Länsimainen taidemusiikki on synnyttänyt lukuisia ilmiöitä, jotka ovat maailman musiikkikulttuurien kirjossa ainutlaatuisia. Tärkein on varmasti moniäänisyys. Missään muualla ei ole keksitty laittaa useita ennalta sävellettyjä melodioita päällekkäin. Sen seurauksena kehittynyt oppi soinnutuksesta ja itsenäisten melodioiden liikkeestä on länsimaisen taidemusiikin keskeisin ominaisuus. Toinen huomionarvoinen, vuosisatojen tuotekehittelyn tulos on suurten sävellysmuotojen hallinta. (Mitä mestariteoksia olisikaan saattanut syntyä, jos 70-luvun progressiivisen rock-musiikin tekijät olisivat osanneet yhdistää omat visionsa ymmärrykseen edeltäjiensä työstä.)
Hatarasti määritelty käsite taidemusiikki pitää sisällään yli tuhat vuotta koko ihmiskunnan historian näkökulmasta ainutlaatuisen rikasta ja elinvoimaista perinnettä. Sen julistaminen jotenkin epäajankohtaiseksi olisi sangen epä-älyllistä (jostain se Gösta Sundqvistin ”Rintintin”-laulunkin kertosäkeen epäsymmetrinen, mozartmainen rakenne tulee.) Perinne ei kuitenkaan takaa mitään, se velvoittaa. Emme voi lähteä siitä, että jokainen taidemusiikin kulttuuripiirin luomus, sävellys tai esitys, on automaattisesti muita arvokkaampi.
Musiikinhistorian suurmiehet ovat pääsääntöisesti nauttineet laajaa arvostusta jo elinaikanaan. Valtavat joukot ihan ”taviksia” ovat jonottaneet kuulemaan Händelin Messiasta tai Mozartin Taikahuilua. Mutta nyt tilanne on toinen. Kulttuurielämän moottori ei olekaan enää (nurkan)valloituksilla rikastunut mies, vaan keskiluokkainen nainen. [Kyläkauppiaiden ym. toilailuja seuratessamme huomaamme, että] maksukyvyn ja hengenviljelyalttiuden yhteys on katkennnut. Myös musiikki-instituution suhde kuulijoihin on muuttunut. Mozart kirjoittaa isälleen, kuinka hän on taas kerran onnistunut säveltämään teoksen, josta mahdollisimman moni tykkää. Nykyään kaikki eivät tällaista palveluasennetta omaa.
Taidemusiikki on tuottanut ihmiskunnan yhteiseksi iloksi kuolemattomia melodioita, joita voi hyräillä ja joiden tahdissa voi polkea jalkaa. Jos sama instituutio yhtenä päivänä ilmoittaa, ettei melodiaa enää ole ja rytmiksi kelpaa vain sellainen, jonka hahmottamiseen tarvitaan kynää ja paperia, on yleisön hämmennys oikeutettu. Ja kun edellä mainitut taidemusiikin peruselementit, tarttuva sävelmä ja tarttuva rytmi, ovat ns. kevyen musiikin puolella kaikkien ulottuvilla, kuluttaja on vapaa tekemään omat ratkaisunsa. Valitettavasti romukoppaan lentävät samalla kontrapunkti, sonaattimuoto ja moni muu asia, jota koulutettu korva on oppinut arvostamaan. Miksi? Olemmehan tähänkin asti osanneet tehdä musiikkia, joka on samanaikaisesti sekä älyllisesti haastavaa että helposti lähestyttävää.
Yhdyn kollegoitteni huoleen taiteemme hyvinvoinnista. Kasvavassa määrin taidemusiikkia koskevia päätöksiä tekevät ihmiset, joiden ymmärrys alasta on vaatimattoman koulutuksen seurauksena puutteellinen. Haluan kuitenkin samalla muistuttaa vastuustamme. Yhteiskunnan luomien rakenteiden tehtävänä on tarjota meille edellytykset työntekoon. Se, onko työmme tulos ihmisille myös jatkossa tärkeä, on pitkälti omissa käsissämme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Miksi-kysmyksesi
Kovasti yksinkertaistaen sanoisin, että olen viettänyt elämäni ihmetellen juuri tätä miksi-kysymystä. On ollut jonkin verran turhauttavaa joutua vastatusten oman aikamme taidemusiikissa vallitsevan putkivision kanssa, jossa asetetaan sointiväri musiikin kaikkien muiden parametrien edelle ja yläpuolelle. Silloin joutuu kuuntelemaan, ei musiikkikorvalla vaan luonnonäänikorvalla, sillä jolla kuunnellaan linnunlaulua, meren kohinaa tai liikenteen ääntä. Sointiväri on toki aina ollut tärkeä osa musiikkia, mutta ei kaikki kaikessa.
Muissa taidelajeissa ei tapahtunut 1900-luvulla sitä, että ne olisivati muuttuneet suurelle taidetta rakastavalle valistuneelle yleisölle käsittämättömiksi. Ei ainakaan kirjallisuudessa eikä filmissä. Taidemusiikki teki tämän ihmeellisen tempun. Portinvartijat (valtarakenteet edistysuskoisista Darmstadt-guruista lähtien, sävellyksen opettajat, sävellyskilpailujen tuomaristot, uuden musiikin radiotoimittajat ja kriitikot jne.) ovat pitäneet huolta siitä, että tarttuvia sävelmiä ja tarttuvia rytmejä, kontrapunktia (ja vieläpä ehkä sonaattimuotoakin?) käyttävät säveltäjät eivät saa liikaa huomiota, vaikka heitä juuri ja juuri siedetään jonkinlaisina hämmästyttävinä vanhanaikaisina hölmöläisinä uuden musiikin hyperälykkäässä linnakkeessa. Näin on ollut jo niin kauan, että asiantilasta on tullut rakenteellinen. Klassinen musiikki on suosittua iästään huolimatta, ja uusi musiikki tungetaan omiin festivaaleihinsa ja yön hiljaisten tuntien radio-ohjelmiin, missä se ei järkytä mummoja. Tämä rakenne on erityisen ilmeinen jossakin Keski-Euroopassa. Se on hauraampi Suomen kaltaisessa maassa, vaikka se on totta meilläkin.
Taidemusiikki on siis vapaaehtoisesti luopunut potentiaalisesta yleisöstään ja passittanut sen kevyen musiikin ja klassisen musiikin ja vaikka minkä muun elävän ja verevän, maailmanmusiikin, uuden kansanmusiikkiallon armoille. Onko tässä Don Quijotelle töitä?
(Asiaan kuuluu tietysti, että tällaista ei saisi sanoa.)
Terveisin
Harri Wessman
Lähetä kommentti