Kanavan numerossa 3/2011 Ralf Gothóni tuo julki huolensa suomalaisen taidemusiikin tulevaisuudesta. Gothónin ajattelun ytimessä on vaatimus korkeakulttuurin laadullisen etusijan tunnustamisesta. Mikko Ketovuoren vastauksessa (Kanava 4/2011) huomio kiinnitetään koulutushaarojen erilaisiin tavoitteisiin. Aslak Allinniemi syyttää Gothónia ”vedätyksestä” ja muistuttaa klassisen musiikin nauttimasta kattavasta julkisesta tuesta (Kanava 4/2011). Yhteistä kirjoituksille on se, että ne puhuvat - jälleen kerran - toistensa ohi keskenään yhteismitattomin argumentein.
Keskusteluun on syytä nostaa vielä yksi näkökulma: taiteenalan oma kyvyttömyys muodostaa perusteltuja yhteisiä kantoja poliittisen päätöksenteon tueksi. Suomalainen taide on nauttinut monta vuosikymmentä alati paranevista taloudellisista edellytyksistä. Nyt kasvun aika on ainakin toistaiseksi ohi. Musiikkialan reaktio on ymmärrettävä, mutta väärä. Sen sijaan, että etsittäisiin yhdessä vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin, yksilöt ja instituutiot asettuvat siilipuolustukseen sekä ulkoa tulevaa uhkaa että toisiaan vastaan.
Väitteeni voi tuntua oudolta sitä taustaa vasten, että ylimmässä musiikkikoulutuksessa on viimeaikoina tapahtunut paljon: on rakennettu musiikkitalo, on yritetty liittää Sibelius-Akatemia perustettavaan taideyliopistoon jne. Tärkeää on kuitenkin huomata, että nykyisen muutoksen käyttövoimana ja ohjaajana ei ole alan oma ymmärrys kehittämistarpeistaan, vaan ulkopuolinen hallinnollis-teknokraattinen tahto. Lopputuloksen kannalta asetelma ei ole ihanteellinen. Byrokraattisessa ohjauksessa ne, joilla on syvin tieto, käyttävät vähiten valtaa.
Musiikkikoulutus on mielekkäintä hahmottaa esikouluiästä ammattilaisuuteen piirtyvänä jatkumona. Sen käytännöt ovat hioutuneet tarkoituksenmukaisiksi satojen vuosien ja alati jatkuvan tuotekehittelyn tuloksena. Yhdenmukaistettuihin menettelyihin pyrkivä hallinnollis-teknokraattinen tahto lähestyy asiaa toisin. Se ei tarkastele kohdettaan erityisenä vertikaalisena kokonaisuutena, vaan yleisinä, toisistaan erillisinä horisontaalisina tasoina.
Ala on itse lähtenyt kritiikittömästi mukaan segmenttiajatteluun. Sibelius-Akatemia on keskittynyt puolustamaan eksklusiivista asemaansa yliopistona. Ammattikorkeakoulujen musiikkikoulutus tukeutuu alan tarpeisiin huonosti soveltuvaan duaalimalliin. Lisäksi ammattikorkeakoulujen konserniluonne, aluepoliittiset intressit ja käynnistyvä pudotuspeli ovat omiaan vaikeuttamaan niiden keskinäistä yhteistyötä. Alemmilla portailla konservatoriot ja musiikkiopistot ovat järjestäytyneet kahden eri liiton alaisuuteen siitä huolimatta, että ne tekevät 90-prosenttisesti samaa työtä.
Hallinnollis-teknokraattisen tahdon ratkaisu vallitsevaan hämmennykseen on ennalta arvattava: hallinnollisten yksiköiden uudelleenjärjestely. Näennäinen touhukkuus peittää alleen sen tosiasian, että alalta itseltään puuttuu sisäinen tahto ja näkemys omasta tulevaisuudestaan sekä kyky artikuloida se ulospäin. Strategia korvataan strategian nimeä kantavilla asiakirjoilla; johtajuuden tilalle astuu johtaminen. Vallankäyttäjien vetäessä kivirekeä yhä omavaltaisempaan suuntaan kasvaa apaattisten alaisten nurina ja keskinäinen kyräily. Kontrolli kiristyy, vaikka korkean tason ylläpitäminen edellyttäisi vapautta ja kilpailua. Nykyisin ammattiin tähtäävässä musiikkikoulutuksessa kansallista kilpailua pyritään julkisen vallan toimesta rajoittamaan.
Vaatimus kilpailun edellytysten parantamisesta torjutaan usein väitteellä, että alalla on jo nyt koulutuksen ylitarjontaa. Väite ei osu maaliinsa. Kyse ei ole toiminnan volyymin kasvattamisesta, vaan resurssien paremmasta kohdentamisesta. Musiikkialan on itse kyettävä perustelemaan, että koulutustarpeisiimme sopiva määrä keskenään kilpailevia riittävän suuria yksiköitä johtaa samalla panostuksella tehokkaampaan lopputulokseen. Toistaiseksi tällaista viestiä ei ole alan sisältä kuulunut. Ajattelua ohjaa liiaksi huoli saavutettujen etujen menettämisestä.
Kysymys on laajemmasta kokonaisuudesta kuin suomalaisen esittävän säveltaiteen tasosta. Tasolla on merkitystä ainoastaan, mikäli vastaanottaja on kykeneväinen ja motivoitunut tasoerot havaitsemaan. Länsimainen taidemusiikki pitää sisällään yli tuhat vuotta koko ihmiskunnan historian näkökulmasta ainutlaatuisen rikasta perinnettä. Sen elinvoima ja säilyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä. Vastuunkantoon tarvitaan Gothónin ohella muitakin.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
maanantai 24. tammikuuta 2011
Taideyliopisto, ratio ja voluntas
Sibelius-Akatemia on Suomen ainoa korkeinta musiikinopetusta harjoittava instituutio. Taideyliopistoasiassa on täten kysymys paitsi yksittäisen yliopiston myös koko maamme musiikin tulevaisuudesta. Luvatut miljoonat eivät ole merkityksettömiä, mutta näin suurta ratkaisua ei voi tehdä kamreerilogiikalla. Tarvitaan periaatetason harkintaa.
Olen aiemmin ihmetellyt keskustelun vähäisyyttä. Eräs hiljaisuuteen vaikuttava tekijä on se, että kysymys yhdistymisestä on aidosti vaikea. Argumentteja sekä puolesta että vastaan voidaan esittää pitkä liuta. Aion seuraavassa ottaa avuksi kaksi oikeusfilosofian alalta lainattua käsitettä kuvaamaan niitä vastakkaisia voimia, jotka myös taidetta ohjaavat: ratio ja voluntas.
Ulkoinen tahto (voluntas):
Yhteiskunnalla on taiteen rahoittajana perusteltu intressi pyrkiä vaikuttamaan tapaan, jolla taidetta tehdään ja opetetaan. Tätä tahtoa yhteiskunta toteuttaa demokraattisen päätöksenteon, valtiollisen ohjauksen ja hallinnon välityksellä. Tahdolle on ominaista lyhyt aikahorisontti. Johtajat vaihtuvat; koulutusohjelmauudistukset seuraavat toisiaan; osasto, joka kerran yhdistetään, puretaan taas kohta.
Taiteen itseymmärrys (ratio):
Ulkoista tahtoa vastaan asetuu taiteen sisäinen ymmärrys itsestään (ratio). On mahdollista, että jonakin päivänä dominanttiseptimi purkautuu ylöspäin. Tätä ratkaisua ei kuitenkaan voi tehdä ministeri eikä akateeminen neuvosto. Tahtoon (voluntas) verrattuna taiteen sisäisen ymmärryksen (ratio) aikahorisontti on pitkä. Sibelius-Akatemian kaltaisessa instituutiossa sen keskeinen tehtävä on luoda vakautta. Taiteen ratio asettaa rajat poliittisen ja manageriaalisen päätöksenteon touhukkuudelle.
Taiteen (ja taideyliopiston) hyvinvointi syntyy edellä kuvattujen voimien tasapainosta. Pelkän itseymmärryksen ohjaamana taide irtautuu yhteiskunnasta omaksi itsetyydyttyneeksi kuplakseen - tällöin taiteeksi kelpaa vaikka kissantappo. Vastaavasti ainoastaan ulkoisen tahdon varassa taide ajelehtii holtittomasti vailla peräsintä.
Nähdäkseni Sibelius-Akatemialla on ongelma: Ulkoinen tahto on saanut yliopistosta yliotteen ja taiteen sisäinen ymmärrys on jäänyt taka-alalle. Hallinnollinen argumentti voittaa taiteellisen argumentin; muodosta tulee tarkoitus ja soittajasta resurssi. Sen sijaan, että olisimme kohti päämäärää pyrkivä laiva, olemme kuin koskessa ajelehtiva vene, joka yrittää väistää kulloinkin eteen tulevan kivikon.
Edellä kuvattujen kahden toisaan tasapainottavan voiman epäsuhta on ilmeinen myös taideyliopistoasiassa. Lähes kaikki tähän mennessä esitetyt mielipiteet liittyvät ulkoiseen tahtoon: Kuka maksaa? Kuinka paljon? Kuka tekee päätöksen? Milloin päätös tulee tehdä? Taiteen sisäisiä pohdintoja ei ole juurikaan kuultu: Mikä on ylimmän musiikkikoulutuksen luontevin institutionaalinen koti? Mitä merkitystä musiikille on sillä, että sitä opetetaan samassa organisaatiossa kuin kuvataidetta? Mikä on konservatorion paikka taideyliopistossa? Mitä tarkoittaa jokatoisessa dokumentissa esiintyvä sanapari ”taiteellinen toiminta”?
Päätöksentekoa vaikeuttaa myös yhdistymishankkeen yllä leijuva sankka retorinen sumu. Liian monet asian tiimoilta esitetyt väitteet ovat loogisesti tyhjiä. Esimerkki: Äänenkuljettajassa (9/2010-2011, s. 9) julkaistussa SWOT-analyysissä taideyliopiston erityiseksi mahdollisuudeksi mainitaan ”taiteen aseman ja autonomian vahvistuminen vapaisiin taiteisiin profiloituneen yliopiston kautta”. Mitä tämä tarkoittaa vai tarkoittaako mitään? Mitkä ovat väitteen taustaoletukset? Mikä yhteys on yhdistymisellä ja autonomian vahvistumisella? Jos sulautunut yliopisto on ”vapaan taiteen” yliopisto, ovat itsenäiset yliopistot vähemmän ”vapaita”?
Toinen esimerkki: On väitetty, että sulautumisella ministeriö haluaa varmistaa taideyliopistojen rahoituspohjan tulevaisuudessa. Muistettakoon, että yliopistojen rahoitus määräytyy pitkälti ministeriön itse luomin kriteerein. On ministeriön oma päätös, että sulautunut yliopisto saa enemän rahaa kuin ei-sulautunut yliopisto. Näin ollen yhtä totta olisi väite, että rahoituspohjan varmistamiseksi yliopistojen nimet tulisi muuttaa italiankielisiksi tai kaikkien professoreiden käyttää vihreää peruukkia.
Korulauseiden sijaan on keskityttävä tosiasioihin. Yhdistymishankkeen taustalla ei ole mikään luonnonlaki tai muu inhimillisten vaikutusmahdollisuuksien tuolla puolen oleva kehityskulku. Kysymys on yksinkertaisesti poliittisesta arvovalinnasta, jota ministeriö sille kuuluvan tehtävän mukaisesti toteuttaa. Oleellista on se, onko yhdistymistä voimallisesti ajava ulkoinen tahto (voluntas) yhdenmukainen säveltaiteen sisäisen ymmärryksen (ratio) kanssa. Mikäli on, ratkaisu on meille helppo. Mikäli ei, joudutaan etsimään kompromissia.
Voidaksemme edetä asiassa (ts. päästäksemme punnitsemaan keskenään poliittista tahtoa ja taiteellista itseymmärrystä) on säveltaiteen kyettävä ensin löytämään oma sisäinen näkemyksensä. Tässä asiassa esim. teatteri on meitä edellä. Teatterikorkeakoulu on jo vuosikausia pontevasti haikaillut yhdistymistä Sibelius-Akatemian kanssa. Meidän puoleltamme innostus yhteistalouteen on ollut vähäistä - kunnes rahapula yllätti.
Omaa sisäistä ymmärrystä etsiessään säveltaiteen tulee kuunnella ensisijaisesti itseään. Se määrittelee itse oman tulevaisuudenkuvansa unohtamatta vuosisataista kolutustraditiotaan (joka on muiden taidealojen vastaavia käytäntöjä huomattavasti vahvempi ja vakiintuneempi). Taiteen itseymärryksen kannalta muutaman vuoden rahallinen apu tai lähestyvät eduskuntavaalit ovat toissijaisia tekijöitä. Vasta kun itseymmärrys löytyy, voidaan taiteen ratiota ja voluntasta verrata.
Taideyliopistoretoriikassa ulkoinen tahto on ottanut laajalti käyttöön termit ”vapaat taiteet” ja ”taiteiden autonomia”. Kun näin toimitaan tilanteessa, jossa tarjolle pyritään asettamaan vain yksi vaihtoehto, on varoitusvalon syytä syttyä. (Machiavelli kirjoittaa, että pakkopäätöksiä tehdessään ovelan hallitsijan tulee antaa ymmärtää toimivansa jalomielisyydestä.) Helsingin Sanomia myöten on todettu, että Taideyliopisto tulee! Samalla suulla meille vakuutetaan, että päätöksiä ei ole tehty. Hämmennys on ilmeinen. On tullut hetki, jolloin taiteen tulee näyttää, mitä vapaus ja autonomisuus sille merkitsevät.
Olen aiemmin ihmetellyt keskustelun vähäisyyttä. Eräs hiljaisuuteen vaikuttava tekijä on se, että kysymys yhdistymisestä on aidosti vaikea. Argumentteja sekä puolesta että vastaan voidaan esittää pitkä liuta. Aion seuraavassa ottaa avuksi kaksi oikeusfilosofian alalta lainattua käsitettä kuvaamaan niitä vastakkaisia voimia, jotka myös taidetta ohjaavat: ratio ja voluntas.
Ulkoinen tahto (voluntas):
Yhteiskunnalla on taiteen rahoittajana perusteltu intressi pyrkiä vaikuttamaan tapaan, jolla taidetta tehdään ja opetetaan. Tätä tahtoa yhteiskunta toteuttaa demokraattisen päätöksenteon, valtiollisen ohjauksen ja hallinnon välityksellä. Tahdolle on ominaista lyhyt aikahorisontti. Johtajat vaihtuvat; koulutusohjelmauudistukset seuraavat toisiaan; osasto, joka kerran yhdistetään, puretaan taas kohta.
Taiteen itseymmärrys (ratio):
Ulkoista tahtoa vastaan asetuu taiteen sisäinen ymmärrys itsestään (ratio). On mahdollista, että jonakin päivänä dominanttiseptimi purkautuu ylöspäin. Tätä ratkaisua ei kuitenkaan voi tehdä ministeri eikä akateeminen neuvosto. Tahtoon (voluntas) verrattuna taiteen sisäisen ymmärryksen (ratio) aikahorisontti on pitkä. Sibelius-Akatemian kaltaisessa instituutiossa sen keskeinen tehtävä on luoda vakautta. Taiteen ratio asettaa rajat poliittisen ja manageriaalisen päätöksenteon touhukkuudelle.
Taiteen (ja taideyliopiston) hyvinvointi syntyy edellä kuvattujen voimien tasapainosta. Pelkän itseymmärryksen ohjaamana taide irtautuu yhteiskunnasta omaksi itsetyydyttyneeksi kuplakseen - tällöin taiteeksi kelpaa vaikka kissantappo. Vastaavasti ainoastaan ulkoisen tahdon varassa taide ajelehtii holtittomasti vailla peräsintä.
Nähdäkseni Sibelius-Akatemialla on ongelma: Ulkoinen tahto on saanut yliopistosta yliotteen ja taiteen sisäinen ymmärrys on jäänyt taka-alalle. Hallinnollinen argumentti voittaa taiteellisen argumentin; muodosta tulee tarkoitus ja soittajasta resurssi. Sen sijaan, että olisimme kohti päämäärää pyrkivä laiva, olemme kuin koskessa ajelehtiva vene, joka yrittää väistää kulloinkin eteen tulevan kivikon.
Edellä kuvattujen kahden toisaan tasapainottavan voiman epäsuhta on ilmeinen myös taideyliopistoasiassa. Lähes kaikki tähän mennessä esitetyt mielipiteet liittyvät ulkoiseen tahtoon: Kuka maksaa? Kuinka paljon? Kuka tekee päätöksen? Milloin päätös tulee tehdä? Taiteen sisäisiä pohdintoja ei ole juurikaan kuultu: Mikä on ylimmän musiikkikoulutuksen luontevin institutionaalinen koti? Mitä merkitystä musiikille on sillä, että sitä opetetaan samassa organisaatiossa kuin kuvataidetta? Mikä on konservatorion paikka taideyliopistossa? Mitä tarkoittaa jokatoisessa dokumentissa esiintyvä sanapari ”taiteellinen toiminta”?
Päätöksentekoa vaikeuttaa myös yhdistymishankkeen yllä leijuva sankka retorinen sumu. Liian monet asian tiimoilta esitetyt väitteet ovat loogisesti tyhjiä. Esimerkki: Äänenkuljettajassa (9/2010-2011, s. 9) julkaistussa SWOT-analyysissä taideyliopiston erityiseksi mahdollisuudeksi mainitaan ”taiteen aseman ja autonomian vahvistuminen vapaisiin taiteisiin profiloituneen yliopiston kautta”. Mitä tämä tarkoittaa vai tarkoittaako mitään? Mitkä ovat väitteen taustaoletukset? Mikä yhteys on yhdistymisellä ja autonomian vahvistumisella? Jos sulautunut yliopisto on ”vapaan taiteen” yliopisto, ovat itsenäiset yliopistot vähemmän ”vapaita”?
Toinen esimerkki: On väitetty, että sulautumisella ministeriö haluaa varmistaa taideyliopistojen rahoituspohjan tulevaisuudessa. Muistettakoon, että yliopistojen rahoitus määräytyy pitkälti ministeriön itse luomin kriteerein. On ministeriön oma päätös, että sulautunut yliopisto saa enemän rahaa kuin ei-sulautunut yliopisto. Näin ollen yhtä totta olisi väite, että rahoituspohjan varmistamiseksi yliopistojen nimet tulisi muuttaa italiankielisiksi tai kaikkien professoreiden käyttää vihreää peruukkia.
Korulauseiden sijaan on keskityttävä tosiasioihin. Yhdistymishankkeen taustalla ei ole mikään luonnonlaki tai muu inhimillisten vaikutusmahdollisuuksien tuolla puolen oleva kehityskulku. Kysymys on yksinkertaisesti poliittisesta arvovalinnasta, jota ministeriö sille kuuluvan tehtävän mukaisesti toteuttaa. Oleellista on se, onko yhdistymistä voimallisesti ajava ulkoinen tahto (voluntas) yhdenmukainen säveltaiteen sisäisen ymmärryksen (ratio) kanssa. Mikäli on, ratkaisu on meille helppo. Mikäli ei, joudutaan etsimään kompromissia.
Voidaksemme edetä asiassa (ts. päästäksemme punnitsemaan keskenään poliittista tahtoa ja taiteellista itseymmärrystä) on säveltaiteen kyettävä ensin löytämään oma sisäinen näkemyksensä. Tässä asiassa esim. teatteri on meitä edellä. Teatterikorkeakoulu on jo vuosikausia pontevasti haikaillut yhdistymistä Sibelius-Akatemian kanssa. Meidän puoleltamme innostus yhteistalouteen on ollut vähäistä - kunnes rahapula yllätti.
Omaa sisäistä ymmärrystä etsiessään säveltaiteen tulee kuunnella ensisijaisesti itseään. Se määrittelee itse oman tulevaisuudenkuvansa unohtamatta vuosisataista kolutustraditiotaan (joka on muiden taidealojen vastaavia käytäntöjä huomattavasti vahvempi ja vakiintuneempi). Taiteen itseymärryksen kannalta muutaman vuoden rahallinen apu tai lähestyvät eduskuntavaalit ovat toissijaisia tekijöitä. Vasta kun itseymmärrys löytyy, voidaan taiteen ratiota ja voluntasta verrata.
Taideyliopistoretoriikassa ulkoinen tahto on ottanut laajalti käyttöön termit ”vapaat taiteet” ja ”taiteiden autonomia”. Kun näin toimitaan tilanteessa, jossa tarjolle pyritään asettamaan vain yksi vaihtoehto, on varoitusvalon syytä syttyä. (Machiavelli kirjoittaa, että pakkopäätöksiä tehdessään ovelan hallitsijan tulee antaa ymmärtää toimivansa jalomielisyydestä.) Helsingin Sanomia myöten on todettu, että Taideyliopisto tulee! Samalla suulla meille vakuutetaan, että päätöksiä ei ole tehty. Hämmennys on ilmeinen. On tullut hetki, jolloin taiteen tulee näyttää, mitä vapaus ja autonomisuus sille merkitsevät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
