Sibelius-Akatemia, muutos ja valta

”The best, most elegant and most applauded designs can fail, and greatly to your surprise if, in persuading others of their excellence, you have persuaded yourself.”
(J.K. Galbraith)


Yksi Sibelius-Akatemian merkittävimmistä kilpailuvalteista on ollut sen kyky reagoida päättäväisesti (proaktiivisesti, sanoo Sarasvuo) ympäristön muutoksiin. Esimerkkinä viimeisimmästä mainittakoon siirtyminen Bolognan sopimuksen mukaiseen kolmiportaiseen tutkintojärjestelmään. Jälleen kerran Sibelius-Akatemia voi toimia tiennäyttäjänä eurooppalaisten musiikkikorkeakoulujen joukossa. Syntyneen pakkoliikekulttuurin varjopuolena on kyvyttömyys olemassolevien rakenteiden pitkäjänteiseen kehittämiseen - jokainen uudistus tuo mukanaan sekasorron.

Paitsi että tämä on opiskelijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan kannalta erittäin turhauttavaa, se on myös kolossaalista tuhlausta. Jokainen mullistus edellyttää sopeutumista uuteen; seuraa väistämätön ylimenokausi, jonka aikana raha palaa ja työt jäävät tekemättä: opiskelija tutkii turhaan vanhentunutta tietoa sisältävää opinto-opasta, opettaja käyttää opetusaikaa miettiessään ratkaisua opiskelijan hallinnollis-tekniseen ongelmaan, soittaa koulutussuunnittelijalle, joka ei tiedä, siis penkoo pitkään tietokoneen Y-asemaa, muttei löydä, joten soittaa kollegalleen, joka mainitsee toisen kollegan, joka kuulemma tietää... Uudistusten seuratessa toisiaan liian tiheästi emme näytä ikinä pääsevän normaaliin tehokkaaseen päivärutiiniin.

Rahan lisäksi kyse on työyhteisön hyvinvoinnista - asiasta, josta ainakin periaatteessa kannetaan huolta. Yhteisösosiaalityön professori Leena Eräsaari kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Julkiselle sektorille on tuotu ”pysyvän muutoksen” dogmi, jota pidetään takeena siitä, että touhu on viriiliä ja tehokasta. Mutta yhteisöt eivät valitettavasti perustu jatkuvalle muutokselle, vaan sen vastakohdalle: hitaudelle, rutiineille, toistoille ja pitäytymiselle vanhaan.” Radikaali muutos Sibelius-Akatemian kaltaisessa kompleksisessa systeemissä on kuin korjaisi kelloa vasaralla. Sitäkin on joskus pakko käyttää, mutta vasta sitten kun kaikki muut keinot on kartoitettu. Ja vaikkei vasaraniskusta pysyviä vaurioita aiheutuisikaaan, se menee usein pitkäksi ja vaatii korjaavaa iskua toisesta suunnasta, siis uutta uudistusta. Niin uskon käyvän tälläkin kertaa.

On erinomainen asia, että Sibelius-Akatemian virkarakennetta mietitään kokonaisuutena pitkällä tähtäimellä. Tähänastinen jatkuvan kasvun käytäntö ei voine jatkua. Myös tarve joustavampaan järjestelyyn on ilmeinen - uusien koulutustarpeiden ilmetessä niihin on kyettävä vastaamaan. Vaikka esitetty uudistus lupaa meille tuntiopettajille lisää töitä ja arvostusta, olisin valmis esittämään muutaman argumentin lehtori-instituution puolesta. Virkasuhteen houkuttelevuudessa ei ole pohjimmiltaan kyse rahasta, vaan turvallisuudesta ja siitä seuraavasta elämänlaadun parantumisesta. Uskon, että useimmat meistä tuntiopettajista olisivat valmiit vastaanottamaan viran huonommalla kuukausipalkalla kuin vastaavan määrän töitä paremmalla palkalla tuntiopettajana, jonka elämä on katkolla kaksi kertaa vuodessa. Johdon tehtävä ei ole ajaa yksilön, vaan organisaation etua. Väitän, että nämä voivat kuitenkin pitkälti kohdata. Ennen kaikkea siksi, että vain riittävän elämänturvan omaava henkilö voi vapaana häneen kohdistuvasta uhasta antaa täyden työpanoksensa organisaation kehittämiseen.

Nyt esitetyssä uudistuksessa silmään pistää se, että samalla kun lehtorinvirkojen poistoa perustellaan kustannussyillä, tätä säästöä ollaan ulosmittaamassa professorien suhteellista määrää kasvattamalla. Tälle en ole nähnyt ainuttakaan järkiperäistä perustelua. Kuten olen aiemmin todennut, yhteisen määritelmän puuttuessa sana ”yliopistomaisuus” tarkoittaa juuri sitä, mitä sen lausuja haluaa tarkoittavan ts. ei mitään. Ja vaikka jatkokoulutuksen suhteellista osuutta Sibelius-Akatemiassa lisättäisiinkin, ei tällä ole muuta kuin seremoniallinen yhteys jonkin virkanimikkeen esiintymistiheyteen Sibelius-Akatemian opettajaluettelossa. Vai ajatellaanko, että henkilö X alkaa opettaa jotenkin korkeammalla tasolla saadessaan parempaa palkkaa? Tai että Sibelius-Akatemian nykyisistä opettajista professorit antavat systemaattisesti parempaa opetusta kuin lehtorit? Tai että olemme kansainvälisesssä vertailussa houkuttelevampia (laadukkaampia?), jos mahdollisimman monen opettajan nimen etuliittenä on sana ”professor”? Onko jokin vialla, kun pelkästään jatkokoulutusta antava DocMus-yksikkö käyttää palveluksiani, vaikka en ole edes lehtori?

Kuvitellaanpa tilannetta, jossa aineen Y opetuksesta vastaa yksi professori ja hänen alaisenaan lauma joustavaa työvoimareserviä. Ainoana viranhaltijana professorille lankeaa luonnostaan koko oppiaineen kehitysvastuu ja mahdollisesti osastonsa johtaminen. Hautakivivirkoja ei kenellekään heti myönnetä, joten uudella professorilla on muutama vuosi aikaa tehdä itsensä välttämättömäksi. Tämän päämäärän saavuttaakseen professorin on huolehdittava, että lukuisten totuuksien kirjossa hänen edustamansa ajattelutapa nousee vallitsevaksi paradigmaksi. Muiden saman erityisalan viranhaltijoiden puuttuessa professorilla on lähes yksinvalta päättää kuka opettaa ja mitä. (Jo nykyisessä järjestelmässä varomattomat sanat tutkintolautakunnassa ovat johtaneet opetustuntien menetykseen.) Syntyy yhdelle professorille alamaisten jees-henkilöiden klustereita. Sibelius-Akatemian johdon elämää tämä helpottaa, mutta onko se maamme musiikielämän etu.

Klassinen talousteoria ei paheksu monopoleja moraalisin perustein. Monopoli on merkki pahasti vääristyneistä tai olemattomista markkinoista. Sen seurauksena tuotannon tehokkuus laskee ja asiakas maksaa tuotteesta ylihintaa. Trendikästä tilaaja-tuottaja-mallia soveltaen voidaan ajatella, että maksaja, suomalainen yhteiskunta, velvoittaa Sibelius-Akatemian vaaleilla valittua johtoa ylläpitämään yliopiston toiminnan tehokkuutta. Tästä seuraa, että ideoiden välistä vapaata kilpailua ei tule rajoittaa edistämällä talon sisäisten ideologisten monopolien syntymistä. Tämä velvoite korostuu maassamme, jossa Sibelius-Akatemia itse toistaiseksi nauttii lakisääteisestä monopoliasemasta. On muistettava, että korulauseista huolimatta korkeakoulut eivät kilpaile vapailla globaaleilla markkinoilla. (Lähteekö joku työssäkäyvä perheellinen tekemään jatko-opintoja Ulko-Hebrideille, vaikka siellä parempaa opetusta saisikin? Myös suurin osa maisteritason opiskelijoista ei saata noin vain lähteä ulkomaille, vaan joutuu tyytymään ainoaan kotimaiseen vaihtoehtoon.) Paras rokote meille Sibelius-Akatemiassa niin tuttuun institutionaaliseen hybrikseen, ja tästä seuraavaan henkiseen velttouteen, on ajatuksen ja ilmaisun vapaa lento - konfliktien uhallakin.

Miten sitten tulisi toimia? Virkarakenteen uudistus on ehkä väistämätön, mutta se on tehtävä pienin ja varovaisin askelin - ei vasaralla. Sibelius-Akatemia ei ole mikään pörssiyhtiö, joka tuuliviirin lailla joutuu seuraamaan markkinoiden reaktioita. Yhtä suuri arvo kuin uudistumiskyky on toiminnan pitkäjänteisyys. Lehtori-instituutio on palvellut Sibelius-Akatemiaa menestyksekkäästi vuosikymmeniä, joten sen julistaminen jonkun päivän ismin nojalla vanhanaikaiseksi tai muuten epätoivottavaksi ei ole perusteltua. Joustavuuden lisäämiseksi tuntiopetuksen määrää voidaan rajoitetusti kasvatttaa. Ennen kaikkea virkarakennetta tulee kuitenkin kehittää suosimalla määräaikaisia ja puolikkaita virkoja. Täten on mahdollista saada lisää joustoa lisäämättä opintohallinnon kokoa ja ideologisten monopolien syntymiseen kannustavaa polarisaatiota. (Ei kai kukaan voi väittää, että käsitteestä ”taiteellinen taso” vallitsisi jonkinlainen yksiselitteinen yhteisymmärrys!) Määräaikaisten virkojen alkamisajankohdat on tietoisesti porrastettava siten, että toiminnan riittävä jatkuvuus on taattu. On myös pyrittävä siihen, että sama henkilö ei toimi sekä professorina että osastonjohtajana - ideologinen duopolikin on parempi kuin monopoli.

Tehdään lopuksi ajatuskoe: Jos EU-kansalainen, nuoriherra Wolgang Gottlieb Mozart ilmestyisi kyselemään töitä nyt esitetyn henkilöstösuunnitelman Sibelius-Akatemiasta, miten hänen kävisikään. Huonosti, epäilen minä. Professuurin edellyttämiin johtotehtäviin hän olisi liian radikaali, esimiehensä egoa uhkaavasta tuntiopettajasta taas olisi helppo päästä eroon. Lehtorien joukossa myös muita taitavampaa eksentrikkoa saatettaisiin kenties sietää.