytön objektista sen subjektiksi pikemminkin päinvastaisista syistä. Visioista puhutaan, harvalla sellainen on; laaja-alaisen kokemuksen ja näkemyksen puute on omiaan korostamaan päätöksenteon yleisinhimillistä arkuutta. Innovatiiviisyyteen sisältyy aina vaivannäköä ja ennen kaikkea riski, jonka päätöksentekijä henkilökohtaisesti kantaa – muita seuraamalla välttyy hankaluuksilta. Hyvästä esimerkistä edelläkuvatun kaltaisen laiskuus/arkuus-prinsiipin vaikutuksesta kaikkien organisaatioiden päätöksentekoon käynnee tietokoneiden toimistosovellusten markkinat.
Poliittiselta painoarvoltaan toissijaisena puuhasteluna taiteen rahoituspohja on haavoittuva ja suhdannevaihteluille herkkä. Eräs tehokkaaksi osoittautunut tapa minkä tahansa inhimillisen toiminnan olemassaolon edellytyksien varmistamiseksi on institutionalisoituminen. Soittajan elinturvan kannalta Turun Soitannollisen Seuran perustaminen oli askel oikeaan suuntaan, orkesterilain voimaantulo toinen vielä merkittävämpi. Asialla on myös kääntöpuolensa: siellä missä taiteenteon institutionaalinen formaatti on ennalta määrätty, ei sen vaihtoehtoisten olomuotojen puntarointia välttämättä tarvitse harrastaa – ja palaamme taas tuohon edellisessä kappaleessa hahmoteltuun laiskuus/arkuus-prinsiippin. Jos maakunnan ehdotonta kärkeä edustava Köhniö Festival String Orchestra haukkaa kunnan kulttuuribudjetista valtaosan, mitkä ovat maailman parhaan torviseitsikon edellytykset toimia samalla seudulla?
=========
Taide on käsitteenä vaikeasti määriteltävissä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että nykyään taiteeksi luetaan myös monia kirjoitelmani alussa luetellun kaltaisia ilmiöitä, jotka perinteisen taidekäsityksen valossa ovat pikemminkin taiteen vastakohtia. On katsottu, että vastikään 1900-luvun merkittävimmäksi taideteoksesksi valitun Marcel Duchampin signeeraatun pisuaarin myötä kuvataide on ottanut evolutionaarisen harppauksen, jonka seurauksena taiteen määritteleminen esteettisin kriteerein on käynyt mahdottomaksi. Eräs taidefilosofinen koulukunta rajaakin tutkimuskohteensa instituutioiden kautta. Ottamatta kantaa institutionaalisen taideteorian puolesta tai vastaan voitanee väittää, että instuutionaalisen piirin olemassaolo on taiteiden hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeä. Mutta kuten kaikki organisaatiot, myös se pyrkii oman kokonsa kasvattamiseen ja tekemään olemassaolostaan itsetarkoituksen riippumatta sille asetusta tehtävästä – palvelijasta on vaara tulla isäntä. Institutionaalinen piiri mahdollistaa taiteen olemassaolon, mutta kokemuksellinen piiri antaa tälle olemassaololle syyn; se vastaa aiemmassa aneekdootissa opettajani esittämään kysymykseen – miksi?
Syvällistä lukeneisuuttani ja jukstaposition tajua osoittaakseni päätän epistulani Oscar Wilde -sitaattiin, jonka olen lainannut edellä mainittua käyttötarkoitusta varten laaditusta sitaattikokoelmasta:
”Whenever a community or a powerful section of a community, or a government of any kind, attempts to dictate to the artist what he is to do, Art either entirely vanishes, or becomes stereotyped, or degenerates into a low and ignoble form of craft.”
Ihminen on erehtyväinen. Tällainen erehtyväisyyten taipuvainen yksilö, tai edellämainituista koostuva yhteisö, kykenee tuottamaan suurta vääryyttä lajitovereilleen. Ihmiskunta on kulttuurievoluution tuloksena on kehittänyt mekanismeja, joilla yksittäisen tahon vallan kasvua rajoitetaan asettamalla eri tekijöiden intressit vastakkain: nykyaikaisessa demokratiassa lainsäädäntä-, toimeenpano-, ja tuomiovalta on erotettu toisistaan; markkinatalouden terveyttä valvovat kilpailuviranomaiset. Vastaavien turvamekanismien ja moniarvoisuuden säilymisestä myös taiteiden alueella tulisi kantaa huolta. Taiteen institutionaalinen piiri koostuu tahoista, jotka ovat olemassa edistääkseen asian oikeaa tapaa olla olemassa. Mikäli jokin niistä nousee määräävään asemaan, vaarana on, että taiteelle jää vain yksi, taiteen ulkopuolisin, välineellisin kriteerein määritelty tapa olla olemassa. Tällöin hämärtyy taiteen (art) varsinainen syy olla olemassa ja keskiöön nousee käsityötaito (craft). Koskettavan tavan soittaa korvaa oikea tapa soittaa. Tätä kavahtakaamme.
Toisin kuitenkin on. Vaikka aika on jo kuivannut Jumalanteatterin koprofilisen introspektion muistot, ja kissantapon ilmaisullisista arvoista kiistellään, meille ns. taidemuusikoille oikeinsoittaminen on edelleen koulutuksemme pääasiallinen sisältö ja yksi keskeisimmistä toiminnallemme esitetyistä vaatimuksista. Erityisen kipeästi oikeinsoittamisen imperatiivi iskee meidän ns. vanhanmusiikin esittäjien nilkkaan. Olemmehan juuri me, jos ketkä, kunnostautuneet opillisen puhtauden apostoleina ja luoneet omaa identiteettiämme toisten väärinsoittamisen kautta. Näin siitäkin huolimatta, että itse itsellemme asettama ”autenttisuuden” pakkopaita on sittemmin alkanut epämukavasti hiertää, ja että uskonlahkomme opillinen kaanon on hämärä kuin Nizzan sopimus, ja että vanhamuusikoiden ja nuormuusikoiden välillä on jo vuosikausia vallinnut sydämellinen antaa-kaikkien-kukkien-kukkia-detente.
=========
Soittajaksi tullaan harjoittelemalla, ja harjoitteleminen on usein raskasta, ajoittain jopa terveydelle vaarallista. On tuskin toista kuviteltavissa olevaa työtä, jonka konkreettiset tulokset antavat odottaa yhtä kauaa. Eri taiteenlajien edustajien keskinäisessä vertailussa länsimaisen konserttimusiikin soittajan matka teknisen apparaattinsa kehittämiseksi nollatilanteesta ammatinharjoittamisen edellyttämään minimitasoon lienee kaikkein pisin. Soiton harjoittelussa fyysisyys ja kehollisuus korostuvat. Metodi ja päämäärä saattavat tuntua keskenään ristiriitaisilta. Olenkin joskus leikitellyt assosiaatioilla itäisiin taistelulajeihin ja filosofianharjoittamismenetelmiin, joissa tie johonkin ensisijaisesti henkiseen käy fyysisen askeesin kautta.
Soittajaksi kasvamisen pitkällä taipaleella itse itselle asetetut taktiset päämäärät ovat jatkuvan muutoksen alaisia. Kaukana siintää kuitenkin jonkin todellisen tai virtuaalisoittajan ihannekuva, jota pyritään jäljittelemään. Tätä ihannekuvaa, elävää tai kuviteltua, ei kuitenkaan koskaan kokonaan saavuteta. Sitä lähestyttäessä alunperin pieni horisontissa näkyvä piste kasvaa vähitellen selkeästi inhimillisiä piirteitä omaavaksi. Keskittyminen kohteeseen johtavalla tutulla tiellä pysymiseen vaikeutuu. Tien vierustoilla alkaa havaita yhä kiehtovampia, osapuilleen samaan suuntaan vieviä ryteikköisiä polkuja. Mihin ne johtavatkaan, sitä ei voi tässä vaiheessa vielä tietää. Vähitetellen ajatus omalle polulle siirtymisestä ja sillä selviytymisestä kypsyy päätökseksi. Alkaa salakavala ja asteittainen, vain jälkikäteen todennettavissa oleva muutos oppilas-imitaattorista taiteenteon tietoiseksi subjektiksi.
Siinä missä taival kehollisen apparaatin kesyttämiseksi on pitkä ja yllätyksetön, henkisellä tasolla oman taiteilijaminän löytämiseen saattaa liittyä harppauksenomaisia siirtymiä. Omalta kohdaltani muistan muutamia tällaisia anekdootinomaisia sattumia. Kerrottakoon tässä niistä kaksi. Molemmat ovat vuosilta, jolloin opiskelin Baselin musiikkiakatemian Schola Cantorumissa:
Olin kerran(kin) valmistautunut huolellisesti soittotuntiani varten ja suoriuduin ”esityksestä” mallikkaasti, vaikka kappale olikin teknisesti huomattavan vaikea. Päätettyäni loppurymistelyn teatraaliseen jousenvetoon valmistauduin vastaanottamaan opettajani Jordi Savallin kehuja. Yllätyksekseni hän odotti hetken, otti päästään silmälasit, huokasi raskaasti ja kysyi: ”Miksi?”. En enää muista, mitä häkellykseltäni vastasin, mutta sittemmin olen pyrkinyt esittämään itselleni tuon saman kysymyksen aina uudestaan ja uudestaan. Varmuudella en voi väittää vieläkään vastausta löytäneeni, mutta tiedän, että soittosuorituksen teknisestä virheettömyydestä sitä on turha etsiä.
Toinen tapaus liittyy erääseen opiskelijakollegaani, jolla oli hyvin voimakkaita ja dogmaattisia mielipiteitä barokkiajan musiikin esitystempoista. Kuten tapana on, kyseinen opiskelija päätti opintonsa julkiseen diplomikonserttiin. En ollut itse paikalla, mutta huhut kertoivat yleisön reaktion olleen nuivahko. Konserttia seuraavana aamuna muistan istuneeni musiikkiakatemian kahvilassa, kun kuulin arvostelulautakunnan puheenjohtajan selittävän kiihtyneenä edellisen illan kokelaalle: ”KAUNIISTI soittaminen on eri asia kuin OIKEIN soittaminen”. (Sana ”kaunis” – saks. Schön – voitanee tässä tapauksessa tulkita sen tavanomaista merkitystä laveammin joksikin hyväksi ja mielyttäväksi.)
Opettajani Savall halusi saada minut huomaamaan, ettei oikeinsoittaminen voi olla soittamisen peruste. (Se, että auto toimii, ei ole syy siihen, miksi ajan.) Tutkintolautakunnan puheenjohtaja oli samalla asialla: taiteentekeminen tietyn ahtaan normiston ehdoilla ei riitä, jos vastaanottajaa ei tavoiteta. Dikotomia oikeintekemisen ja vastaanottajalle mieluisan tekemisen välillä ei ole mitään uutta tai rajoitu yksinomaan musiikkiin – Juhani Palmun teokset tekevät kauppansa kitkerien taiteilijakollegoiden kiusaksi. Väitän kuitenkin, että ainakin esittävässä länsimaisessa ns. taidemusiikissa oikeintekeminen taiteenteon keskeisenä arvona ei ole kokenut lähihistorian aikana vastaavaa inflaatiota kuin muissa taiteissa.
=========
Yliopistoilla katsotaan yleisesti olevan kaksi tehtävää: tutkimus ja opetus. Tästä kahtiajaosta on kuitenkin unohtunut yliopistojen kolmas keskeinen tehtävä, sertifiointi. Tutkimuksen ja opetuksen ohella erittäin merkittävä osa yliopistoissa suoritettavasta työstä liittyy erilaisten tutkintojen järjestämiseen. (On korostettava, että kyseessä on todellakin erillinen, edellisistä irroitettavissa oleva tehtäväalue. Eiväthän lukiotkaan myönnä ylioppilastodistuksia tai autokoulut ajokortteja.) Sertifioinnin painoarvo yliopistolaitoksen sisäisessä työnjaossa vaihtelee. Meillä Suomessa, missä järjestelmää ylläpidetään julkisin varoin, usko instituutiorajojen ylittävän sertifioinnin oikeellisuuteen ja objektiivisuuteen elää vahvana. Oulun maisteri ja Helsingin maisteri asettuvat työnhaussa ainakin periaatteessa samalle viivalle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa näin ei ole laita – loppututkinto Nebraskan Hezekiel Saw the Wheel Collegesta ei avaa samoja ovia kuin vastaava paperi Harvardin yliopistosta.
Myös musiikkialan akateemisessa sertifioinnissa on kulttuurieroja. Baselin opintojeni viimeisenä vuonna minua opettanut, Savallin seuraajana toiminut, italialainen Paolo Pandolfo huomautti kerran hyvästä vasemman käden soittotekniikastani. Vastasin, että olenhan toki suorittanut sen ja sen tutkinnon Suomessa. Tilanne toistui muutaman minuutin päästä. Ja kun taas kerran vetosin suorittamaani tutkintoon, Pandolfo ilmaisi aidon hämmästyksensä epäsuorasta väitteestäni, että tutkinto sinällään kertoisi jotain soittajan kyvyistä. Olisi houkuttelevaa perustella suomalaisen opiskelijan ja italialaisen opettajan erilasta suhdetta sertifiointi-instituutioon rasistisilla kansanluonnekliseillä. Aion kuitenkin seuraavassa yrittää toisenlaista selitysmallia.
Musiikki ei ole olemassa vain itseään varten; sille on oltava ulkoinen syy, tilaus. Otettakoon kaksi esimerkkiä: rock-yhtye Apulanta ja kuvitteellinen, apurahalla elävä, ankaran jälkisarjallista tyyliä edustava säveltäjä. Ensiksi mainittu tuhansien teinien tuntojen tulkki on noussut yhdeksi maamme tärkeimmistä yhtyeistä omintakeista reittiään musiikki-busineksen ulkopuolitse. Kolmisointuja kammoksuva säveltäjämme puolestaan ei voi edes uneksia tavoittavansa yhtä laajoja ja intomielisiä kansanjoukkoja. Hänen työnsä arvostus ja materiaalinen hyvinvointinsa ovat sidoksissa virallisen taideinstituution arvoihin ja rakenteisiin. Kutsun näitä kahta edellisessä esimerkissä hahmottelemaani musiikin tilaajatahoa kokemuksellisuuden piiriksi ja institutionaaliseksi piiriksi. Esimerkki on korostetun karrikoitu, sillä ovathan molemmat piirit kaikessa musiikinteossa alati läsnä: moni vihainen rokkari harjoittelee kunnan nuorisotiloissa; apurahajärjestelmää hallinnoiva virkamies todennäköisesti myös rakastaa musiikkia.
Suomalaisen ja italialaisen soittajan kasvuympäristöt ovat edellä kuvatussa katsannossa varsin erilaiset. Historiallisista syistä institutionaalinen, tarkemmin sanottuna julkishallinnollinen etuvetoisuus on läsnä maassamme kaikilla elämänaloilla verotuksesta vanhustenhuoltoon. (Amerikkalaisessa poliittisessa populismissa tätä pelottavaa demiurgia kutsutaan nimellä ”Big Government”.) Sen sijaan Italian kaltaisessa edesmenneessä taiteiden supervallassa korkeakulttuurin saavutukset tunkeutuvat jokapäiväiseen elämään lähes banaalilla tavalla. Vuosituhantisen sivistyksen jyväset ovat rikastuneet yhteisessä tajunnassa sukupolvi sukupolvelta kuin Itämeren elohopea ravintoketjussa. Kokemuksellisuuden piiri on laajin mahdollinen ja institutionaaliset rakenteet, kuten esim. musiikkioppilaitosjärjestelmä ja sen puitteissa suoritettava sertifiointityö, ovat vastaavasti jääneet löyhemmiksi.
=========
Jazz-muusikko voi halutessaan hankkia sertifikaateista koreimman, häijynsinisen tohtorinhatun; muutamalla rokkarilla on tutkinto Oulunkylän pop & jazz -konservatoriosta; räppinomeja ei toistaiseksi valmistu vielä mistään. Sertifiointikulttuurien jakolinjat eivät ole ensisijaisesti maantieteellisiä, vaan heijastelevat kokemuksellisuuden piirin ja institutionaalisen piirin voimasuhteita kullakin musiikin alalla. Niin sanotussa taidemusiikissa yleismaailmallinen kehitys on jo pitkään johtanut institutionaalisen piirin suhteelliseen sakeutumiseen. Orkesterien ja oopperan kaltaisten hallinnollisesti helppojen, suuria yleisöjoukkoja tavoittavien valmisformaattien merkitys on kasvanut kamarimusiikin ja resitaalikonserttien kustannuksella. Kokemuksellisuuden piirin suorittaman luonnonvalinnan heikentyessä solistin urakehitys on tullut yhä riippuvaisemmaksi institutionaalisen piirin vastaavasta mekanismista, soittokilpailusta.
Oikeinsoittamisen mahdollisuus on osoitus institutionaalisen piirin olemassaolosta; oikeinsoittamisen vaatimus kertoo kyseisen etupiirin voimasta. Paradigmojen rajan ylittävällä argumetoinnilla ei ole todistusvoimaa, sanoo Thomas Kuhn. Kokemuksellisuuden piirin ja institutionaalisen piirin vastakkainasettelusta seuraa niiden pyrkimys vähätellä toistensa arvovaltaa – tai arvovalta tunnustetaan ainoastaan mielipiteiden käydessä yksiin: Asiantuntijat eivät katso hyvällä muusikkokapellimestareita, jotka johtavat ”väärin” ja ilman lupaa. Vastavuoroisesta esimerkistä käynnee takavuosien levyraatiohjelman Klaus Järvinen – ”... ja sitten se B-osan intron kooda, jossa kastanjetit soittivat bossanovariffiä uniksessa venttiilibassoukulelen kanssa ...” Klassisen konserttimusiikin alalle niin tyypillinen, institutionaalisen piirin edustajan erikoistermein höystetty ex-cathedra-retoriikka ärsytti. Silloista muoti-ilmaisua käyttääkseni kysymys oli nurkanvaltusyrityksestä. Kuuluihan rock-musiikki meille, kuuntelijoille!
=========
Käsite ”institutionaalinen piiri” pysyy kutakuinkin ymmärrettävänä, mikäli se rajataan edelläkuvattuun tapaan synonyymiksi erilaisille julkishallinnollisille rakenteille, joiden tehtävänä on edistää yhteiskunnan kollektiivisen tahtotilan toteutumista. Senkin uhalla, että sanomiseni yltää entistäkin suurempaan epäselvyyteen tahdon laajentaa käsitettä: institutionaalisen piirin tunnusmerkit täyttyvät, kun joukolla ihmisiä on yhteinen, enemmän tai vähemmän eksplikoitavissa oleva mielipide asian oikeasta tavasta olla olemassa sekä yhteinen intressi tämän olemassaolon tavan vaalimiseen. Soittamisesta puheen ollen instituutio voi siis olla myös jokin muodollisesti järjestäytynyt yhdistys (Beethoven-seura) tai vaikkapa tietylle soittamisen tavalle vihkiytynyt asiantuntijayleisö.
Organisaation voima on suurempi kuin sen jäsenten voiman summa. Ihmisten muodostaessa, tietoisesti tai tiedostamattomasti, erilaisia arvo- ja intressiyhteisöjä on siitä seurauksena vallan suhteellinen kasvu. Näin ollen musiikin tilaajatahoista institutionaalinen piiri käyttää asiansa edistämiseen suurempaa valtaa kuin järjestäytymätön kokemuksellisuuden piiri. Vastakkainasettelu on konkretisoitunut viimevuosien musiikkitalokeskustelussa. Purkutuomion saaneista makasiineista on tullut ylhäältäpäin organisoimattoman kansalaisaktiivisuuden symboli; sen sijaan musiikkitalo ja sen tulevat asukit, sinfoniaorkesterit ja Sibelius-Akatemia, edustavat institutionaalisesti kaikkein voimakkaimmin tuettuja ja järjestäytyneitä soittamisen tapoja.
Entäpä sitten musiikkialan kaupalliset toimijat, musiikkibusiness? Eikö myös tämä valtavaksi paisunut teollisuudenala, jos mikä, ole luettava osaksi institutionaalista piiriä? Mielestäni ei. Evankelis-luterilaisesta kirkosta, Beethoven-seurasta tai Apulanta-orkesterin ihailijoista poiketen kaupalliset instituutiot ovat luonteeltaan arvoneutraaleja. Ne eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneita siitä, miten asioiden tulisi olla, miten pitäisi soittaa. Niiden tehtävä on vastata musiikin eri tilaajatahojen tarpeisiin – usein luomalla niitä. Mikäli Sibeliuksen yksinlaulujen swahilinkieleiselle kokonaislevytykselle olisi tarpeeksi kysyntää, produktio epäilemättä toteutettaisiin.
=========
Sertifiointikäytännöstä seuraa sertifioitavuuden vaatimus, mikä puolestaan tarkoittaa olemassaolevia, yleisiä ja eksplisiittisesti määriteltyjä arvostelukriteereitä – etenkin, jos arvostelussa käytetään numeerisia arvosanoja, kuten oppilaitoksissa tapana on. Tieteissä tämä saatta olla mahdollista, mutta taiteiden arvostelussa ajaudutaan väistämättä hetteikköön. Kahden samantasoisen soittajan kykyjen erotuksesta muodostuu suure, joka on eri suuri kuin nolla olematta kuitenkaan kvantisoitavissa. Se on se, mikä on taiteilijan ominta, hänen taiteilijaolemassaolonsa oikeutus, jotakin hankalasti sanoiksi taipuvaa ja epäfyysistä. Hyvinsoittamisen yksiselitteisen ja objektiivisen määrittelemisen ollessa mahdotonta arvostelu kohdistuukin yleensä oikeinsoittamiseen; siis johonkin sellaiseen, minkä suhde taiteen varsinaiseen sisältöön on välineellinen. (En vitsaile kertoessani, että takavuosina eräs merkittävä suomalaisen pedagogi mittautti oppilaittensa edistymistä sekuntikellolla!) Voidaan tietysti olettaa, että oikeinsoittaminen on välttämätön ehto hyvinsoittamiselle. Henkilökohtaisten kokemusteni valossa olisin kuitenkin valmis väittämään, että oikeinsoittamisen toteutumista valvovan institutionaalisen piirin ja hyvinsoittamisen määrittelevän kokemuksellisuuden piirin välillä vallitsee selkeitä preferenssieroja.
Eräs sveitsiläinen tuttavani tapasi saada nuorena opiskelijana nuhteita tutkintolautakunnilta siitä, ettei hänen soittonsa ollut ”klasissen koulukunnan mukaista”. Nyt samainen henkilö on yksi maansa kansainvälisesti menestyksekkäimpiä taitelijoita – uskoakseni pitkälti juuri edellä mainitusta syystä. Itselleni on vastaavasti ollut mysteeri, kuinka erään taannoisen CD-äänitteeni vastaanotto oli niin myönteinen samalla, kun itse koin lopputuloksen sietämättömän epävireisenä, siis väärinsoitettuna. Soittajalle itselleen valinnan tekeminen sen suhteen, kummalle taholle tekemisensä osoittaa, on helppo. Oman sydänverensä vuodattamisesta apurahalautakunnan tai kateellisten kollegoiden edessä seuraa likainen olo; institutionalisoitunut ”faniyleisö” hivelee taiteilijan herkästi haavoittuvaa hipiää, mutta luo samalla paineita kaiken muuttumattomuudelle; institutionalisoitunut vihamielisyys, esim. pahantahtoinen kriitikko, käyttää valtaa, jonka edessä taiteilija on puolustuskyvytön. Palkitsevinta on soittaa kokemuksellisuuden piirin edustajalle, avomieliselle kuulijalle, joka ei ole muodostanut mielipidettään jo ennen konserttiin saapumistaan.
Ajatus kohdeyleisön indoktrinaalisesta syväpuhtaudesta on kaunis, mutta todellisuudelle vieras. Niin sanotun klassisen konserttimusiikin alalla, yleisömäärien ja levymyynnin alati pienentyessä, soittajan tasapainoinen ravitsemus ja muu maallinen hyvinvointi ovat valitettavan riippuvaisia institutionaalisen piirin suosiosta. Sen vallankäytön terävimpien instrumenttien, sertifikaattien ja apurahojen edessä nöyrtyy ylpeinkin sielu. Päinvastoin kuin iskelmä- tai sukkahousuhevimusiikissa, klassisen konserttimusiikin edustajan edellytykset hankkia työlleen oikeutus kokemuksellisuuden piirin tuella markkinatalouden mekanismien kautta ovat hyvin rajalliset. Kyllä kansa tietää -periaate pätee kotimaiseen tangoon, ei jälkisarjallisuuteen.
=========
On trendikästä vetää yhtäläisyyksiä tieteen- ja taiteenteon menetelmien ja päämäärien välille. Muistettakoon kuitenkin muutama ero: Päinvastoin kuin taide, tiede (ainakin useimmat perinteiset luonnontieteet) etsii yhä edelleen totuutta tutkimuksenn kohteen ja tutkijan persoonan erottaen. Niinikään tieteellä on yleensä eksplikoitavissa oleva metodi tai paradigma, joka ohjaa tutkimusta ja mahdollisesti tietoisesti hylättynäkin toimii vertailukohtana uusille tiedonhankkimismenetelmille. Taidealaan verrattuna tieteen institutionaalisella piirillä, tiedeyhteisöllä, onkin paremmat edellytykset pyrkiä vallankäytössään objektiivisuuteen ja näin ollen, ainakin itse ajattelisin, vastaavasti suurempi legitimiteetti. Tiedeyhteisön vallan kieltäminen kokemuksellisuuden piirin tuomioon vetoamalla aiheuttaakin perusteltua närää. Esimerkkinä mainittakoon Kalevi Wiikin paljon populaarijulkisuutta saaneet, mutta tiedepiireissä kyseenalaistetut suomen kielen alkuperää käsittelevät tutkimukset.
Tieteessä institutionaalista valtaa käyttävät useimmiten tieteellisessä työssä meritoituneet henkilöt. Provokatiivisesti voisi väittää, että taiteessa moni on siirtynyt vallankäytön objektista sen subjektiksi pikemminkin päinvastaisista syistä. Visioista puhutaan, harvalla sellainen on; laaja-alaisen kokemuksen ja näkemyksen puute on omiaan korostamaan päätöksenteon yleisinhimillistä arkuutta. Innovatiiviisyyteen sisältyy aina vaivannäköä ja ennen kaikkea riski, jonka päätöksentekijä henkilökohtaisesti kantaa – muita seuraamalla välttyy hankaluuksilta. Hyvästä esimerkistä edelläkuvatun kaltaisen laiskuus/arkuus-prinsiipin vaikutuksesta kaikkien organisaatioiden päätöksentekoon käynnee tietokoneiden toimistosovellusten markkinat.
Poliittiselta painoarvoltaan toissijaisena puuhasteluna taiteen rahoituspohja on haavoittuva ja suhdannevaihteluille herkkä. Eräs tehokkaaksi osoittautunut tapa minkä tahansa inhimillisen toiminnan olemassaolon edellytyksien varmistamiseksi on institutionalisoituminen. Soittajan elinturvan kannalta Turun Soitannollisen Seuran perustaminen oli askel oikeaan suuntaan, orkesterilain voimaantulo toinen vielä merkittävämpi. Asialla on myös kääntöpuolensa: siellä missä taiteenteon institutionaalinen formaatti on ennalta määrätty, ei sen vaihtoehtoisten olomuotojen puntarointia välttämättä tarvitse harrastaa – ja palaamme taas tuohon edellisessä kappaleessa hahmoteltuun laiskuus/arkuus-prinsiippin. Jos maakunnan ehdotonta kärkeä edustava Köhniö Festival String Orchestra haukkaa kunnan kulttuuribudjetista valtaosan, mitkä ovat maailman parhaan torviseitsikon edellytykset toimia samalla seudulla?
=========
Taide on käsitteenä vaikeasti määriteltävissä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että nykyään taiteeksi luetaan myös monia kirjoitelmani alussa luetellun kaltaisia ilmiöitä, jotka perinteisen taidekäsityksen valossa ovat pikemminkin taiteen vastakohtia. On katsottu, että vastikään 1900-luvun merkittävimmäksi taideteoksesksi valitun Marcel Duchampin signeeraatun pisuaarin myötä kuvataide on ottanut evolutionaarisen harppauksen, jonka seurauksena taiteen määritteleminen esteettisin kriteerein on käynyt mahdottomaksi. Eräs taidefilosofinen koulukunta rajaakin tutkimuskohteensa instituutioiden kautta. Ottamatta kantaa institutionaalisen taideteorian puolesta tai vastaan voitanee väittää, että instuutionaalisen piirin olemassaolo on taiteiden hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeä. Mutta kuten kaikki organisaatiot, myös se pyrkii oman kokonsa kasvattamiseen ja tekemään olemassaolostaan itsetarkoituksen riippumatta sille asetusta tehtävästä – palvelijasta on vaara tulla isäntä. Institutionaalinen piiri mahdollistaa taiteen olemassaolon, mutta kokemuksellinen piiri antaa tälle olemassaololle syyn; se vastaa aiemmassa aneekdootissa opettajani esittämään kysymykseen – miksi?
Syvällistä lukeneisuuttani ja jukstaposition tajua osoittaakseni päätän epistulani Oscar Wilde -sitaattiin, jonka olen lainannut edellä mainittua käyttötarkoitusta varten laaditusta sitaattikokoelmasta:
”Whenever a community or a powerful section of a community, or a government of any kind, attempts to dictate to the artist what he is to do, Art either entirely vanishes, or becomes stereotyped, or degenerates into a low and ignoble form of craft.”
Ihminen on erehtyväinen. Tällainen erehtyväisyyten taipuvainen yksilö, tai edellämainituista koostuva yhteisö, kykenee tuottamaan suurta vääryyttä lajitovereilleen. Ihmiskunta on kulttuurievoluution tuloksena on kehittänyt mekanismeja, joilla yksittäisen tahon vallan kasvua rajoitetaan asettamalla eri tekijöiden intressit vastakkain: nykyaikaisessa demokratiassa lainsäädäntä-, toimeenpano-, ja tuomiovalta on erotettu toisistaan; markkinatalouden terveyttä valvovat kilpailuviranomaiset. Vastaavien turvamekanismien ja moniarvoisuuden säilymisestä myös taiteiden alueella tulisi kantaa huolta. Taiteen institutionaalinen piiri koostuu tahoista, jotka ovat olemassa edistääkseen asian oikeaa tapaa olla olemassa. Mikäli jokin niistä nousee määräävään asemaan, vaarana on, että taiteelle jää vain yksi, taiteen ulkopuolisin, välineellisin kriteerein määritelty tapa olla olemassa. Tällöin hämärtyy taiteen (art) varsinainen syy olla olemassa ja keskiöön nousee käsityötaito (craft). Koskettavan tavan soittaa korvaa oikea tapa soittaa. Tätä kavahtakaamme.
Lääketieteen arvovalta
Hiljattain sattui silmiini Helsingin Sanomissa mielipidekirjoitus, jossa Kuopion yliopiston dosentti Markku Myllykangas kritisoi ns. uskomushoitoja. Asiasisältöä kiehtovampi oli kirjoituksen poikkeuksellisen tunneperäinen ja agressiivinen tyylilaji. Miten suhtautua moiseen silloin, kun kirjoittaja pyrkii samalla esiintymään akateemisen asemansa suomalla arvovallalla päämääränään rationaalisen ajattelun ja tieteellisen maailmakuvan puolustaminen? Ongelma on ajankohtainen, sillä arvorelativismia suosivassa ajassamme monopolistiset uskomusjärjestelmät, tiede mukaanlukien, haastetaan vastaamaan kysymykseen yhteiskunnallisen asemansa perusteista. Uskon, että tässä työssä avoin ja asiallinen argumentaatio kantaa parempaa hedelmää kuin ylimielisyys.
Useimmista muista tieteistä poiketen lääketieteelle eettisiä erityisvaatimuksia asettaa sen kaikkialla läsnäolevuus sekä nivoutuminen osaksi julkista vallankäyttöä. Jos tieteenvastaisesti uskon raamatun luomiskertomukseen, Esko Valtaoja ja muut fysikalismin evankelistat eivät voi muuta kuin yrittää puhua minua ympäri. Jos sen sijaan uskon olevani Napoleon, minut voidaan lääkärin lausunnon perusteella passittaa loppuelämäkseni tahdonvastaiseen hoitoon. Rikkaissa teollisuusmaissa olemme saavuttaneet pisteen, jossa jo pelkkä syntyminen ja kuoleminen edellyttävät lääketieteen edustajan interventiota lääketieteen harjoittamiseen pyhitetysssä tilassa. Hedelmöittyminen on toistaiseksi sallittua kotioloissa amatöörivoimin.
Huomionarvoista on myös eri tieteenalojen toisistaan poikkeava kyky vaatia itselleen yksinoikeutta tietoon. Epäilen, että moni lääketieteen edustaja ei pitäisi outona, jos terveyden- ja sairaudenhoitoa koskevissa kysymyksissä akateemiselle tiedeyhteisölle annettaisiin lainsäädännöllä vahvistettu monopoli määritellä kulloinkin vallitseva totuus. Erityisesti humanististen alojen näkökulmasta tilanne on kadehdittava. Musiikkitieteen dosentilla voi olla tieteelliset perustellut väittää, että jokin ihmisten kuuntelema musiikki on ”huuhaa-musiikkia” tai ”uskomusmusiikkia”. Lääketieteellisestä totuudesta poiketen musiikkitieteellisellä totuudellaan ei kuitenkaan ole mitään edellytyksiä tulla julistetuksi yleiseksi ja velvoittavaksi normiksi.
Tieteellisen tiedon ensisijaisuuden tunnustaminen siellä, missä tieteellistä tietoa on saatavilla, ei ole itsestäänselvyys. On muistettava, että tieto, joka on tiedeyhteisölle itselleen tieteellistä tietoa, on useimmille meistä auktoriteetin tietoa - siis luonteeltaan sellaista tietoa, mitä tiede itse kavahtaa. Itse en ole nähnyt elämäni varrella ainuttakaan mikrobia, ja aikakauslehtien elekronimikroskooppikuvat saattaisivat aivan yhtä hyvin olla jonkun pitkästyneen photoshopteinin hengentuotteita. Pragmaattiselta näkökannalta tarkasteltuna kevätflunssani selittyy erinomaisesti pahojen henkien vaikutuksella. Se että kaikesta huolimatta uskon mikrobien olemassaoloon, perustuu yksinomaan siihen, että luotan tieteen auktoriteettiin. Tämän luottamuksen säilyttäminen on tieteelle elämän ja kuoleman kysymys.
Luottamuksesta:
Millä tahansa elämänalueella ihmisten luottamusta nakertaa tekojen ja julkilausuttujen periaatteiden välinen ristiriita. Autonomisena ja itseäänkorjaavana järjestelmänä tiede on tässä suhteessa erityisen haavoittuva. Tieteenteon keskiössä on epistemologinen kysymys tieteellisen tiedon luonteesta. Nostettakoon tässä esille sen kaksi keskeistä piirrettä: 1)Tieteellinen tieto on aina kumottavissa, joten mitään tieteen nimissä esitettyä väitelausetta ei voida pitää lopullisena totuutena. 2) Tieteelliselle tiedolle asetettujen ankarien laatuvaatimusten seurauksena tieteellisen tiedon suhteellinen osuus koko tiedosta on vajavainen. Maailmassa vallitsee ja tulee vallitsemaan asiantiloja, joista ei ole olemassa tieteellistä, ts. luotettavinta mahdollista tietoa. Tämä ei tarkoita, etteikö meillä voisi olla niistä muunlaista, riittävän luotettavaa tietoa.
Merkittävin osa lääkäreistä on tieteellisen tiedon käytännön soveltajia, ei tieteentekijöitä. On myös muistettava, että lääketieteellinen tieto on vain osa siitä tiedosta, jonka pohjalta lääkäri työtänsä tekee. Taloudelliset ja yhteiskuntapoliittiset realiteetit asettavat omat ehtonsa, samoin henkilökohtainen moraali. Hyvällä lääkärillä on myös kosolti kokemuksen tuomaa käytännön tietoa, jota laaja ihmistuntemus ja intuitio tukevat. Vikaan mennään, kun lääkäri perustelee potilaalle ratkaisuaan tieteen auktoriteetilla, mutta unohtaa tieteellisen tiedon fallibilisuuden sekä oman työnsä vain rajallisesti tieteellisen perusluonteen. Potilas saattaa ihmetellä että, jos kyseessä on totuus, miksi se ei olekaan enää sama kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän alkaa muistella aikaa, jolloin äidinmaidonvastike oli rintaruokintaa suositeltavampaa ja Talidomidi turvallista. - Valehteleekohan tohtori taas vai pitääkö vähän tyhmänä?
Tiedemiehen on harkitsematonta esittää väitelausetta: hoito X on uskomushoito, joka ei tosiasiallisesti paranna. Hän voi ainoastaan todeta, että lukuisissa tutkimuksissa ei ole pystytty osoittamaan, että hoidolla X olisi selvää parantavaa vaikutusta. Näillä kahdella lauseella on oleellinen merkitysero. Se, että jotakin asiaa ei voida havaita, ei tarkoita, etteikö se voi olla olemassa. Jos niin olisi, mikrobit olisivat ilmestyneet maailmaan mikroskoopin keksimisen myötä. On kuitenkin perusteltua, ettei hoitoa X oteta verovaroista korvattavan julkisen terveydenhuollon piiriin, ellei sen tehoa ole voitu vakuuttavasti tieteellisesti osoittaa. Kyseessä on tällöin tutkimustiedon ohessa myös taloudellisiin resursseihin ja vallitseviin arvoihin perustuva poliittinen päätös. Jos sen sijaan tutkimukset osoittavat, että hoito X on potilaalle vahingollinen, on syytä harkita sen rajoittamista. Mutta vain jos.
Lääketieteellinen tutkimus ei ole geometriaa, ja monasti tutkittavan hoitomenetelmän tai lääkeaineen vaikutusmekanismeja ei täysin tunneta. Tällöinkin hoidon tai lääkeaineen tehoa ja turvallisuutta voidaan tutkia kliinisin ja tilastollisin menetelmin. Jälleen kerran on syytä muistaa, että tutkimuksen tuloksena ei ole tällöin totuus, vaan tilastollisesta todennäköisyydestä seuraava soveltuvuus/soveltumattomuus käytännön hoitotyöhön. Jos kaksoissokkotutkimuksessa tutkittavaa lääkettä ja lumelääkettä käyttävät koeryhmät osoittavat prosentuaalisesti vaatimatonta, mutta osapuilleen yhtä suurta taipumusta parantumiseen, on meidän syytä vahvasti epäillä lääkkeen tehoa yleisessä käytössä. Vaikutusmekanismin ollessa puutteellisesti tunnettu emme kuitenkaan voi tietää, etteikö lääke olisi saattanut aidosti parantaa jotakuta tutkituista henkilöistä. Jos kiellämme tällaisen turvallisen, mutta tutkitusti tehottoman lääkeaineen käytön, saatamme samalla evätä osalta potilaita parhaan mahdollisen hoidon.
Rationaalisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta;
Ihmisen ja minkä tahansa elollisen organismin keskeisimpiä tarpeita on oman olemassaolon ylläpitäminen. Kuitenkaan lääketiede ei pysty parantamaan kuin pienen osan olemassaoloamme tai elämämme laatua uhkaavista sairauksista ja vammoista. Jos olemassaolooni kohdistuu uhka, johon lääketieteellä ei ole vastausta, ainoastaan jonkinlainen ulkoinen pakko (rahanpuute, laki) tai ei-tieteellinen ideologia (usko Jumalan tahtoon, usko kohtaloon, usko tieteellisen tiedon täydellisyyteen ja lopullisuuteen) sallisi minun tietoisesti kieltäytyä etsimästä parannuskeinoa lääketieteen ulkopuolelta. Rationaalinen ihminen, siis se jota tiede itse peräänkuuluttaa, pyrkiin oletusarvoisesti hyödyntämään kaikki tarjolla olevat mahdollisuudet, epätodennäköisetkin, oman olemassaolonsa jatkamiseen. Mustan surman aikaan hän olisi saattanut pestä käsiään säännöllisesti, vaikka se olisikin kenties ollut tieteen näkökulmasta uskomushoitoa.
Ihmisellä on myös oikeus toivoa tietynlaista hoitoa ja mahdollisesti jopa kieltäytyä toisesta. Muista eläimistä poiketen ihminen saattaa haluta jatkaa elämäänsä ainoastaan tietyin ehdoin. Meillä kaikilla on ylpeytemme ja vahva käsitys itsemääräämisoikeudestamme. Jonkun astraalineurokyristin työ ei kenties täytä valtion tuottavuusohjelman tunnusmerkkejä, mutta hän ei myöskään katso olevansa auktorisoitu työntämään kehooni vieraita esineitä ja tietämään itseäni paremmin, mikä minulle on hyväksi. Olen hänelle asiakas, en vallankäytön objekti. Kieroutuneesta alistussuhteesta meitä muistuttaa se kunnanlääkäri, joka sai viime vuonna syytteen lukuisista kuolemantuottamuksista, koska ei ollut antanut kuoleville potilaille riittävästi kipulääkettä. Tekojaan hän selitti sillä, että lääkärillä pitää olla oikeus päättää yksittäisen potilaan tarvitsemasta hoidosta (sic!).
Lääketieteen merkitys ihmiskunnan yleiselle hyvinvoinnille on suunnaton, ja lääketieteellisen tutkimuksen edellytyksien säilymisestä on syytä kantaa huolta. Apurahakavallusten ohessa lääketieteen yhteiskunnallista arvovaltaa kuitenkin rapauttaa sen edustajien esiintyminen tavalla, joka antaa ymärtää tiedettä ohjaavien periaatteiden hämärtyneen. Maailmassa vallitsee äärettömän monta asiantilaa, joista osasta meillä on tietoa. Tästäkin vajavaisesta tiedosta vain murto-osa on tieteellistä tietoa, joka sekin on luonteeltaan fallibilista. Tämä, jo ensimmäisenä opiskeluvuotena opetettu tosiasia, on tiedeyhteisön jäsenten syytä muistaa myös julkisessa keskustelussa tieteen uskottavuuden nimessä. Eikä tule väheksyä ihmisten kykyä toimia rationaalisella tavalla sielläkin, missä tieteellistä tietoa ei joko ole tai se ei heitä tavoita. Kun lapsi itkee, lukutaidotonkin äiti tietää, mitä tehdä. Pitäisikö moinen puoskarointi kieltää?
Useimmista muista tieteistä poiketen lääketieteelle eettisiä erityisvaatimuksia asettaa sen kaikkialla läsnäolevuus sekä nivoutuminen osaksi julkista vallankäyttöä. Jos tieteenvastaisesti uskon raamatun luomiskertomukseen, Esko Valtaoja ja muut fysikalismin evankelistat eivät voi muuta kuin yrittää puhua minua ympäri. Jos sen sijaan uskon olevani Napoleon, minut voidaan lääkärin lausunnon perusteella passittaa loppuelämäkseni tahdonvastaiseen hoitoon. Rikkaissa teollisuusmaissa olemme saavuttaneet pisteen, jossa jo pelkkä syntyminen ja kuoleminen edellyttävät lääketieteen edustajan interventiota lääketieteen harjoittamiseen pyhitetysssä tilassa. Hedelmöittyminen on toistaiseksi sallittua kotioloissa amatöörivoimin.
Huomionarvoista on myös eri tieteenalojen toisistaan poikkeava kyky vaatia itselleen yksinoikeutta tietoon. Epäilen, että moni lääketieteen edustaja ei pitäisi outona, jos terveyden- ja sairaudenhoitoa koskevissa kysymyksissä akateemiselle tiedeyhteisölle annettaisiin lainsäädännöllä vahvistettu monopoli määritellä kulloinkin vallitseva totuus. Erityisesti humanististen alojen näkökulmasta tilanne on kadehdittava. Musiikkitieteen dosentilla voi olla tieteelliset perustellut väittää, että jokin ihmisten kuuntelema musiikki on ”huuhaa-musiikkia” tai ”uskomusmusiikkia”. Lääketieteellisestä totuudesta poiketen musiikkitieteellisellä totuudellaan ei kuitenkaan ole mitään edellytyksiä tulla julistetuksi yleiseksi ja velvoittavaksi normiksi.
Tieteellisen tiedon ensisijaisuuden tunnustaminen siellä, missä tieteellistä tietoa on saatavilla, ei ole itsestäänselvyys. On muistettava, että tieto, joka on tiedeyhteisölle itselleen tieteellistä tietoa, on useimmille meistä auktoriteetin tietoa - siis luonteeltaan sellaista tietoa, mitä tiede itse kavahtaa. Itse en ole nähnyt elämäni varrella ainuttakaan mikrobia, ja aikakauslehtien elekronimikroskooppikuvat saattaisivat aivan yhtä hyvin olla jonkun pitkästyneen photoshopteinin hengentuotteita. Pragmaattiselta näkökannalta tarkasteltuna kevätflunssani selittyy erinomaisesti pahojen henkien vaikutuksella. Se että kaikesta huolimatta uskon mikrobien olemassaoloon, perustuu yksinomaan siihen, että luotan tieteen auktoriteettiin. Tämän luottamuksen säilyttäminen on tieteelle elämän ja kuoleman kysymys.
Luottamuksesta:
Millä tahansa elämänalueella ihmisten luottamusta nakertaa tekojen ja julkilausuttujen periaatteiden välinen ristiriita. Autonomisena ja itseäänkorjaavana järjestelmänä tiede on tässä suhteessa erityisen haavoittuva. Tieteenteon keskiössä on epistemologinen kysymys tieteellisen tiedon luonteesta. Nostettakoon tässä esille sen kaksi keskeistä piirrettä: 1)Tieteellinen tieto on aina kumottavissa, joten mitään tieteen nimissä esitettyä väitelausetta ei voida pitää lopullisena totuutena. 2) Tieteelliselle tiedolle asetettujen ankarien laatuvaatimusten seurauksena tieteellisen tiedon suhteellinen osuus koko tiedosta on vajavainen. Maailmassa vallitsee ja tulee vallitsemaan asiantiloja, joista ei ole olemassa tieteellistä, ts. luotettavinta mahdollista tietoa. Tämä ei tarkoita, etteikö meillä voisi olla niistä muunlaista, riittävän luotettavaa tietoa.
Merkittävin osa lääkäreistä on tieteellisen tiedon käytännön soveltajia, ei tieteentekijöitä. On myös muistettava, että lääketieteellinen tieto on vain osa siitä tiedosta, jonka pohjalta lääkäri työtänsä tekee. Taloudelliset ja yhteiskuntapoliittiset realiteetit asettavat omat ehtonsa, samoin henkilökohtainen moraali. Hyvällä lääkärillä on myös kosolti kokemuksen tuomaa käytännön tietoa, jota laaja ihmistuntemus ja intuitio tukevat. Vikaan mennään, kun lääkäri perustelee potilaalle ratkaisuaan tieteen auktoriteetilla, mutta unohtaa tieteellisen tiedon fallibilisuuden sekä oman työnsä vain rajallisesti tieteellisen perusluonteen. Potilas saattaa ihmetellä että, jos kyseessä on totuus, miksi se ei olekaan enää sama kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän alkaa muistella aikaa, jolloin äidinmaidonvastike oli rintaruokintaa suositeltavampaa ja Talidomidi turvallista. - Valehteleekohan tohtori taas vai pitääkö vähän tyhmänä?
Tiedemiehen on harkitsematonta esittää väitelausetta: hoito X on uskomushoito, joka ei tosiasiallisesti paranna. Hän voi ainoastaan todeta, että lukuisissa tutkimuksissa ei ole pystytty osoittamaan, että hoidolla X olisi selvää parantavaa vaikutusta. Näillä kahdella lauseella on oleellinen merkitysero. Se, että jotakin asiaa ei voida havaita, ei tarkoita, etteikö se voi olla olemassa. Jos niin olisi, mikrobit olisivat ilmestyneet maailmaan mikroskoopin keksimisen myötä. On kuitenkin perusteltua, ettei hoitoa X oteta verovaroista korvattavan julkisen terveydenhuollon piiriin, ellei sen tehoa ole voitu vakuuttavasti tieteellisesti osoittaa. Kyseessä on tällöin tutkimustiedon ohessa myös taloudellisiin resursseihin ja vallitseviin arvoihin perustuva poliittinen päätös. Jos sen sijaan tutkimukset osoittavat, että hoito X on potilaalle vahingollinen, on syytä harkita sen rajoittamista. Mutta vain jos.
Lääketieteellinen tutkimus ei ole geometriaa, ja monasti tutkittavan hoitomenetelmän tai lääkeaineen vaikutusmekanismeja ei täysin tunneta. Tällöinkin hoidon tai lääkeaineen tehoa ja turvallisuutta voidaan tutkia kliinisin ja tilastollisin menetelmin. Jälleen kerran on syytä muistaa, että tutkimuksen tuloksena ei ole tällöin totuus, vaan tilastollisesta todennäköisyydestä seuraava soveltuvuus/soveltumattomuus käytännön hoitotyöhön. Jos kaksoissokkotutkimuksessa tutkittavaa lääkettä ja lumelääkettä käyttävät koeryhmät osoittavat prosentuaalisesti vaatimatonta, mutta osapuilleen yhtä suurta taipumusta parantumiseen, on meidän syytä vahvasti epäillä lääkkeen tehoa yleisessä käytössä. Vaikutusmekanismin ollessa puutteellisesti tunnettu emme kuitenkaan voi tietää, etteikö lääke olisi saattanut aidosti parantaa jotakuta tutkituista henkilöistä. Jos kiellämme tällaisen turvallisen, mutta tutkitusti tehottoman lääkeaineen käytön, saatamme samalla evätä osalta potilaita parhaan mahdollisen hoidon.
Rationaalisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta;
Ihmisen ja minkä tahansa elollisen organismin keskeisimpiä tarpeita on oman olemassaolon ylläpitäminen. Kuitenkaan lääketiede ei pysty parantamaan kuin pienen osan olemassaoloamme tai elämämme laatua uhkaavista sairauksista ja vammoista. Jos olemassaolooni kohdistuu uhka, johon lääketieteellä ei ole vastausta, ainoastaan jonkinlainen ulkoinen pakko (rahanpuute, laki) tai ei-tieteellinen ideologia (usko Jumalan tahtoon, usko kohtaloon, usko tieteellisen tiedon täydellisyyteen ja lopullisuuteen) sallisi minun tietoisesti kieltäytyä etsimästä parannuskeinoa lääketieteen ulkopuolelta. Rationaalinen ihminen, siis se jota tiede itse peräänkuuluttaa, pyrkiin oletusarvoisesti hyödyntämään kaikki tarjolla olevat mahdollisuudet, epätodennäköisetkin, oman olemassaolonsa jatkamiseen. Mustan surman aikaan hän olisi saattanut pestä käsiään säännöllisesti, vaikka se olisikin kenties ollut tieteen näkökulmasta uskomushoitoa.
Ihmisellä on myös oikeus toivoa tietynlaista hoitoa ja mahdollisesti jopa kieltäytyä toisesta. Muista eläimistä poiketen ihminen saattaa haluta jatkaa elämäänsä ainoastaan tietyin ehdoin. Meillä kaikilla on ylpeytemme ja vahva käsitys itsemääräämisoikeudestamme. Jonkun astraalineurokyristin työ ei kenties täytä valtion tuottavuusohjelman tunnusmerkkejä, mutta hän ei myöskään katso olevansa auktorisoitu työntämään kehooni vieraita esineitä ja tietämään itseäni paremmin, mikä minulle on hyväksi. Olen hänelle asiakas, en vallankäytön objekti. Kieroutuneesta alistussuhteesta meitä muistuttaa se kunnanlääkäri, joka sai viime vuonna syytteen lukuisista kuolemantuottamuksista, koska ei ollut antanut kuoleville potilaille riittävästi kipulääkettä. Tekojaan hän selitti sillä, että lääkärillä pitää olla oikeus päättää yksittäisen potilaan tarvitsemasta hoidosta (sic!).
Lääketieteen merkitys ihmiskunnan yleiselle hyvinvoinnille on suunnaton, ja lääketieteellisen tutkimuksen edellytyksien säilymisestä on syytä kantaa huolta. Apurahakavallusten ohessa lääketieteen yhteiskunnallista arvovaltaa kuitenkin rapauttaa sen edustajien esiintyminen tavalla, joka antaa ymärtää tiedettä ohjaavien periaatteiden hämärtyneen. Maailmassa vallitsee äärettömän monta asiantilaa, joista osasta meillä on tietoa. Tästäkin vajavaisesta tiedosta vain murto-osa on tieteellistä tietoa, joka sekin on luonteeltaan fallibilista. Tämä, jo ensimmäisenä opiskeluvuotena opetettu tosiasia, on tiedeyhteisön jäsenten syytä muistaa myös julkisessa keskustelussa tieteen uskottavuuden nimessä. Eikä tule väheksyä ihmisten kykyä toimia rationaalisella tavalla sielläkin, missä tieteellistä tietoa ei joko ole tai se ei heitä tavoita. Kun lapsi itkee, lukutaidotonkin äiti tietää, mitä tehdä. Pitäisikö moinen puoskarointi kieltää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
