Sanojen arvokkuudesta

Taannoin sattui silmääni Helsingin Sanomissa julkaistu Sibelius-Akatemian työpaikkailmoitus. Viestintäpäällikön virkaan haettiin henkilöä, joka on alansa ”huippuasiantuntija”. Työn tarjoajasta, siis Sibelius-Akatemiasta, kerrottiin, että sen tuottamat ”asiantuntijapalvelut” ovat ”ammattimaisia, asiakaslähtöisiä ja tehokkaita”. Jos ilmoittaja olisi ollut Keski-Köhniön Auto-Arska tai vastaava alemman kulttuuristatuksen omaava kaupallinen toimija, olisin sivuuttanut ilmoituksen surumielisellä hymähdyksellä. Mutta mistä kertovat konsulttijargonin tyhjänpäiväisimmät latteudet maamme henkisen perinnön vaalimiseen sitoutuneen taideyliopiston omassa julkaisussa?

Itsekriittisyyteen taipuvainen kun olen, ajattelin, että minulta on kenties jäänyt huomaamatta jokin Sibelius-Akatemian olemassaolon tarkoitusta uudella tavalla määrittävä linjaus. Riensin siis oitis tarkistamaan virallisesta Strategia 2012- asiapaperista, josko instituutiollamme on nykyisin ”asiakkaita” tai josko entistä ”tehotonta” opetustyötä ollaan nyt viestinnän lailla muuttumassa ”tehokkaaksi”. Helpotukseni oli suuri, kun tuo paljon pilkattu, mutta mielestäni sinänsä tarpeellinen, dokumentti osoittautuikin sangen selkokieliseksi ja pitkälti edelläkuvatun kaltaisista merkityksettömistä kirjainyhdistelmistä vapaaksi. Sanoja ”asiakas” tai ”asiantuntijapalvelu” ei mainittu kertaakaan. Joitakin virastokielen ja kielioppivirheiden yhdistelmiä löytyi, kuten esimerkiksi seuraava: ”- yksinkertaistetaan tukipalveluprosesseja (lisää tehokkuutta ja parantaa laatua)” (sic!)

Moni jo miettii, että taasko joku herkkähipiäinen taiteilijasielu on unohtanut herneen patjansa alle ja valittaa syysiltojen pimetessä lämpimikseen. Eikö oleellista ole se, että tieto avoimesta työpaikasta tavoittaa mahdollisimman laajat kansanjoukot, myös sellaiset, joiden kielellinen sivistys on hankittu viestintäopin kurssikirjojen parissa? Vastaus on ehdoton ei! Sibelius-Akatemia on arvostettu kulttuurilaitos, johon kohdistuu nyt ja tulevaisuudessa suuria muutospaineita ja uhkakuvia. Näihin vastatakseen Sibelius-Akatemia tarvitsee henkilön, jolla on omia ajatuksia sekä kielellistä taituruutta niiden muotoilemiseen - ts. henkilön, joka kaihtaa tyhjiä sanoja.

Jokunen vuosi sitten toimin hetken aikaa Sibelius-Akatemiann hallintovirassa, johon kuului runsaasti DocMus-yksikön johtokunnalle sekä Opetus- ja tutkimusneuvostolle tehtäviä esittelyjä. Valtionbyrokratiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että esittelijä on henkilö, joka kerää etukäteen yhteen kaikki päätöksentekoon vaikuttavat tiedot ja laatii myös useimmiten ehdotuksen omasta mielestään oikeaksi päätökseksi - ilman esittelykäytäntöä päätöksenteko olisi tuskastuttavan tahmeaa. Nykyteknologia mahdollistaa kuitenkin sen, että jokaista päätöstä varten tuotetaan suuret määrät erilaisista laki- ja säädöskokoelmista lainattua tekstiä, ja jokaiselle päätöksentekoon osallistuvalle kopioidaan oma paperinippu, jonka sisältämistä sanoista suurin osa on samoja kuin edellisessä nipusssa. Tästä seuraa, että yhtä OTN:n kokousta varten tarvitaan nelinumeroinen määrä A4-arkkeja, joiden kohtalona on joutua välittömästi kokouksen jälkeen roskakoriin. Aluksi en antanut tämän tuhlauksen häiritä, mutta pikku hiljaa aloin karsia esittelytekstejäni. Ja vielä siinäkin vaiheessa, kun ne olivat surkastuneet reilusti alle puoleen tavanomaisesta, päätöksiä näytti syntyvän entiseen malliin. Kukaan ei tullut kyselemään turhien sanojen perään.

Todelliseen turhien sanojen runsaudensarveen, opinto-oppaaseen olen saanut tutustua vuosikymmenten ajan. Nuorena usko auktoriteetteihin on vahva enkä vielä tuolloin olisi osannut nähdä mitään ironiaa siinä, että pelkästään Orkesterisoitinten osaston 17 sivulla todetaan yli viisikymmentä kertaa, että opiskelija osallistuu opetukseen. Turhien sanojen lisäksi opinto-opas vilisee virheitä ja epäajankohtaisuuksia, jotka uskomattomalla sitkeydellä monistautuvat aina seuraavaan painokseen. Tämä on ymmärrettävää. Hallintohenkilökunnalla ei ole valtuuksia mennä arvailemaan kuvausten ja opintopistemäärien järkevyyttä, ja opettajat eivät kuvauksia tutkaile, sillä useimmat niistä ovat heidän käytännön työnsä kannalta yhdentekeviä. Omassa opetustyössäni huomaan yhä uudelleen, että vastaukset moniin arkipäivän menettelytapoja koskeviin kysymyksiin löytyvät parhaiten opettajakunnan suullisesta perimätiedosta, eivät opinto-oppaasta.

Listaa keskuuteemme pesiytyneen tyhjien sanojen kulttuurin kukkasista voisi jatkaa, mutta pointtini on seuraava: Tyhjät sanat eivät ole ainoastaan esteettinen, ekonominen tai ekologinen ongelma. Ne rapauttavat uskoamme sanojen arvokkuuteen ja täten koko instituution työmoraalia. Me kaikki tiedämme, että edellä mainitun työpaikkailmoituksen sana ”asiakaslähtöinen” ei tässä yhteydessä tarkoita mitään. Pitääkö meidän vastaavasti olettaa, että esimerkiksi tutkintolautakuntien kokoonpanojen kuvaukset ovat niin ikään pelkkiä seremoniallisia hokemia. Kun nykyaikainen pankki puhuu ”palvelusta”, se tarkoittaa yleensä sen puutetta tai vaihtoehtoisesti itsepalvelua. Amerikkalaisen lentoyhtiön palvenumerosta asiakas saa palvelua pintapuolisesti muistuttavaa palveluimitaatiota, ts. tyhjiä sanoja. Kun Sibelius-Akatemian johto perustelee jotain päätöstään ”yliopistomallilla”, se vetoaa sanaan, jolla voidaan perustella lähes mitä tahansa - esimerkiksi uuden musiikkitalon rakentamista Senaatintorille tai soitonopetuksen lakkauttamista. Mikään opetusministeriön, Euroopan komission, Lenita Airiston tai vastaavan elimen mahtikäsky ei edellytä meiltä sanojen konkreettisista merkityksistä luopumista ja siirtymistä postmoderniin trendiretoriikkaan. Jos sille tielle rupeamme, on päätös omamme.