Taideyliopistojen yhdistäminen

Taustaa:

Jäljellä olevien kolmen itsenäisen taideyliopiston yhdistymisestä puhutaan. Argumenttina yliopistojen itsenäisyyden puolesta voidaan esittää kulttuurisia, historiallisia ja taiteen omiin arvoihin pohjautuvia syitä. Ajallemme on kuitenkin tyypillistä, että ”pehmeille arvoille” katsotaan voitavan antaa merkitystä vasta sitten, kun talouden asettamat reunaehdot ovat täysimääräisesti toteutuneet. Aion ottaa haasteen vastaan ja tarkastella seuraavassa taideyliopistojen mahdollista yhdistymistä nimen omaan taloudellis-tuotannollisen tehokkuuden näkökulmasta taidealan sisäiset argumentit sivuuttaen. Tällä en tarkoita, etteikö viimeksi mainittuja tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon. Päin vastoin! Taiteen omat argumentit perustuvat pitkälliseen arkikokemukseen ja lähietäisyydeltä hankittuun empiiriseen tietoon, tuotantotaloudelliset argumentit sen sijaan yhteiskunnan muilta aloilta johdettuihin hypoteettisiin yleistyksiin. Viimeksi mainituilla operoivat tahot, joiden oma tieto ja kokemus tarkastelun kohteena olevasta asiasta on useimmiten ohut.

Liika läheisyys tarkastelun kohteeseen estää näkemästä metsää puilta; liika etäisyys puolestaan johtaa epäluotettavaan tietoon. Rationaalinen ja laadukas päätöksenteko edellyttää molempien tahojen, niin tekijöiden kuin tekemisen järjestäjien, näkemyksen huomioon ottamista. Nykyisestä mielipiteiden painoarvon epäsuhdasta voidaan ”ajan hengen” ohessa syyttää taideyliopistoja itseään. Ne eivät ole osanneet nostaa esille yleisen edun huomioon ottavia perusteluja, jotka olisivat yhteismitallisia keskustelua dominoivan tuotantotaloudellisen argumentaation kanssa. Opetusministeriön virkamies puhuu rahasta; taideyliopiston professorin mielestä taiteellisia arvoja ei voi mitata rahassa. Asetelma ei ole omiaan helpottamaan päätöksentekoa.

Se, että taiteen tekemiselle on erittäin vaikeaa ja kenties turhaakin määritellä rahassa mitattava arvo, ei tarkoita, etteikö sillä sellainen olisi. Tämä johtaa vääristymään, josta talousoppineet käyttävät nimitystä ulkoisvaikutus (eksternaliteetti). Talouden tehokkuus häiriintyy, kun ainoastaan osa relevanteista tosiasioista voidaan ottaa päätöksenteon perusteeksi. Edellä esitetystä seuraa, että taideinstituutioiden tekemistä järjestettäessä päätökset joudutaan perustamaan sangen hataraan tietopohjaan. Tämä on omiaan korostamaan erilaisten ideologioiden ja ennakko-odotusten vaikutusta lopputulokseen. Taideyliopistojen näkökulmasta tarkasteltuna valtiollisen päätöksenteon turhauttavin piirre onkin poliittisten trendien muutoksista johtuva hapuilu ja ajelehtiminen.


Yhdistymisen edellytykset:

Suureen muutokseen voidaan ryhtyä, mikäli siitä saatavat hyödyt ovat keskipitkällä aikavälillä suuremmat kuin haitat. Kaukaiseen tai epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuvat hyödyt eivät ole merkityksellisiä, sillä ne ovat a) korostetun hypoteettisia b) eivät varmuudella kompensoi menetyksiä, joita muutos lyhyellä tähtäimellä aiheuttaa. Yliopistojen yhdistymisestä aiheutuvat välittömät kustannukset mitataan sadoissa tuhansissa ellei miljoonissa euroissa. Koska taideyliopistojen lienee turha haaveilla julkisen rahoituksen merkittävästä lisäyksestä, yhdistymisen toteuttamiseen käytettävä raha on pois opetuksesta ja se joudutaan kohdentamaan yliopistojen ydintoiminnan kannalta toisarvoisiin kohteisiin. Lisäksi on otettava huomioon negatiiviset ulkoisvaikutukset. Eräänä tällaisena mainittakoon työtehon ja -hyvinvoinnin lasku, mikä on väistämätön seuraus pitkän ylimenokauden hallinnollisesta sekasorrosta (vrt. uusi yliopistolaki). Rationaalisesti perustellen taideyliopistojen yhdistämiseen voidaan ryhtyä ainoastaan, mikäli siitä saatava hyöty on merkittävä ja kiistaton.

Samalla kun yhdistymisen haitat on edellä kuvatulla tavalla helppo luetella, siitä mahdollisesti saatavia hyötyjä joudutaan arvioimaan pitkälti olettamusten varassa. Merkillepantavaa onkin, että vaikka yhdistymishanke näyttää etenevän valtionhallinnossa luonnonvoiman lailla, ainuttakaan yksilöityä ja analyyttisen tarkastelun kestävää perustelua yhdistymisen puolesta tai vastaan ei ole julkisuudessa esitetty. Oletukseni on, että suunnitelman tausta-argumentit voidaan jakaa seuraaviin pääkategorioihin:
- Tehokkuus
- Julkisen rahoituksen kohdentaminen
- Tuottavuus
- Taiteenalojen keskinäinen vuorovaikutus

Edellä mainittujen lisäksi lopputulokseen vaikuttaa vallitseva, yritysmaailman oppeja pinnallisesti julkishallintoon soveltava ideologia. Liiketoiminnassa vastuu on konkreettinen, ja toimijat joutuvat kehittämään toimintatapojaan reagoimalla aktiivisesti ympäristön muutoksiin. Yliopistohallinnossa tilanne on toinen; vastuu on luonteeltaan moraalista ja liudentunut lähes näkymättömiin. Vaarana on, että nopeasti muuttuvassa maailmassa ajattelun alkulähteillä jo hylätyt menetelmät ulottavat jälkijättöiset heijastusvaikutuksensa yliopiston toimintaan.

Tarkastelen seuraavassa kutakin edellä luetelluista kategorioista erikseen. Taustastani johtuen näkökulmani on luonnollisesti hyvin musiikkipainotteinen. Korostan, että yhdistävästä taide-nimikkeestä huolimatta, kukin taideala voi esittää toisistaan paljonkin poikkeavia perusteltuja vaatimuksia.


Tehokkuus:

Tehokkuuden monista eri lajeista on tässä asiayhteydessä kysymys ennen kaikkea koulutuksen kustannustehokkuudesta, ts. mikä on taiteilijan koulutuksesta yhteiskunnan maksettavaksi lankeava yksikköhinta. Erityisesti musiikkikoulutus on tehokkuuskritiikille altis. Muusta yliopisto-opetuksesta poiketen se perustuu henkilökohtaiseen opetukseen, mikä nostaa kustannuksia merkittävästi. Säästöpaineiden vaikutuksesta Sibelius-Akatemiassa onkin alkanut ideologinen hivuttautuminen pois perinteisestä kahdenvälisestä opettaja-oppilas-mallista. Trendistä käytetään eufemismia ”uudet opetusmenetelmät”. Lisäpontta kehitykselle antavat kasvavat vaatimukset osastojen välisestä yhdenvertaisuudesta.1

Yhdistämisen ilmeisin tehokkuushyöty on saavutettavissa yhdenmukaistamalla menettelytapoja. Tämä johtaisi yhä kasvavaan vaatimukseen opetusresurssien tasaisesta jaosta perustettavan instituution sisällä, mikä tarkoittaa konkreettista uhkaa perinteiselle, kahdenväliseen opettaja-oppilassuhteeseen perustuvalle soiton ja laulun opetukselle. Lienee selvää, että äärimmilleen vietynä musiikin, teatterin ja kuvataiteen opettaminen yhdenmukaistetuin menetelmin johtaisi ainakin klassisen musiikin koulutuksen osalta tason romahtamiseen ja opiskelijoiden katoon. Näin pitkälle on tuskin tarkoitus mennä. Yhdistyneessä taideyliopistossa musiikin olisi kuitenkin entistäkin vaikeampaa puolustaa omia erityistarpeitaan. Tämä on merkittävä syy siihen, miksi Sibelius-Akatemiassa moni suhtautuu yhdistymiseen penseästi.2 Toimintansa vuosisataiseen mestari-kisälli-ajatteluun perustavalle laitokselle jo muodollisen yliopistostatuksen saavuttaminen on ollut Pyrrhoksen voitto.

Monilla aloilla tuotannon yksikkökustannukset laskevat tuotantomäärän kasvaessa (economies of scale). Taideyliopistoilla ei tällaista kasvumahdollisuutta ole, sillä alan koulutuksessa on jo nyt maamme tarpeisiin nähden ylitarjontaa. Voidaan tietysti ajatella, että taiteen yliopistokoulutuksesta luotaisiin vientituote, ja suurtuotannon edut saavutettaisiin kasvattamalla ulkomaisten opiskelijoitten osuutta.3 On kuitenkin syytä tiedostaa, että economies of scale -tehokkuushyödyn tavoittelu ei ole sidoksissa yliopistojen mahdolliseen yhdistymiseen. Teatterikorkeakoulu voi halutessaan perustaa sivuliikkeen Palermoon. Sen sijaan se, että muusikko ja kuvanveistäjä opiskelevat samassa helsinkiläisessä instituutiossa ei vaikuta näyttelijöiden kysyntään eikä tarjontaan. Se ei myöskään vaikuta yliopiston kansainvälistymismahdollisuuksiin - etenkin, kun esimerkiksi Sibelius-Akatemia on jo nyt kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen suuri.

Joku saattaa ajatella, että myös taiteen yliopistokoulutuksessa yksikkökustannukset pienenevät tuotannon monipuolistuessa (economies of scope). Viulunsoittoa ja elokuvantekoa voidaan tuskin verrata partateriin ja -vaahtoon, ja moinen ajattelu onkin tässä yhteydessä kaukaa haettu. Koska taideyliopistojen opiskelijat ovat jo opintoihin ryhtyessään alallaan pitkälle kouluttautuneita, yhdistymisen vaikutus alojen väliseen liikkuvuuteen tulisi myös olemaan marginaalinen. On kuitenkin totta, että välillistä, taiteellisin arvoin mitattavaa hyötyä voidaan saavuttaa, mikäli keskenään vuorovaikutuksessa olevat taiteenlajit rikastuttavat tosiaan mahdollisimman tehokkaasti. Se, johtaako tämä hyöty myös kohonneeseen kustannustehokkuuteen, on kuitenkin kyseenalaista. Palaan asiaan kohdassa ”Taiteenalojen keskinäinen vuorovaikutus”.

Opetuksen merkittävin yksittäinen kuluerä on opettajan palkka. Opetustunnin yksikköhinta ei ole kuitenkaan sidoksissa instituution kokoon - tuhat toteutunutta viulutuntia maksaa saman verran oli laitos suuri tai pieni. Tehottomuutta aiheutuu kuitenkin siitä, että käytettävissä oleva työvoima ei aina parhaalla mahdollisella tavalla vastaa tietyn hetken tarvetta. Esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa, oppiaineiden määrän ollessa erityisen suuri ja ryhmäkoon pieni, tämä ongelma on konkreettinen. Suuressa instituutiossa on mahdollista toteuttaa työvoiman suurempi liikkuvuus ja parempi kohdentaminen. Muistettakoon kuitenkin, että kolmen eri taiteenalan yhdistyessä edellä kuvattua kustannushyötyä ei käytännössä saavuteta. Pianisti ei voi täyttää opetusvelvollisuuttaan opettamalla akvarellimaalausta.

Edellä mainittujen yhdenmukaistettujen menettelytapojen ohessa realistisimmat toiveet yhdistymisestä seuraaviin kustannussäästöihin kohdistuvat hallintokulujen karsimiseen. Historia osoittaa, että instituution koon kasvu ei välttämättä johda automaattisesti tehostuvaan hallintoon. Tilanne on osittain samanlainen kuin kuntataloudessa. Mikään muodollinen syy ei estä asioiden kustannustehokasta hoitamista oma-aloitteisesti. Se, että taideyliopistot eivät siihen valtion toivomassa laajuudessa kenties kykene, ei johdu niiden koosta, vaan ihmisistä. Rakenteita on helppo järjestellä, päteviä ihmisiä on viiden miljoonan kansasta vaikea löytää. Rakenteita muuttamalla julkinen valta toivoo saavuttavansa pakolla sen tehokkuushyödyn, mihin se soisi viisaiden ihmisten vapaaehtoisesti kykenevän. Hallintopalvelujen osalta samaan tehokkuushyötyyn päästään luomalla itsenäisten yliopistojen yhteisesti omistamia hallintopalvelujen tuottajia.4 Myös palveluja ulkoistamalla on mahdollisuus saavuttaa välillistä tehokkuushyötyä sitä kautta, että palvelujen tuottajiin voidaan kohdistaa ankarampi vastuu palvelujen laadun suhteen.

Yliopisto ei ole kunnallisen vesilaitoksen kaltainen luonnollinen monopoli, eikä kustannustehokkuuden lisääminen onnistu suunnitelmatalouden keinoin strategioilla ja tulossopimuksilla. (Entisessä itäisessä naapurissamme näitä kutsuttiin viisivuotissuunnitelmiksi.) Tehokkuus syntyy kilpailusta, sillä ainoastaan kilpailun kautta syntyy objektiivinen vertailukohta hyvälle ja huonolle tekemiselle. Kilpailun kautta toteutuu myös tekijöiden vastuu tekemisestään. Välittömin ja suurin tehokkuuden lisäys suomalaisessa taidekoulutuksessa voidaan saavuttaa vallitsevia monopolistisia rakenteita purkamalla. Vaikka nykyiset kolme itsenäistä, eri taidealoja edustavaa yliopistoa eivät kilpailekaan keskenään kuin korkeintaan hyvän hallinnon järjestämisessä, uuden suuren taideyliopiston perustaminen olisi kilpailuedellytysten parantamisen näkökulmasta askel päinvastaiseen suuntaan.


Julkisen rahoituksen kohdentaminen:

Klassisessa talousteoriassa vapaat markkinat mahdollistavat tuotannontekijöiden optimaalisen kohdentamisen, ja vallitsevan new public management -ideologian mukaan yritystoiminnasta lainattujen mallien soveltaminen johtaa tehokkuuden kasvuun myös julkishallinnon alalla. Markkinatalouden keskeisin mekanismi on kilpailu, ja maamme poliittiset päättäjät ovatkin oikeilla jäljillä pyrkiessään löytämään tapoja tehostaa kilpailua myös yliopistokoulutuksessa. Kuten edellä todettu, lisääntyvän kilpailun voidaan odottaa johtavan kohonneeseen kustannustehokkuuteen. Lisäksi kilpailun kautta on mahdollisesti johdettavissa objektiivisia kriteereitä julkisen tuen suuruuden määrittelemiseksi sekä sen kohdentamiseksi eri instituutioiden kesken.

Kilpailun edellytysten parantaminen edellyttää ymmärrystä kilpailuolosuhteista; vähintäänkin on tiedettävä, kuka kilpailee ja kenen kanssa. Jos henkilö on tyytymätön Nokian puhelimeen, hän ei voi parantaa asemaansa ostamalla puhelimen sijaan Valion jäätelöä. Puhelin ja jäätelö eivät ole tuotteina toistensa substituutteja; Nokia ja Valio eivät kilpaile samoilla markkinoilla; emme voi saavuttaa tehokkuushyötyä tehostamalla Nokian ja Valion välistä kilpailua. Kilpailuoikeudessa käytetään käsitettä relevantit markkinat kuvaamaan sellaisia tuoteryhmiä, joiden sisällä ostaja suorittaa valinnan. Sen määrittämiseksi, mitkä tuotteet sijoittuvat samoille markkinoille, on kehitetty erilaisia teoreettisia testejä. Eräs niistä on ns. kysynnän ristijousto: jos matkapuhelinten hinnan noustessa jäätelön kysyntä vastaavasti kasvaa, tuotteet kuuluvat todennäköisesti samoille markkinoille ja kilpailevat samoista asiakkaista. Mikäli taas muutokset puhelinten hinnassa eivät vaikuta jäätelön kysyntään, tuotteet eivät todennäköisesti kuulu samoille markkinoille.

Edellä esitetty saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta valitettavasti taideyliopistokysymyksessä kilpailuolosuhteiden hahmottaminen, niin oleellista kuin se tuotantotaloudellisen argumentaation hyväksyttävyyden kannalta onkin, näyttää tuottavan vaikeuksia sekä päättäjille että yliopistoille itselleen. Eräs hämmennyksen aiheuttaja on maamme hallintokulttuurille ominainen usko muodon ja terminologian todellisuutta muotoavaan vaikutukseen. Jos Opisto-A:n nimi muutetaan muotoon Yliopisto-A, oletetaan sen ominaisuuksien ja olosuhteiden muuttuneen pelkästään nimenmuutoksen seurauksena. Myös yliopistoilla itsellään on ollut taipumusta langeta sanamagian houkutukseen. Jos me olemme yliopisto ja naapuri on ammattikorkeakoulu, laatutasomme on apriorisesti korkeampi, koska yliopisto on hierarkiassa ammattikorkeakoulua ylempänä. Henkilön ominaisuuksien selittäminen muodollisista statusoikeuksista käsin oli tyypillistä sääty-yhteiskunnalle, mutta markkinatalouteen se ei kuulu. Relevantit markkinat koostuvat keskenään kilpailevista tuotteista. Ostajaa kiinnostaa tuotteen laatu ja saatavuus, ei se, onko tuotteen valmistanut yritys osakeyhtiö vai osuuskunta.

Selvittääksemme, mille markkinoille taideyliopistomme sijoittuvat, voimme leikitellä edellä kuvaamallani kysynnän ristijousto -käsitteellä. Otetaan esimerkiksi kaksi suomalaista taideyliopistoa: Sibelius-Akatemia ja Teatterikorkeakoulu. Jos Sibelius-Akatemia päättäisi yhtäkkiä merkittävästi vähentää viulunsoiton kandidaattitason aloituspaikkoja, mikä vaikutus sillä olisi Teatterikorkeakoulun hakupaineeseen. Luultavasti olematon. Entäpä jos vertailukohdaksi otetaan tasoltaan Sibelius-Akatemiaa vastaava italialainen musiikkiyliopisto. Olisiko Sibelius-Akatemian tuotannonrajoituksella huomattavaa vaikutusta italialaisen yliopistokoulutuksen kysyntään? Epäilen, että vaikutus jäisi vähäiseksi, sillä perin harva opiskelija omaa henkiset, tiedolliset ja taloudelliset valmiudet lähteä lukiosta suoraan vieraaseen maahan opiskelemaan. Sen sijaan uskon, että edellä kuvatulla tuotannonrajoituksella olisi merkittäviä vaikutuksia maamme ammattikorkeakouluihin. Opiskelijoiden ohessa sinne siirtyisi myös Sibelius-Akatemiasta vapautuvaa työvoimaa, mikä mahdollistaisi kasvaneeseen kysyntään vastaamisen.

Johtopäätös edellä esitetystä on, että vaikka taideyliopistoja yhdistävätkin termit ”taide” ja ”yliopisto”, maamme kolme taideyliopistoa eivät kilpaile toistensa kanssa samoilla markkinoilla. Kielellisistä ja maantieteellisistä syistä puolestaan seuraa, että muodollisesta yliopisto-statuksesta huolimatta eurooppalaiset yliopistot eivät välttämättä ole suomalaiselle kandidaattiopiskelijalle suomalaisen yliopiston substituutteja. Sen sijaan samoille relevanteille koulutus- ja työmarkkinoille suomalaisten taideyliopistojen kanssa sijoittuvat maamme muut taideopetusta tarjoavat laitokset niiden muodollisesta asemasta riippumatta. Mikään ei estä Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulua tarjoamasta parempaa viulunsoiton opetusta kuin, mitä Sibelius-Akatemia tarjoaa. Toimivan kilpailun edellytykset eivät synny muotoon tuijottamalla, eikä hallinnollisen formalismin tulisi olla määräävä tekijä - saatikka este - kilpailun edellytyksiä parannettaessa.

Muodollisessa tarkastelussa teatterin ja kuvataiteen alalla maassamme on tarjolla yliopistotason opetusta useammassa kuin yhdessä oppilaitoksessa. En osaa ottaa kantaa siihen, minkälaiset ovat esimerkiksi Tampereen Nätyn tai Lapin yliopiston taiteen tiedekunnan tosiasialliset edellytykset kilpailla Teatterikorkeakoulun tai Kuvataideakatemian kanssa. Intuitiivinen epäilykseni kuitenkin on, ettei suunniteltu kolmen helsinkiläiskoulun yhdistyminen ainakaan edistäisi tasapainoisia kilpailuolosuhteita. Musiikissa tilanne on vielä ongelmallisempi. Suomen ainoana musiikkiyliopistona Sibelius-Akatemialla ei muodollisesti ole kilpailijoita, mutta ammattikorkeakouluilla on välttävät edellytykset haastaa sen monopoli kandidaattitason koulutuksessa. Sanon välttävät, koska tosiasiallisesti niillä on hyvin erilaiset mahdollisuudet kilpailla parhaista opettajista ja opiskelijoista. Toistaiseksi Sibelius-Akatemian tarjoama musiikin kandidaattitason koulutus on keskimäärin korkeatasoisempaa ennen kaikkea siksi, että se houkuttelee laadukkaampaa opiskelija- ja opettaja-ainesta kuin ammattikorkeakoulujen vastaava koulutus. Huomattakoon kuitenkin, ettei tämä ole seurausta toiminnan hallinnollisesta nimikkeestä (yliopisto), vaan sadan vuoden etumatkasta, kansainvälisesti arvostetusta brändistä ja ammattikorkeakouluihin verrattuna paremmista resursseista.

Yhtä kaikki ylimmän taidekoulutuksen kilpailuolosuhteet ovat maassamme puutteelliset ja historian saatossa sattumanvaraisesti muotoutuneet. Asiantilan seurauksena emme voi varmuudella tietää, onko yhteiskunnan tähän tarkoitukseen osoittama tuki optimaalisesti kohdennettu. Asetelmasta kärsivät myös yliopistot itse. Esimerkiksi Sibelius-Akatemian on vaikea perustaa strategisia valintojaan toimintaympäristönsä (markkinoiden) reaktioon, koska sen monopoliasema suojaa sitä jaloillaan äänestävältä opetustyövoimalta ja opiskelijakunnalta. Tilanne on terveempi esim. väkiluvultaan Suomea vastaavassa Sveitsissä, missä keskenään kilpailevia kansallisia musiikki-instituutioita on useita - puhumattakaan samalla kielellä tapahtuvasta naapurimaiden tarjonnasta muuttaman tunnin junamatkan päässä. Katsonkin, että kansantaloudellisen tehottomuuden ohessa nykyiset monopolistiset rakenteet ruokkivat taideyliopistojen hapuilevaa päätöksentekoa, sisäistä eripuraa ja institutionaalista hybristä. Tämä kehitys on yliopistojen ja Suomen taiteen tulevaisuudelle vakavampi uhka kuin mahdolliset määrärahaleikkaukset.

Eräs uuden yliopistolain tavoitteista on yliopistojen keskinäisen kilpailun edistäminen. Itsenäisten oikeushenkilöiden on myös toivottu kykenevän tähänastista paremmin kehittämään yksilöllistä identiteettiään. Taideyliopistot eivät voi uuden lain suomia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyödyntää, sillä de facto monopoleille asetettu kansallinen palvelutehtävä johtaa väistämättä korostetun laajaan koulutustarjontaan. Kaikille on oltava tarjolla kaikkea ja yhdenvertaisuuden nimessä yhtä paljon. Esimerkiksi Sibelius-Akatemian velvollisuutena on kouluttaa oopperalaulajia, kapellimestareita, säveltäjiä, koulujen musiikinopettajia, taidehallinnon virkamiehiä, orkesterimuusikoita, pop-muusikoita, jazz-muusikoita, seurakuntakanttoreita, kansanmuusikoita, huippusolisteja, duunareita, tutkijatohtoreita jne. Varsinaista synergiaetua kaiken tämän koulutuksen sijoittumisesta saman katon alle ei seuraa. Haittana sen sijaan on toiminnan päämäärättömyys ja eri intressityhmien keskinäinen vastakkainasettelu. Yhteistä konkreettista näkemystä Sibelius-Akatemian tavoitteista onkin nykyoloissa hankala löytää. Väitän, että maamme korkein musiikinopetus olisi mielekkäämpää toteuttaa kahdessa tai kolmessa itsenäisessä yksikössä, joille annettaisiin yhtäläiset edellytykset kilpailla keskenään parhaista opiskelijoista ja opettajista. Samalla kukin koulu voisi etsiä omaa profiilian ja suunnitella koulutustarjontansa siten, että eri osa-alueet tukevat toisiaan.

Maamme perustuslaki turvaa tieteen ja taiteen autonomian. Yleisten laatukriteerien täyttyessä yliopistojen toiminnan järjestämisessä ei näin ole valtionhallinnon näkökulmasta kysymys niinkään sisällöstä vaan rahasta - kuinka paljon ja kenelle? Viime vuosikymmenet kunkin yliopiston saama julkinen rahoitus on ollut voimakkaasti sidoksissa suoritettuihin tutkintoihin. Uuden lain myötä rahoituskäytäntöön on haluttu tehdä selvä periaatteellinen muutos. Tulevaisuudessa yliopistojemme rahoituksen määrääviä kriteerejä ovat tutkintojen sijaan toiminnan laatu, laajuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus.5 Näiden kriteereiden toteutumisen arvioimisessa opetusministeriöllä on apunaan korkeakoulujen arviointineuvosto, jonka tehtävät on määritelty asetuksessa.6 Arviointineuvoston yliopistoihin kohdistama arviointi tapahtuu tyypillisesti vertaisarviointina.7

Valitettavasti yliopistojen keskinäinen verrattavuus syntyy maamme hallintokulttuurille ominaisella tavalla muodollisin perustein. Jos instituutio A on muodoltaan yliopisto, sitä voidaan verrata instituutioon B edellyttäen, että myös tämä on muodoltaan yliopisto. Näin ollen Sibelius-Akatemian toiminnan laatua arvioitaessa verrokkina (tai vertaisarvioitsijana) voi olla muodollisesti saman statuksen omaava Maanpuolustuskorkeakoulu, mutta ei mahdollisesti yhtä korkeatasoista musiikinopetusta tarjoava ammattikorkeakoulu. Koska Maanpuolustus-korkeakoulun ja Sibelius-Akatemian opetuksen sisällöt tai yhteiskunnallinen vaikuttavuus eivät ole yhteismitallisia, vertaamisen on kohdistuttava siihen, mikä on molemmille kouluille yhteistä, ts. opetuksen järjestämisen ulkoiseen muotoon ja hallintoon. Nämä parametrit ovat kuitenkin yliopiston toiminnan kannalta toissijaisia ja välineellisiä. Ikäänkuin oppilaiden koulumenestystä mitattaisiin kotiläksyihin käytetyn ajan perusteella.

Taideyliopistojen yhdistyminen ei edistäisi julkisen rahoituksen tehokasta kohdentumista. Osa ongelmista kylläkin siirtyisi paikasta toiseen, kun yksittäisen yliopiston jako-osuuden määrittelystä tulisi suurkonglomeraatin sisäinen edunvalvontakysymys. Hallinnon ehdoilla tapahtuvan ajattelun sijaan on punninnassa annettava etusija sille, miten yliopistot kykenevät hyödyntämään rajalliset resurssinsa asetettujen sisällöllisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämä edellyttää yliopistojen sisällöllistä vertailtavuutta, mikä puolestaan ei ole mahdollista ilman yliopistojen välistä kilpailua.8 Maassamme toimii useita tiedeyliopistoja, jotka ainakin muodollisesti kilpailevat keskenään parhaista opiskelijoista ja opettajista. Myös taideyliopiston (esim. Sibelius-Akatemian) toiminnan laatua ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta on voitava vertailla sen ydintoiminnan kannalta merkityksellisillä mittareilla toiseen saman rahoitusmallin piirissä, samalla alalla toimivaan instituutioon.


Tuottavuus:

”Kulttuuri on kansantaloudessa merkittävä kokonaisuus: sen osuus bruttokansantuotteesta on suurempi kuin alkutuotannon toimialojen. Myös ulkomaankaupasta sekä kulutuksesta kulttuurin osuus on huomattava.”9

Kulttuurin kansantaloudellisen merkityksen tunnustaminen ja tietoinen kasvattaminen nousee yhä uudelleen esille erilaisissa innovaatiohyvinvointitulevaisuusbrändivisioissa. Ajatus ei ole huono. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa, luonnonvarojen ehtyessä, ihmisen elämälle kannattaa yrittää löytää muutakin sisältöä kuin tavaran tuottaminen. Toisaalta moinen puhe herättää monessa taiteilijassa kauhunväristyksiä. Onko tullut aika nousta barrikadeille puolustamaan taiteen itseisarvoa? Ennen polttopullonsa sytyttämistä historiallisesti valveutunut taiteilija pysähtyy kuitenkin miettimään. Paras taide on kautta aikojen syntynyt asiakkaan tilauksesta ja taiteen tekemisen motiivit ovat aina olleet paitsi taiteelliset myös rahalliset. Italialaisen renessanssimaalarin urakkasopimukseen oli kirjattu pikkutarkasti, mikä osuus tilaajan maksamasta hinnasta tuli käyttää minkäkin värisen pigmentin hankkimiseen; Mozartin häkellyttävän laaja tuotanto kertoo paitsi lahjakkuudesta myös taloudellisesta ahdingosta. Kumpikaan ei olisi voinut kuvitella tekevänsä taidetta pelkän sisäisen kutsumuksen voimalla vailla tarkkaa silmää sille, mitä asiakas haluaa. Taiteesta ja taloudesta on lupa puhua samassa virkkeessä.

Voisiko taideyliopistojen yhdistymisellä olla vaikutusta niissä harjoitettavan taiteen yhteiskunnallisen merkityksen lisäämiseen? Kysymystä voi lähestyä kahdelta suunnalta. Taiteenalojen keskinäisen vuorovaikutuksen merkitystä taiteen sisällön rikastuttajana käsittelen seuraavassa luvussa. Tässä yhteydessä tyydyn pohtimaan asiaa rakenteellisesta näkökulmasta: voiko suurempi ja mahtavampi organisaatio jotenkin hyödyntää kokonsa myötä kasvanutta markkinavoimaa ja taidealojen keskinäistä synergiaa sekä taiteen tuotteistamiseen että vaihdantakelpoisuuden lisäämiseen. Esikysymyksenä on kuitenkin ratkaistava, mikä asema on annettava taiteen tuottamiselle instituutioissa, joiden tehtävänä on tähän asti ollut taiteilijoiden kouluttaminen.

Valtiollisessa ohjauksessa taideyliopistoihin on tapana soveltaa ns. huolimattoman analogian periaatetta. Ajatellaan, että riittää, kun yliopistoja yleisesti koskevissa päätöksissä ja ohjausasiakirjoissa sana ”tieteellinen” korvataan sanalla ”taiteellinen”. Otetaan esimerkiksi termit tieteellinen ja taiteellinen toiminta.10 Nähdäkseni ensimmäisen vuoden teekkarin aherrus integraalilaskennan parissa ei täytä tieteellisen toiminnan tunnusmerkkejä, sillä tieteellisellä toiminnalla tarkoitettaneen jotain sellaista, minkä tuloksena syntyy uutta tieteellistä tietoa. Näin on myös taiteessa; ensimmäisen vuoden viulunsoitonopiskelijan soitosta ei välttämättä jää merkintää maailman taiteen aikakirjoihin. Tilanne muuttuu, kun maisterintutkinto alkaa häämöttää. Siinä missä tiedeyliopisto värvää lahjakkaan opiskelijan mukaan omaan tutkimustoimintaansa, taideyliopisto lähettää nuoren taiteilijan valloittamaan maailmaa. Vastavalmistunut diplomi-insinööri voi haaveilla tutkimusprofessuurista TKK:lla, mutta vastavalmistunut viulisti ei haaveile solistitehtävistä Sibelius-Akatemiassa. Tieteen ja taiteen maailma eroavat siinä, miten koulutuksen ja tuotannon instituutiot ovat järjestäytyneet. Taiteellinen toiminta (ts. taiteen tuotanto) on Euroopassa perinteisesti kuulunut instituutioille, jotka ovat koulutusta tarjoavista instituutioista erillisiä: gallerioille, teattereille, festivaaleille, museoille, vapaille ryhmille, orkestereille jne.

Tottahan taideyliopistoissa on aina harjoitettu taiteellista toimintaa, sillä sen kategorinen irrottaminen taiteen opetuksesta on mahdotonta: Sibelius-Akatemialla on konserttisarjoja, Teatterikorkeakoulu tuottaa näyttämöproduktioita ja Kuvataideakatemia näyttelyitä. Taideyliopistojen tähänastisen taiteellisen toiminnan päätarkoitus on kuitenkin ollut selvästi alisteinen koulutuksellisille tavoitteille. Helsingin juhlaviikot harrastaa aivan eri mittaluokan taiteellista toimintaa kuin edellä mainitut koulut. Huolimattoman analogian periaatetta soveltaen taideyliopistot ovat alkaneet uusissa strategioissaan varomattomasti viljelemään taiteellisen toiminnan käsitettä miettimättä ensin, mitä sillä pohjimmiltaan tarkoitetaan, ja miten visiot toteutuessaan vaikuttavat taideinstituutioiden keskinäiseen työnjakoon. Tämä on inhimilliseltä kannalta ymmärrettävää, sillä strategian sisällöstä päättävät taideyliopistojen opettajat, joille taiteellisen toiminnan painoarvon kasvattaminen merkitsee omien taiteentekemisen edellytysten kohenemista.

Taideyliopistojen laajentaessa perinteistä tehtävänkuvaansa taidekoulutuksesta taiteelliseen toimintaan joudumme miettimään, mikä vaikutus tällä on taiteen institutionaaliseen järjestäytymiseen ja rahoituksen jakautumiseen. Myös yliopistoiden sisällä on tehtävä yhä kipeämpiä ratkaisuja siitä, kuinka paljon resursseja taiteelliseen toimintaan ohjataan.11 Ei ole periaatteellista estettä sille, että tulevaisuudessa taiteen tuotanto painottuu enenevässä määrin yliopistoihin, mutta se tarkoitta samalla nykyisten taideinstituutioiden roolin vähentämistä. Voimme ajatella, että kun kansakunta seuraavan kerran kohisee mukiloiduista kodinkoneista ja presidentinkuvan ampumisesta, asialla ei olekaan Kansallisteatterin näyttelijät, vaan teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen huippuyksikön post-doc-tutkijatiimi. Vastaavasti jos Sibelius-Akatemia alkaa järjestämään mielenkiintoista jousikvartettien konserttisarjaa, nykyinen Jousikvartetit ritarihuoneella -sarja käy kenties tarpeettomaksi. Esimerkit ovat kärjistettyjä, eikä taide ei ole nollasummapeliä. Taiteen tuotannon määrää ei kuitenkaan voi kasvattaa loputtomasti poliittisilla päätöksillä. Sillä pitää olla järkevä suhde siihen, miten paljon yhteiskunta taidetta kuluttaa ja on siitä valmis maksamaan.

Taideyliopistojen konkreettisen tuottavuuden nostaminen edellyttäisi edellä kuvatun kaltaisen yliopistokeskeisen tulevaisuudenkuvan hyväksymistä. Mikäli tähän pyritään, voidaan mahdollisesti väittää, että organisaation suuresta koosta on johdettavissa jonkinlaista hyötyä. Itse kuitenkin näkisin, että Suomen taiteen ongelma ei ole julkishallinnollisten kulttuuri-instituutioiden heikkous ja holtittomuus, päinvastoin. Taiteemme rakenteet tarvitsevat kipeästi lisää dynaamisuutta, lisää ketteryyttä, vähemmän rahoituksellista jäykkyyttä ja vähemmän pääkaupunkikeskeisyyttä. Näitä tavoitteita silmälläpitäen yliopistolaitos on väärä instrumentti suomalaisen taiteentuotannon uudelleenjärjestelyyn. Taideyliopistojen tulee keskittyä, kuten tähänkin asti, korkeatasoisten taitelijoiden kouluttamiseen yliopistoista erillisten instituutioiden tarpeisiin.

Tältäkin kannalta katsottuna ei voi olla välttymättä vaikutelmalta, että yhdistymishankkeen taustalla korostuvat opetusministeriön omat hallinnolliset tarpeet. Taideyliopistojen toiminnan laadun, laajuuden ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arviointi on epäilemättä vaikeaa. Onhan taideylipistolle suurinta vaikuttavuutta juuri se, mikä nopeimmin katoaa sen omasta vaikutuspiiristä. Tieteen puolella voidaan mitata julkaistujen tutkimusten tai viittausten lukumääriä, mutta miten palkita Sibelius-Akatemiaa Esa-Pekka Salosen tai Karita Mattilan menestyksestä. Tämän takia esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa yritetään pitää tilastoja opettajakunnan konserteista ja vakuuttaa opetusministeriötä tätä kautta, että kyllähän mekin olemme vaikuttavia, vaikkei vaikutus aina omien seiniemme sisällä synnykään. Epäilemättä vaikuttavuuden mittaus helpottuisi, jos mitattava toiminta tapahtuisi yhdessä paikassa, yhtäläisin kriteerein ja vielä siten, että mittauksen avulla toisiinsa vertautuvat tuotantolaitokset olisi yhdistetty saman hallinnon alaisuuteen. Mutta onko tämä riittävä syy ryhtyä yliopistojen yhdistämiseen ja vahingoittamaan toimivia rakenteita? Eihän työkalu voi olla tarkoitus!


Taiteenalojen keskinäinen vuorovaikutus:

Taide ei synny tyhjästä. Se tarvitsee kasvualustakseen monenlaisten kulttuuristen vaikutteiden kohtaamista. Myös tämä ajatus lienee ollut taustalla, kun idea taideyliopistojen yhdistämisestä on syntynyt. On ajateltu, että saattamalla eri taiteenalojen edustajat läheisempään kanssakäymiseen syntyy tapoja tarkastella asioita uusista ja yllättävistä näkökulmista. Eri taiteenalojen luontaiset edellytykset raja-aitoja ylittävään yhteistyöhön kuitenkin vaihtelevat. Näin on myös taidekoulutuksessa. Erityisesti aloilla, joiden käytännöt perustuvat satojen vuosien katkeamattomaan perinteeseen, ja joissa perusammattitaidon hankkiminen edellyttää vuosien yli-inhimillistä uurastusta, on taipumusta itseriittoisuuteen - solistiuralle tähyävällä viulusoiton tai klassisen baletin opiskelijalla saattaa mennä päiväkausia ilman, että hän pohtii keramiikkataiteen erityiskysymyksiä lainkaan. On kuitenkin helppoa olla yhtä mieltä siitä, että viulistin/balettitanssijan ja keramiikkataiteilijan yhteistyöstä saattaisi seurata jotakin uutta ja arvokasta. Kysymys kuuluukin, kuinka tehdä tämä kohtaaminen mahdolliseksi.

Taideyliopistovisiossa lähdetään, kuten maan tapa on, rakenteista. Oletetaan, että luomalla uusi oikeushenkilö tavoiteltu sisältövaikutus syntyy muodon seurauksena. Itse suhtaudun ajatukseen varauksella ja perustan näkemykseni ennen kaikkea Sibelius-Akatemian esimerkkiin. Tämä 128-vuotias oppilaitos on käynyt viimeisten vuosikymmenten aikana läpi mullistuksen jos toisenkin. Eräs tällainen on ollut opetuksen tarjonnan voimakas laajentuminen jazzin ja kansanmusiikin kaltaisille aloille, joilta aiemmin puuttui korkeimman tason institutionaalinen tunnustus. Ei ole epäilystäkään, että tämä on ollut merkittävä askel maamme musiikkielämälle ja em. musiikinlajeille itselleen. On kuitenkin todettava, että yhteisistä institutionaalisista puitteista huolimatta eri musiikinlajien toisiaan hedelmöittävä vaikutus on jäänyt Sibelius-Akatemiassa toivottua vähäisemmäksi. Konservatiivinen eetos ei ole sidoksissa genreen, ja esimerkiksi jazz-muusikot ovat perustellusti puolustaneet oikeuttaan soittaa puhdasoppista jazzia vailla cross-over-velvoitteita. Akateeminen kansanmusiikki on vastaavasti kehittänyt oman alakulttuurinsa omine esittämis- ja tutkimuskäytäntöineen.

Onko rinnakkaiselosta sitten ollut mainittavaa haittaa? Olen jo aiemmin viitannut Sibelius-Akatemiaa vaivaavaan sisäiseen vastakkainasetteluun sekä oireiluun, joka on seurausta yhteisen näkemyksen puutteesta. (Yhteinen näkemys vallitsee toki siitä, että olemme kaikessa ylivertaisen hyviä.) Juhlapuheista huolimatta uudemmat osastot kokevat edelleen matkustavansa toisessa luokassa, kun taas perinteiselle Sibelius-Akatemialle afro-amerikkalainen kevytkäenpoika näyttäytyy usein yhteisiä resursseja syövänä uhkana. Kulttuurinen moninaisuus voi olla rikkautta, mutta se saattaa myös johtaa ghettoutumiseen ja siilipuolustukseen. Epäilenkin, että jos uudempien osastojen edustamille musiikinaloille voitaisiin taata nykyistä vastaava rahoitus, tilat, henkilöresurssit, arvostus ja brändi, ne eivät itse panisi pahakseen irrottautumista omaksi instituutioksi. Askel tähän suuntaan on jo otettu. Kesäkuussa 2010 tekemällään päätöksellä Sibelius-Akatemian hallitus tunnusti henkisen kahtiajaon: yliopisto jaetaan kahdeksi suurosastoksi, perinteinen Sibelius-Akatemia aidan toiselle ja uusi Sibelius-Akatemia toiselle puolelle.

Hallinnollisin järjestelyin voidaan puuttua taiteen ja tieteen ”sisäisiin asioihin” vain rajallisesti. Pohjimmiltaan on sittenkin kysymys tekijöiden henkilökohtaisista kyvyistä, ei tekemisen ulkoisesta muodosta. Tämä ei tarkoita, etteikö julkisella vallalla olisi oikeutettu intressi pyrkiä huolehtimaan kansallisen taiteen elinvoimaisuuden ja merkityksellisyyden säilymisestä. Eräs syy huolenpidon tarpeeseen on se, että nopeasti muuttuvassa maailmassa hidasliikkeisten ja oman edun valvontaan taipuvaisten instituutioiden edustamaan taiteeseen kohdistuu vaikeasti hallittavia uhkia, joiden vakavuutta taiteella itsellään on taipumus vähätellä. Sibelius-Akatemiassa opetetaan monenlaista musiikkia, mutta yhteistä sille kaikelle on riippuvuus julkisesta rahoituksesta. Julkinen rahoitus on puolestaan luonteeltaan poliittista, ja politiikkaa tekevät viimekädessä äänestäjät. Mikäli äänestäjät jonain päivänä päättävät, että Sibelius-Akatemiassa harjoitettava musiikki ei ole siihen uhratun rahan arvoista, loppuu myös rahoitus. On itsetuhoista kuvitella, että taiteen yhteiskunnallinen asema ja rahoituksen nykyinen taso on saavutettu etu, tai että taiteen tekeminen on taiteilijan subjektiivinen oikeus. Valitettavasti tällainen ajattelu on taiteessa sangen laajalle levinnyt.

Vaikkei taiteiden toisiaan hedelmöittävä vaikutus synnykään hallintopäätöksellä, julkisen vallan tulee tehdä parhaansa, että sisällöllisen yhteistoiminnan tiellä on mahdollisimman vähän hallinnollisia esteitä. Yliopistojen yhdistäminen on yksi monista vaihtoehdoista. Samaan päämäärään päästään vähemmin haittavaikutuksin tehostamalla arvomaailmaltaan riittävän homogeenisten ja hallittavan kokoisten yksiköiden yhteistyömahdollisuuksia. Näin toimien noudatetaan myös uuden yliopistolain henkeä, joka korostaa yliopistojen itsenäisyyttä ja omaa vastuuta. Yhteistyön muotojen ei tarvitse piirtyä yliopistorajoja seuraten. Esimerkiksi Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston ja Teatterikorkeakoulun välillä vallitsee huomattavasti läheisempi yhteisymmärrys jatkokoulutuksen sisällöstä kuin Kansanmusiikkiosaston ja Orkesterisoitinten osaston välillä. Voidaan kysyä, eikö tällaisen yhteistyön edistäminen olisi mielekkäänpää kuin se, että osastot Sibelius-Akatemian sisällä pakotetaan omaksumaan kaikille yhtä epämieluinen kompromissi? Uusia ajatuksia, etenkin taiteen jatkokoulutuksen kaltaisilla uusilla aloilla, syntyy parhaiten silloin, kun ajatukset saavat ottaa vapaasti mittaa toistaan. Missä kaikki ajattelevat samoin, kukaan ei ajattele paljon.

Kyky vastata proaktiivisesti toimintaympäristön muutoksiin on suomalaisen koulutus-järjestelmän kilpailukyvyn kulmakivi - ja nuoren kulttuurin etuoikeus. Taideyliopistoasiassa valtion motiivit ovat osittain ymmärrettäviä. Koulut eivät ole kenties riittävässä määrin osoittaneet kykyä uudistumiseen. Osittain syyt ovat olleet rakenteellisia. Uusi laki antaa kuitenkin yliopistokentälle paremmat mahdollisuudet järjestäytyä oma-aloitteisesti tavalla, joka edistää asetettujen sisällöllisten tavoitteiden saavuttamista. Jotta näin voisi tapahtua, on luotava keskinäisen luottamuksen olosuhteet, jossa niin instituutioiden kuin niissä työskentelevien ihmisten päällimmäisenä ajatuksena ei ole epätietoisuus tulevasta. Tämä edellyttää ennen kaikkea päätöksenteon ennustettavuuden ja perusteltavuuden lisäämistä. Laatu-käsitteellä tulee myös päätöksenteossa olla sisällöllinen, ei ainoastaan prosessuaalinen merkitys. Taideyliopisto-asiassa julkisen vallan tärkein tehtävä on turvata instituutioiden toiminnan materiaaliset perus-/minimiedellytykset ja poistaa esteet ideoiden väliseltä kilpailulta. Lisäksi se voi toki tarjota yliopistoille kannustimia asetettujen sisällöllisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Oleellista on, että kepit ja porkkanat jaetaan tuotteen, ei tuotantomenetelmän perusteella. Myönnettäköön, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Valtavasti resursseja on jo käytetty sen miettimiseen, miten mitata taiteen laatua. Asian järkevyydestä voi olla montaa mieltä.

On tietysti olemassa hypoteettinen mahdollisuus, että olen väärässä. (Vaimoni väittää niin joskus tapahtuneen.) Kenties eri alojen oppilaitokset saman hallinnon alaisuuteen liitettynä onnistuvatkin, vastoin tähänastista tietoa, tuottamaan sisällöllistä lisäarvoa. Onneksi meidän ei tarvitse olla tämän asian suhteen arvailujen varassa. Aalto-yliopisto on perustettu juuri edellä kuvattuja tavoitteita silmällä pitäen. Siitä saatavat kokemukset tulevat painamaan paljon, kun yliopistofuusioita tulevaisuudessa suunnitellaan. Sen sijaan fuusioihin ryhtyminen, ennen kuin edellisen vaikutuksista on hankittu kokemusperäistä tietoa, hipoo mielettömyyttä. Väitänkin, että nykyoloissa parempi sisällöllinen toimivuus ja taloudellinen tehokkuus varmistetaan sillä, että eri kulttuureihin jakaantuvat heimot saadaan valistuneen itsekkyyden ajamina oma-aloitteeseen yhteistyöhön. Baletti on esimerkki taiteenlajista, joka jäisi suunnitellun suurtaideyliopiston ulkopuolelle; myös taideteolliset alat ovat liittyneet toiseen konglomeraattiin. Näin ollen suurtaideyliopiston sisällöllinen ulottuvuus ei seuraisi mitään taiteen maailmassa mielekästä tosiseikastoa. Afrikkalaisen entisen siirtomaavaltion tapaan se olisi hallinnollinen konstruktio, jonka rajat on piirretty ulkopuolisen tahdon toimesta.


Johtopäätöksiä:

Taideyliopistojen yhdistämiselle on löydettävissä perusteluja, mutta lähemmässä tarkastelussa yhdistymisestä saatavat hyödyt eivät riitä tasapainottamaan siitä seuraavia haittoja. Ohjauksessa tulee tähänastista painokkaammin huomioida yliopistojen toiminnalle asetut sisällölliset tavoitteet, joita ei voida johtaa huolimattoman analogian periaatteella tiedeyliopistoja varten laadituista säännöksistä ja ohjausasiakirjoista. Esimerkiksi kolmen koulutusportaan merkitystä taiteilijan ammatillisessa pätevöitymisessä on tarkasteltava itsenäisesti. Tiedemies tulee tiedeyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi vasta tohtoroiduttuaan; taiteessa suurin osa merkittävimmistä taiteilijoista ei tule koskaan tohtorintutkintoa suorittamaan. Myös taideyliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen rooli on merkittävä, mutta se on taidetta kokonaisuutena ajatellen toinen kuin tieteessä.

Yliopistojen itsenäisyys ja riittävä lukumäärä mahdollistavat yliopistokohtaisen profiloitumisen uuden yliopistolain hengessä. Sisällöllisten tavoitteiden saavuttamista tukevien menettelytapojen löytämisessä - tapahtui se sitten yksin tai yhteistyössä muiden taideyliopistojen kanssa - tulee korostua yliopistojen oma vastuu. Huonolla työllä pitää olla seurauksensa. Tällä hetkellä konkreettinen vastuu työn tuloksista kohdistuu ennen kaikkea määräaikaisessa työsuhteessa olevaan opetushenkilöstöön. Samaa ankaran vastuun periaatetta ja samoja työnteolle asetettuja laatuvaatimuksia tulee soveltaa myös ydintoiminnalle tukipalveluita tuottaviin tahoihin.

Vastuun toteutuminen edellyttää vertailukohtaa, ts. toimivia kilpailuolosuhteita samaa alaa edustavien instituutioiden välisillä relevanteilla kansallisilla markkinoilla. Tämä tarkoittaa nykyisten monopolististen rakenteiden tietoista purkamista. Olemassa olevia instituutioita hyödyntäen tämä on toteutettavissa parantamalla ammattikorkeakoulujen edellytyksiä kilpailla taideyliopistojen kanssa. Oleellista on toiminnan tosiasiallinen sisältö, ei sen juridinen muoto. Käytännössä tämä tarkoittanee ammattikorkeakoulujen lukumäärän karsimista ainakin siltä osin, kun puhutaan taideyliopistojen kanssa tasavertaiseen kilpailuun kykenevistä yksiköistä. Taiteen ammattikorkeakoulutuksen avaamista myös maisteritasolle tulisi harkita.

Vasta edellä esitetyn oheen on mahdollista hahmotella yhdistetty taideyliopisto, jonka toiminnassa painottuisivat tutkintorakenteen ylemmät portaat ja tutkimus sekä kansainvälisille markkinoille suunnatut maksulliset koulutuspalvelut. Luonnollisesti tällainen yliopisto olisi kokoluokaltaan huomattavasti nyt suunniteltua suurtaideyliopistoa pienempi.

Taideyliopistojen julkisen tuen kohdentamisessa voidaan vähentää ministeriötä työllistävän pseudokvantitatiivisen laatumittauksen määrää perustamalla pysyvä taideinstituutioiden välinen neuvottelukunta. Tämän elimen tehtävänä olisi antaa ministeriölle kehittämisehdotuksia sekä konsensus-lausuntoja jäsenistönsä rahoitustarpeista.

==

Viitteet:

1 Kysymystä yhdenvertaisuudesta ei voida erottaa alakohtaisista tarpeista. Vertaamalla itseään lääketieteen opiskelijaan oikeustieteen opiskelija voisi vaatia käytössään olevien resurssien moninkertaistamista.

2 Taideyliopistojen omia näkemyksiä kartoitettaessa on pyrittävä löytämään - juristijargonia käyttääkseni - aineellinen totuus prosessuaalisen totuuden sijaan. Opettajakuntaa vaivaa pitkälle edennyt turhautuneisuus ja apatia, jonka seurauksena heidän osallistumisensa päätöksentekoon on passiivista. Näin ollen instituutioiden johtoelimiltä tilatut muodolliset lausumat eivät välttämättä vastaa yliopistoyhteisön näkemystä.

3 Poliittisessa keskustelussa on ollut havaittavissa merkkejä tällaisesta ajattelusta. Taiteen yliopistokoulutuksen tuotteistamisen edellytyksenä on kuitenkin sen maksullisuus. Nykyinen laki antaa mahdollisuuden ainoastaan maksullisten maisteriohjelmien perustamiseen. Laajamittaisesti toteutettuna tämä johtaisi taiteen yliopistokoulutuksen painopisteen siirtämiseen maisteri- ja tohtoritasolle, mikä trendi onkin sisäänrakennettuna nykyiseen duaalimalliin. Korkeamman asteen koulutuksen painottamisesta taideyliopistojen toiminnassa seuraa, että 1) korotettu vastuu tärkeimmästä eli kandidaattitason koulutuksesta lankeaa ammattikorkeakouluille, joiden tosiasiallinen kilpailukyky on toistaiseksi vaatimaton 2) taideyliopistojen luonteen muuttuessa ”yliopistomaisemmaksi” niiden koko ja yhteiskunnallinen merkittävyys tulee pienenemään taiteen koulutuksen painottuessa ammattikorkeakouluihin ja taiteesta puhumisen yliopistoihin. Makrotalouden tehokkuuden näkökulmasta tarkasteltuna on välttämätöntä, että niitä, jotka tekevät on merkittävästi enemmän kuin niitä, jotka puhuvat tekemisestä.

4 Tähänastiset kokemukset esim. TKK:n palvelukeskus PAVE:sta jättävät paljon toivomisen varaa. Mutta tukipalveluiden totuttua heikompi laatu on mahdollisesti hyväksyttävissä, mikäli näin säästyneet varat voidaan ohjata yliopiston varsinaiseen toimintaan.

5 YliopistoL 49.3 §, HE 7/2009 vp, s. 73

6 A 1320/1995

7 HE 7/2009 vp, s. 9

8 EU on pyrkinyt voimallisesti yhteismarkkinoiden toteuttamiseen myös yliopistokoulutuksen alalla. Kuten todettu, suomalaisten opiskelijoiden ja opettajien kansainvälinen liikkuvuus on eri syistä tosiasiallisesti sangen rajoitettua. Näin ollen maamme yliopistollisen peruskoulutuksen, etenkin kandidaattikoulutuksen relevantit markkinat ovat Unionin tasolla asetetuista tavoitteista huolimatta pitkälti kansalliset.

9 http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2008/06/kulttuuritilinpito.html?lang=fi

10 esim. HE 7/2009 vp, s. 53, 2 kappale

11 Erityisesti Sibelius-Akatemiaan kohdistuu uuden Musiikkitalon myötä paineita taiteellisen toiminnan volyymin kasvattamiseksi. Tämä on jo vaikuttanut kielteisesti opetuksen määrään ja laatuun.

Lääketieteen arvovalta ja epistemologinen rehellisyys

Hiljattain sattui silmiini Helsingin Sanomissa mielipidekirjoitus, jossa Kuopion yliopiston dosentti Markku Myllykangas kritisoi ns. uskomushoitoja. Asiasisältöä kiehtovampi oli kirjoituksen poikkeuksellisen tunneperäinen ja agressiivinen tyylilaji. Miten suhtautua moiseen silloin, kun kirjoittaja pyrkii samalla esiintymään akateemisen asemansa suomalla arvovallalla päämääränään rationaalisen ajattelun ja tieteellisen maailmakuvan puolustaminen? Ongelma on ajankohtainen, sillä arvorelativismia suosivassa ajassamme monopolistiset uskomusjärjestelmät, tiede mukaanlukien, haastetaan vastaamaan kysymykseen yhteiskunnallisen asemansa perusteista. Uskon, että tässä työssä avoin ja asiallinen argumentaatio kantaa parempaa hedelmää kuin ylimielisyys.

Useimmista muista tieteistä poiketen lääketieteelle eettisiä erityisvaatimuksia asettaa sen kaikkialla läsnäolevuus sekä nivoutuminen osaksi julkista vallankäyttöä. Jos tieteenvastaisesti uskon raamatun luomiskertomukseen, Esko Valtaoja ja muut fysikalismin evankelistat eivät voi muuta kuin yrittää puhua minua ympäri. Jos sen sijaan uskon olevani Napoleon, minut voidaan lääkärin lausunnon perusteella passittaa loppuelämäkseni tahdonvastaiseen hoitoon. Rikkaissa teollisuusmaissa olemme saavuttaneet pisteen, jossa jo pelkkä syntyminen ja kuoleminen edellyttävät lääketieteen edustajan interventiota lääketieteen harjoittamiseen pyhitetysssä tilassa. Hedelmöittyminen on toistaiseksi sallittua kotioloissa amatöörivoimin.

Huomionarvoista on myös eri tieteenalojen toisistaan poikkeava kyky vaatia itselleen yksinoikeutta tietoon. Epäilen, että moni lääketieteen edustaja ei pitäisi outona, jos terveyden- ja sairaudenhoitoa koskevissa kysymyksissä akateemiselle tiedeyhteisölle annettaisiin lainsäädännöllä vahvistettu monopoli määritellä kulloinkin vallitseva totuus. Erityisesti humanististen alojen näkökulmasta tilanne on kadehdittava. Musiikkitieteen dosentilla voi olla tieteelliset perustellut väittää, että jokin ihmisten kuuntelema musiikki on ”huuhaa-musiikkia” tai ”uskomusmusiikkia”. Lääketieteellisestä totuudesta poiketen musiikkitieteellisellä totuudellaan ei kuitenkaan ole mitään edellytyksiä tulla julistetuksi yleiseksi ja velvoittavaksi normiksi.

Tieteellisen tiedon ensisijaisuuden tunnustaminen siellä, missä tieteellistä tietoa on saatavilla, ei ole itsestäänselvyys. On muistettava, että tieto, joka on tiedeyhteisölle itselleen tieteellistä tietoa, on useimmille meistä auktoriteetin tietoa - siis luonteeltaan sellaista tietoa, mitä tiede itse kavahtaa. Itse en ole nähnyt elämäni varrella ainuttakaan mikrobia, ja aikakauslehtien elekronimikroskooppikuvat saattaisivat aivan yhtä hyvin olla jonkun pitkästyneen photoshopteinin hengentuotteita. Pragmaattiselta näkökannalta tarkasteltuna kevätflunssani selittyy erinomaisesti pahojen henkien vaikutuksella. Se että kaikesta huolimatta uskon mikrobien olemassaoloon, perustuu yksinomaan siihen, että luotan tieteen auktoriteettiin. Tämän luottamuksen säilyttäminen on tieteelle elämän ja kuoleman kysymys.

Luottamuksesta:

Millä tahansa elämänalueella ihmisten luottamusta nakertaa tekojen ja julkilausuttujen periaatteiden välinen ristiriita. Autonomisena ja itseäänkorjaavana järjestelmänä tiede on tässä suhteessa erityisen haavoittuva. Tieteenteon keskiössä on epistemologinen kysymys tieteellisen tiedon luonteesta. Nostettakoon tässä esille sen kaksi keskeistä piirrettä: 1)Tieteellinen tieto on aina kumottavissa, joten mitään tieteen nimissä esitettyä väitelausetta ei voida pitää lopullisena totuutena. 2) Tieteelliselle tiedolle asetettujen ankarien laatuvaatimusten seurauksena tieteellisen tiedon suhteellinen osuus koko tiedosta on vajavainen. Maailmassa vallitsee ja tulee vallitsemaan asiantiloja, joista ei ole olemassa tieteellistä, ts. luotettavinta mahdollista tietoa. Tämä ei tarkoita, etteikö meillä voisi olla niistä muunlaista, riittävän luotettavaa tietoa.

Merkittävin osa lääkäreistä on tieteellisen tiedon käytännön soveltajia, ei tieteentekijöitä. On myös muistettava, että lääketieteellinen tieto on vain osa siitä tiedosta, jonka pohjalta lääkäri työtänsä tekee. Taloudelliset ja yhteiskuntapoliittiset realiteetit asettavat omat ehtonsa, samoin henkilökohtainen moraali. Hyvällä lääkärillä on myös kosolti kokemuksen tuomaa käytännön tietoa, jota laaja ihmistuntemus ja intuitio tukevat. Vikaan mennään, kun lääkäri perustelee potilaalle ratkaisuaan tieteen auktoriteetilla, mutta unohtaa tieteellisen tiedon fallibilisuuden sekä oman työnsä vain rajallisesti tieteellisen perusluonteen. Potilas saattaa ihmetellä että, jos kyseessä on totuus, miksi se ei olekaan enää sama kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän alkaa muistella aikaa, jolloin äidinmaidonvastike oli rintaruokintaa suositeltavampaa ja Talidomidi turvallista. - Valehteleekohan tohtori taas vai pitääkö vähän tyhmänä?

Tiedemiehen on harkitsematonta esittää väitelausetta: hoito X on uskomushoito, joka ei tosiasiallisesti paranna. Hän voi ainoastaan todeta, että lukuisissa tutkimuksissa ei ole pystytty osoittamaan, että hoidolla X olisi selvää parantavaa vaikutusta. Näillä kahdella lauseella on oleellinen merkitysero. Se, että jotakin asiaa ei voida havaita, ei tarkoita, etteikö se voi olla olemassa. Jos niin olisi, mikrobit olisivat ilmestyneet maailmaan mikroskoopin keksimisen myötä. On kuitenkin perusteltua, ettei hoitoa X oteta verovaroista korvattavan julkisen terveydenhuollon piiriin, ellei sen tehoa ole voitu vakuuttavasti tieteellisesti osoittaa. Kyseessä on tällöin tutkimustiedon ohessa myös taloudellisiin resursseihin ja vallitseviin arvoihin perustuva poliittinen päätös. Jos sen sijaan tutkimukset osoittavat, että hoito X on potilaalle vahingollinen, on syytä harkita sen rajoittamista. Mutta vain jos.

Lääketieteellinen tutkimus ei ole geometriaa, ja monasti tutkittavan hoitomenetelmän tai lääkeaineen vaikutusmekanismeja ei täysin tunneta. Tällöinkin hoidon tai lääkeaineen tehoa ja turvallisuutta voidaan tutkia kliinisin ja tilastollisin menetelmin. Jälleen kerran on syytä muistaa, että tutkimuksen tuloksena ei ole tällöin totuus, vaan tilastollisesta todennäköisyydestä seuraava soveltuvuus/soveltumattomuus käytännön hoitotyöhön. Jos kaksoissokkotutkimuksessa tutkittavaa lääkettä ja lumelääkettä käyttävät koeryhmät osoittavat prosentuaalisesti vaatimatonta, mutta osapuilleen yhtä suurta taipumusta parantumiseen, on meidän syytä vahvasti epäillä lääkkeen tehoa yleisessä käytössä. Vaikutusmekanismin ollessa puutteellisesti tunnettu emme kuitenkaan voi tietää, etteikö lääke olisi saattanut aidosti parantaa jotakuta tutkituista henkilöistä. Jos kiellämme tällaisen turvallisen, mutta tutkitusti tehottoman lääkeaineen käytön, saatamme samalla evätä osalta potilaita parhaan mahdollisen hoidon.

Rationaalisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta;

Ihmisen ja minkä tahansa elollisen organismin keskeisimpiä tarpeita on oman olemassaolon ylläpitäminen. Kuitenkaan lääketiede ei pysty parantamaan kuin pienen osan olemassaoloamme tai elämämme laatua uhkaavista sairauksista ja vammoista. Jos olemassaolooni kohdistuu uhka, johon lääketieteellä ei ole vastausta, ainoastaan jonkinlainen ulkoinen pakko (rahanpuute, laki) tai ei-tieteellinen ideologia (usko Jumalan tahtoon, usko kohtaloon, usko tieteellisen tiedon täydellisyyteen ja lopullisuuteen) sallisi minun tietoisesti kieltäytyä etsimästä parannuskeinoa lääketieteen ulkopuolelta. Rationaalinen ihminen, siis se jota tiede itse peräänkuuluttaa, pyrkiin oletusarvoisesti hyödyntämään kaikki tarjolla olevat mahdollisuudet, epätodennäköisetkin, oman olemassaolonsa jatkamiseen. Mustan surman aikaan hän olisi saattanut pestä käsiään säännöllisesti, vaikka se olisikin kenties ollut tieteen näkökulmasta uskomushoitoa.

Ihmisellä on myös oikeus toivoa tietynlaista hoitoa ja mahdollisesti jopa kieltäytyä toisesta. Muista eläimistä poiketen ihminen saattaa haluta jatkaa elämäänsä ainoastaan tietyin ehdoin. Meillä kaikilla on ylpeytemme ja vahva käsitys itsemääräämisoikeudestamme. Jonkun astraalineurokyristin työ ei kenties täytä valtion tuottavuusohjelman tunnusmerkkejä, mutta hän ei myöskään katso olevansa auktorisoitu työntämään kehooni vieraita esineitä ja tietämään itseäni paremmin, mikä minulle on hyväksi. Olen hänelle asiakas, en vallankäytön objekti. Kieroutuneesta alistussuhteesta meitä muistuttaa se kunnanlääkäri, joka sai viime vuonna syytteen lukuisista kuolemantuottamuksista, koska ei ollut antanut kuoleville potilaille riittävästi kipulääkettä. Tekojaan hän selitti sillä, että lääkärillä pitää olla oikeus päättää yksittäisen potilaan tarvitsemasta hoidosta (sic!).

Lääketieteen merkitys ihmiskunnan yleiselle hyvinvoinnille on suunnaton, ja lääketieteellisen tutkimuksen edellytyksien säilymisestä on syytä kantaa huolta. Apurahakavallusten ohessa lääketieteen yhteiskunnallista arvovaltaa kuitenkin rapauttaa sen edustajien esiintyminen tavalla, joka antaa ymärtää tiedettä ohjaavien periaatteiden hämärtyneen. Maailmassa vallitsee äärettömän monta asiantilaa, joista osasta meillä on tietoa. Tästäkin vajavaisesta tiedosta vain murto-osa on tieteellistä tietoa, joka sekin on luonteeltaan fallibilista. Tämä, jo ensimmäisenä opiskeluvuotena opetettu tosiasia, on tiedeyhteisön jäsenten syytä muistaa myös julkisessa keskustelussa tieteen uskottavuuden nimessä. Eikä tule väheksyä ihmisten kykyä toimia rationaalisella tavalla sielläkin, missä tieteellistä tietoa ei joko ole tai se ei heitä tavoita. Kun lapsi itkee, lukutaidotonkin äiti tietää, mitä tehdä. Pitäisikö moinen puoskarointi kieltää?