Mielikuvat musiikin jatkokoulutuksesta ovat usein hatarat. Tiedonpuutteen ohessa taustalla vaikuttaa taiteellisen jatkokoulutuksen luonne toimintana, joka ei vaivatta mukaudu vakiintuneisiin ajatusmalleihin. Jokainen uusi jatkotutkintoprojekti hakee itselleen olomuotoa käsitteellisessä avaruudessa, jonka ulottuvuudet pyrkivät hahmottumaan kiusallisina binäärioppositioina kuten tiede-taide, järki-tunne, kieli-soittaminen, luento-soittotunti jne. Perinteisestä tieteellisestä tutkimuksesta irrottautuvalle tiedontuotannolle lankeaa väistämättä korotettu todistustaakka. Tämän vuoksi Sibelius-Akatemian opiskelijoille pyritään antamaan riittävä esteettis-filosofinen välineistö, jonka avulla, ohjaavan paradigman puuttuessa, he kykenevät ankkuroimaan työnsä olemassaoleviin konteksteihin. Epäilen, että keskimääräinen musiikintohtori valmistuu Sibelius-Akatemiasta perusteellisemmalla metodologisella ymmärryksellä kuin kollegansa lääketieteellisestä tiedekunnasta.
Käsiteparien vastakkaisuutta voidaan pyrkiä lieventämään. Kognitiotutkimus tukee ajatusta tunteiden rationaalisuudesta; tieteen rinnalla myös esittävällä taiteella voidaan katsoa olevan uutta tietoa luova funktio. Toisaalta, koska edellä kuvatut elementit ovat osa kaikkea esittävää taidetta, emme voi väittää esityksen rationaalisuuden tai tutkimuksellisuuden olevan välittömässä yhteydessä nimenomaan jatkokoulutukseen. Emme näin ollen voi myöskään asettaa kahta esitystä tai niiden tekijää arvojärjestykseen edellä mainituilla kriteereillä. Tohtoritaiteilija ja tohtoroitumaton taiteilija eivät asemoidu toisiinsa nähden hierarkkisesti, vaan rinnan. Asetelma ei ole taiteiden yksinoikeus.
Huippukirurgi ei välttämättä ole tohtori, eikä seurakunnan taitavin parisuhdeneuvoja huipputeologi. Niin asianajajan, papin kuin lääkärin ammatit ovat professioita, joissa, päinvastoin kuin esimerkiksi luonnontieteissä, ammatillisesti korkeimmalla tasolla toimiminen ei edellytä korkeinta akateemista oppiarvoa. Tohtorikoulutus antaa mahdollisesti eväitä käytännön ammattitaidon kohottamiseen, mutta ennen kaikkea se rakentaa strukturoidumman käsiteperustan tuon ammattitaidon tueksi. Näin on laita myös taiteiden alalla. Tohtoroitumaton pianisti voi soittaa paremmin kuin tohtoripianisti. Tohtoripianistilla voidaan kuitenkin olettaa olevan paremmat valmiudet tarkastella omaa soittoaan, sekä soittamista yleisesti, analyyttisemmasta ja kohti objektiivisuutta kurkottavasta näkökulmasta. (Sivuutettakoon tietoteoreettiset pohdinnat tällä kertaa.) Jatkokoulutus toimii tällöin myös apuvälineenä, jolla taiteilija kykenee paremmin välittämään tietoa taiteestaan ulkopuoliselle maailmalle. Tämän työkalufunktion ilmeisin soveltamisala on opetus.
Voidaan kysyä, miksi taiteilijan pitäisi välittää tietoa taiteestaan muun kuin taiteensa välityksellä. Eikö pianistille riitä, että hän soittaa hyvin? Periaatteessa riittää, mutta vertailu muihin taiteisiin antaa viitteitä myös mahdollisesti toisenlaisesta tulevaisuudesta. Hiljattain viime vuosisadan merkittävimmäksi taideteokseksi valittu Marcel Duchampin “Suihkulähde” (1917) oli merkkipaalu kehityksessä, jonka myötä taiteen tunnistaminen taiteeksi ei enää välttämättä onnistu puhtaasti esteettisin kriteerein. Andy Warholin Brillolaatikoita (1964) ei ole taideteoksena olemassa ilman sitä kommentoivaa tekstiä. Puhumme kernaasti taiteen ja tutkimuksen osittaisesta ykseydestä. Samalla lailla taiteen ja puhutun kielen toisistaan irti leikkaaminen käy sitä vaikeammaksi mitä relativistisemmaksi taidekäsityksemme muuttuu. Selityksen merkitys kokemuksen ehtona kasvaa. Jatkokoulutus antaa eväitä tässä uudessa todellisuudessa menestymiseen.
Elämme poikkeuksellisia aikoja. Koskaan aiemmin ei sosiaalisesti korkeinta statusta nauttiva ja institutionaalisesti voimakkaimmin tuettu säveltaide ole ollut yhtä kiinni menneisyydessä. Tilanne, jossa elävät säveltäjät vaikuttavat olevan oman aikakautensa musiikissa sivuroolissa, ei ole pidemmän päälle kestävä. Näenkin taideyliopistossa harjoitettavan taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen olevan avainasemassa pyrkiessämme löytämään ratkaisuja klassisen musiikin tulevaisuuden uhkakuviin.
Epäilen, että seuraavat muusikkopolvet tulevat ihmettelemään aikamme näköalattomuutta. Sellaisetkin debatin keskiössä olevat termit kuin klassinen musiikki ja kevyt musiikki pakenevat pitävää sisällöllistä määrittelyä, kunnes käteen jää vain historiallisia ja institutionaalisia rippeitä. Kuitenkin juuri käsitteet avaavat meille mahdollisuuden asioiden analyyttiseen tarkasteluun. Kirkastettujen käsitteiden rinnalla toinen tehokas taiteentutkimuksen työväline on historia. Musiikillisten ilmiöiden sijoittaminen länsimaisen musiikin tuhatvuotiseen kontekstiin auttaa meitä havaitsemaan trendejä ja syklejä, joille aikalaistodistajat, me mukaanlukien, ovat mahdollisesti itse sokeita. Ymmärrys musiikinhistorian laajemmista kehityskaarista lienee yksi harvoista tehokkaista menetelmistä, joilla voimme edes yrittää puhkaista aukkoja edessämme kohoavaan hämärään.
perjantai 28. elokuuta 2009
torstai 4. kesäkuuta 2009
Taideyliopiston toimintaa ei voi sovittaa tiedeyliopiston muottiin
Yliopistouudistus puhuttaa. Säilyykö akateeminen vapaus? Onko perustutkimus uhattuna? Marssitaanko tulevaisuuden suomalaisissa yliopistoissa liike-elämän tahtiin? Edellä esitetyt kysymykset sivuuttaen haluaisin kiinnittää huomiota taiteen asemaan meneillään olevassa murroksessa.
Suomessa on neljä taideyliopistoa: Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia, Teatterikorkeakoulu sekä Taideteollinen korkeakoulu, joista viimeksi mainittu tulee siirtymään osaksi perustettavaa Aalto-yliopistoa. Taideyliopistojen arki poikkeaa monilta osin yleisistä akateemisista käytännöistä. Otetaan esimerkiksi edustamani ala, musiikki. Teoreettisten ynnä muiden tukiaineiden runsaudesta huolimatta musiikinopetuksen perusyksikkö on yhä edelleen opettajan ja oppilaan kahdenvälinen pitkäkestoinen suhde. Soittajaksi ei tulla luentoja seuraamalla, eikä itse soittotaidon oppimäärää voida jakaa opintojaksoihin. (”Johdatus oikean käden pikkurillin tyvinivelen rentouteen, 3 opintopistettä.”) Soittajaksi ei myöskään tulla viidessä vuodessa, eikä yliopisto-opintoihin siirtyminen edusta muusikolle samanlaista murrosta kuin aloittelevan oikeustieteilijän siirtyminen lukiosta tiedekuntaan. Tähän todellisuuteen tiedeyliopistoilta lainattu malli sopii usein kehnosti. Niinpä hallinnollisesta yliopistoasemastamme huolimatta emme ole nähneet perustelluksi hylätä omia vuosisataisia perinteitämme. Tulokset puhuvat puolestaan. Sibelius-Akatemia on kouluttanut useita taiteilijoita, jotka tiedemaailman mittareilla olisivat raskaan sarjan Nobel-ehdokkaita.
Myös muut taideyliopistot ovat joutuneet venymään yrittäessään valtiollisessa ohjauksessa sovittaa toimintaansa tiedeyliopiston tuhatvuotiseen valmisformaattiin. Taideyliopistojen ääni ei ole kuulunut, osittain siksi, että ne eivät ole kyenneet puhumaan yhdellä äänellä. Ulkopuolisen on helppo nähdä tämä merkkinä taantumuksellisesta reviiriajatelusta, joka vaatii poliittista kuritusta. Totuus kuitenkin on, että yhdistävästä taide-nimikkeestä huolimatta eri taideyliopistojen työn luonne ja niiden tarpeet poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Kuvanveistäjän ja dramaturgin koulutukseen on vaikea hakea synergiaa, vaikka se lainsäätäjän elämää helpottaisikin. Tuloksena on, että liian paljon voimia on tuhlattu sellaiseen toiminnan kehittämiseen, jonka ainoa motiivi on hallinnollinen ja ideologinen yhdenmukaisuus. Uskonkin, että uuden lain mukanaan tuoma suurempi itsenäisyys nähdään taideyliopistoissa mahdollisuutena tehostaa ja järkiperäistää toimintaamme.
Uhkiakin on. Lakiluonnoksen perusteluissa taideyliopistojen erityislaatu jää huomiotta. Lain väljät raamit antavat mahdollisuuden hoitaa asioita järkevästi, mutta liian paljon jää tulevaisuuden päättäjien valistuneisuuden varaan. Esimerkkinä mainittakoon uusi rahoitusmalli, jossa korostuvat tutkimuksen ja innovaatiotalouden intressit. On epäilemättä toivottavaa, että yliopistoissamme harjoitetaan korkeatasoista tutkimusta ja että sen tuloksena syntyvä tieto saadaan mahdollisimman esteettömästi sekä tiedeyhteisön että muun yhteiskunnan käyttöön. Niin ikään on perusteltua, että valtiollisen rahoituksen suunnittelussa tuijotetaan muuhunkin kuin tutkintomääriin. Mutta kuinka pärjäävät kisassa taideyliopistot, jos menestyksen mittarit ovat kaikille samat, ja ne on suunniteltu tiedeyliopistojen ehdoilla? Sibelius-Akatemia on lakiluonnoksen johdosta antamassaan lausunnossa kiinnittänyt huomiota tähän epäkohtaan vailla toivottua vaikutusta.
Tieteelliset läpimurrot tehdään usein yliopistoissa. Taidealalla tilanne on toinen. Vaikuttavimmat teatteriesitykset tehdään teatterissa, ei kuvitteellisessa post-doc-huippututkijaryhmässä. Siinä missä tiedeyliopisto värvää lahjakkaan opiskelijan mukaan omaan tutkimustoimintaansa, taideyliopisto lähettää nuoren taiteilijan valloittamaan maailmaa. Tieteen ja taiteen maailma eroavat siinä, miten koulutuksen ja tuotannon instituutiot ovat järjestäytyneet. Ja vaikka taideyliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen rooli on merkittävä, se on kokonaisuutta ajatellen toinen. Kuinka sopii tähän asetelmaan se, että tulevaisuudessa myös taideyliopistojen toiminnan laatua, laajuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa tutkimus ja tutkijakoulutus nostetaan koulutuksen rinnalle lähes yhdenvertaiseen asemaan?
Suunnitteilla on, että valtio tekee yliopistoihin harkinnanvaraisia finanssisijoituksia “toiminnan laadun kehittämistoimien perusteella”. Sijoituskohteita arvioitaessa otetaan huomioon muun muassa yliopistojen kansainvälinen menestyminen, strateginen uusiutuminen, kansainvälinen ja kansallinen tutkimusrahoitus ja Suomen Akatemian professuurit. Jälleen kerran nousee taideyliopiston edustajan otsalle ryppy. Jos yliopistomme entinen opiskelija voittaa Grammy-palkinnon, kuka silloin on kansainvälisesti menestynyt? Yliopistoko? Olisiko yliopistomme oltava lähtökohtaisesti huonosti hoidettu, jotta strateginen uusiutuminen olisi mahdollisimman näyttävää? Jos toimintamme suurin volyymi on kansainvälistä huipputasoa edustavassa taiteen peruskoulutuksessa, mitä meistä kertoo kansainvälinen tutkimusrahoitus? Entäpä tuo professoriaspekti? Sibelius-Akatemian opettajakunnasta alle kymmenesosa on professoreja. Emme siis taida olla finanssisijoituksen arvoinen.
Kansallisen edun nimessä nyt meneillään oleva uudistus ansaitsee tulla tehdyksi huolella. Tämä edellyttää, että myös kaikkien taideyliopistojen erityistarpeet otetaan vakavasti. Vakioformaattien köyhdyttävä vaikutus ei rajoitu televisioon.
Suomessa on neljä taideyliopistoa: Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia, Teatterikorkeakoulu sekä Taideteollinen korkeakoulu, joista viimeksi mainittu tulee siirtymään osaksi perustettavaa Aalto-yliopistoa. Taideyliopistojen arki poikkeaa monilta osin yleisistä akateemisista käytännöistä. Otetaan esimerkiksi edustamani ala, musiikki. Teoreettisten ynnä muiden tukiaineiden runsaudesta huolimatta musiikinopetuksen perusyksikkö on yhä edelleen opettajan ja oppilaan kahdenvälinen pitkäkestoinen suhde. Soittajaksi ei tulla luentoja seuraamalla, eikä itse soittotaidon oppimäärää voida jakaa opintojaksoihin. (”Johdatus oikean käden pikkurillin tyvinivelen rentouteen, 3 opintopistettä.”) Soittajaksi ei myöskään tulla viidessä vuodessa, eikä yliopisto-opintoihin siirtyminen edusta muusikolle samanlaista murrosta kuin aloittelevan oikeustieteilijän siirtyminen lukiosta tiedekuntaan. Tähän todellisuuteen tiedeyliopistoilta lainattu malli sopii usein kehnosti. Niinpä hallinnollisesta yliopistoasemastamme huolimatta emme ole nähneet perustelluksi hylätä omia vuosisataisia perinteitämme. Tulokset puhuvat puolestaan. Sibelius-Akatemia on kouluttanut useita taiteilijoita, jotka tiedemaailman mittareilla olisivat raskaan sarjan Nobel-ehdokkaita.
Myös muut taideyliopistot ovat joutuneet venymään yrittäessään valtiollisessa ohjauksessa sovittaa toimintaansa tiedeyliopiston tuhatvuotiseen valmisformaattiin. Taideyliopistojen ääni ei ole kuulunut, osittain siksi, että ne eivät ole kyenneet puhumaan yhdellä äänellä. Ulkopuolisen on helppo nähdä tämä merkkinä taantumuksellisesta reviiriajatelusta, joka vaatii poliittista kuritusta. Totuus kuitenkin on, että yhdistävästä taide-nimikkeestä huolimatta eri taideyliopistojen työn luonne ja niiden tarpeet poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Kuvanveistäjän ja dramaturgin koulutukseen on vaikea hakea synergiaa, vaikka se lainsäätäjän elämää helpottaisikin. Tuloksena on, että liian paljon voimia on tuhlattu sellaiseen toiminnan kehittämiseen, jonka ainoa motiivi on hallinnollinen ja ideologinen yhdenmukaisuus. Uskonkin, että uuden lain mukanaan tuoma suurempi itsenäisyys nähdään taideyliopistoissa mahdollisuutena tehostaa ja järkiperäistää toimintaamme.
Uhkiakin on. Lakiluonnoksen perusteluissa taideyliopistojen erityislaatu jää huomiotta. Lain väljät raamit antavat mahdollisuuden hoitaa asioita järkevästi, mutta liian paljon jää tulevaisuuden päättäjien valistuneisuuden varaan. Esimerkkinä mainittakoon uusi rahoitusmalli, jossa korostuvat tutkimuksen ja innovaatiotalouden intressit. On epäilemättä toivottavaa, että yliopistoissamme harjoitetaan korkeatasoista tutkimusta ja että sen tuloksena syntyvä tieto saadaan mahdollisimman esteettömästi sekä tiedeyhteisön että muun yhteiskunnan käyttöön. Niin ikään on perusteltua, että valtiollisen rahoituksen suunnittelussa tuijotetaan muuhunkin kuin tutkintomääriin. Mutta kuinka pärjäävät kisassa taideyliopistot, jos menestyksen mittarit ovat kaikille samat, ja ne on suunniteltu tiedeyliopistojen ehdoilla? Sibelius-Akatemia on lakiluonnoksen johdosta antamassaan lausunnossa kiinnittänyt huomiota tähän epäkohtaan vailla toivottua vaikutusta.
Tieteelliset läpimurrot tehdään usein yliopistoissa. Taidealalla tilanne on toinen. Vaikuttavimmat teatteriesitykset tehdään teatterissa, ei kuvitteellisessa post-doc-huippututkijaryhmässä. Siinä missä tiedeyliopisto värvää lahjakkaan opiskelijan mukaan omaan tutkimustoimintaansa, taideyliopisto lähettää nuoren taiteilijan valloittamaan maailmaa. Tieteen ja taiteen maailma eroavat siinä, miten koulutuksen ja tuotannon instituutiot ovat järjestäytyneet. Ja vaikka taideyliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen rooli on merkittävä, se on kokonaisuutta ajatellen toinen. Kuinka sopii tähän asetelmaan se, että tulevaisuudessa myös taideyliopistojen toiminnan laatua, laajuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa tutkimus ja tutkijakoulutus nostetaan koulutuksen rinnalle lähes yhdenvertaiseen asemaan?
Suunnitteilla on, että valtio tekee yliopistoihin harkinnanvaraisia finanssisijoituksia “toiminnan laadun kehittämistoimien perusteella”. Sijoituskohteita arvioitaessa otetaan huomioon muun muassa yliopistojen kansainvälinen menestyminen, strateginen uusiutuminen, kansainvälinen ja kansallinen tutkimusrahoitus ja Suomen Akatemian professuurit. Jälleen kerran nousee taideyliopiston edustajan otsalle ryppy. Jos yliopistomme entinen opiskelija voittaa Grammy-palkinnon, kuka silloin on kansainvälisesti menestynyt? Yliopistoko? Olisiko yliopistomme oltava lähtökohtaisesti huonosti hoidettu, jotta strateginen uusiutuminen olisi mahdollisimman näyttävää? Jos toimintamme suurin volyymi on kansainvälistä huipputasoa edustavassa taiteen peruskoulutuksessa, mitä meistä kertoo kansainvälinen tutkimusrahoitus? Entäpä tuo professoriaspekti? Sibelius-Akatemian opettajakunnasta alle kymmenesosa on professoreja. Emme siis taida olla finanssisijoituksen arvoinen.
Kansallisen edun nimessä nyt meneillään oleva uudistus ansaitsee tulla tehdyksi huolella. Tämä edellyttää, että myös kaikkien taideyliopistojen erityistarpeet otetaan vakavasti. Vakioformaattien köyhdyttävä vaikutus ei rajoitu televisioon.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Itsehallinto ja yliopistokollegio
Moni tietää, että yliopistoilla on Suomessa itsehallinto; harvempi on tullut miettineeksi, mitä itsehallinto tarkkaan ottaen merkitsee. Kaikki lait ovat luonteeltaan ylimalkaisia ja jättävät tilaa yksilön omille valinnoille. Lainsäätäjä haluaa, että lapset saavat joka päivä ruokaa, mutta kysymys, syödäänkö aamulla puuroa vai viiliä, kuuluu perheen yksityiseen autonomiaan. Yliopistojen kohdalla tuo lakiin jätetty reikä on poikkeuksellisen suuri, ja avoimiksi jäävät monet toimintamme kannalta ratkaisevan tärkeät kysymykset. Eduskunta onkin asettanut meille velvoitteen luoda oma sisäisen “lakimme” tuota aukkoa täyttämään. Tätä itse itsellemme kirjoittamaa “lakien” kokonaisuutta kutsutaan johtosäännöiksi. Johtosäännöt (ks. www.siba.fi/fi/info/saadokset/) vaikuttavat arkipäiväämme huomattavasti konkreettisemmin kuin tuo paljon puhuttu, mutta etäinen yliopistolaki - oli se sitten nykymuotoinen tai uusi. Tätä tarkoittaa yliopistojen itsehallinto.
Suomessa ylintä valtaa käyttää eduskunta, jolla on valta säätää lakimme. Sibelius-Akatemiassa muodollisen vallan avaimet ovat sillä, joka päättää johtosäännöistä. Sekä vanhan että uuden yliopistolain mukaan johtosäännöistä päättää hallitus. Hallituksen valitsemme itse. Voimme siis itse vaikuttaa siihen, minkälaiset johtosäännöt toivomme itsellämme olevan - olettaen, että hallitus osaa valtaansa viisaasti ja äänestäjien tarkoittamalla tavalla käyttää. Koska maailma muuttuu, on hyvä silloin tällöin tarkistaa, miten olemassaolevat johtosäännöt palvelevat yliopistomme todellisia taiteellisia tavoitteita. Onko esimerkiksi perusteltua, että vuosikymmenten uran Sibelius-Akatemiassa tehneellä tuntiopettajalla ei ole vaaleissa äänioikeutta, mutta viime kuussa palkatulla intergalaktisen koordinaatiodynamiikan konsulentilla on?
Uusi yliopistolaki tuo mukanaan monta uudistusta. Ehkä eniten on puhuttanut vaatimus, että hallituksen jäsenistä joka toisen on oltava ns. yliopistoyhteisön ulkopuolinen. Tämän on pelätty johtavan taiteen ja tieteen vapaudelle vieraiden intressien korostumiseen Sibelius-Akatemian ylimmässä päätöksenteossa. Meitä on rauhoiteltu toteamalla, että yliopistojen merkittävästi kasvava taloudellinen vastuu edellyttää myös hallitukseen taide-elämää laajempaa asiantuntemusta. Tämä on totta. Sen sijaan perätön on eri muodoissa usein kuultu väite, että uusi hallitus tulee toimimaan ainoastaan jonkinlaisessa taloushallinnollisessa avaruudessa vailla vaikutusta koulutuksen sisältökysymyksiin. Emme saa unohtaa, että myös uusi hallitus säätää Sibelius-Akatemian johtosäännöt. Niillä on välitön vaikutus esimerkiksi siihen, kuka Sibelius-Akatemiassa opettaa.
Yliopistouudistuksen isät ovat olleet tietoisia tästä uhasta. Niinpä he ovat luoneet täysin uuden toimielimen, yliopistokollegion, varmistamaan, että hallituksesta ei muodostu liikemaailmasta tuttu itse itsensä valitseva politbyro. (Korostettakoon, että yliopistokollegio ja rehtorinvaalista tuttu vaalikollegio ovat kaksi eri asiaa!) Yliopistokollegion tehtävä voidaan johtaa valistusfilosofien ajatuksesta, että suurten päätösten tekoon, esim. perustuslain säätämiseen, ei riitä valtaan jo valittujen sisäpiiri, vaan päätös pitää alistaa kansan laajemmalle hyväksynnälle. Yliopistokollegio päättää, kuinka monta jäsentä uudessa hallituksessa on ja kuinka kauan se istuu. Juuri yliopistokollegiolle on annettu tehtäväksi valita nuo hallituksen ulkopuoliset jäsenet. Ennen päätöstään se luonnollisesti miettii, mitkä ovat ne kriteerit, joilla mainitut henkilöt valitaan. Tarvitsemmeko huippuekonomin vai huippujuristin? Vai jätämmekö molemmat rannalle, sillä myös huippupianisti on lain tarkoittama ulkopuolinen (mikäli hän ei ole meillä päätoimessa). Myös lain laatijat ovat halunneet korostaa, ettei ns. ulkopuolisten ole pakko olla taiteen ulkopuolisia. Laissa todetaan, että yliopistoyhteisön ulkopuolelta valittavien jäsenten tulisi edustaa “monipuolisesti yhteiskuntaelämän ja yliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden asiantuntemusta”.
Tässä vaiheessa tarkkaavaiselle lukijalle lienee jo herännyt kysymys, miten yliopistokollegio sitten valitaan ja kuka siihen kuuluu; kuinka kansa lopulta pääsee osoittamaan, rousseaulaisittain ilmaistuna, yleistahtonsa? Vastaus on jälleen kerran hallituksen laatimissa johtosäännöissä. Yliopistokollegioon valitaan vain yliopistoyhteisömme jäseniä, mutta hallitus päättää, kuinka monta jäsentä siihen kuuluu, mitkä ovat eri henkilöstöryhmien suhteet, miten kollegio valitaan ja kuinka kauan se istuu. Uuden lain mukaan yliopistokollegiossa voi olla korkeintaan viisikymmentä jäsentä. Tässä onkin syytä olla tarkkana. Mitä pienempi kollegio on sitä vähemmällä vaivalla päästään, mutta sitä huonommin se toteuttaa alkuperäistä ajatusta laajapohjaisen tahdon ilmaisijana - ja sitä helpommin se taipuu toteuttamaan hallituksen toiveita. Yliopistokollegion itsenäisyys hallituksesta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Päättäähän kollegio myös koko yliopiston tilinpäätöksen hyväksymisestä ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle. Ja mikäli väärinkäytöksiä havaitaan, kollegion tehtävänä on nostaa vahingonkorvauskanne hallituksen jäsentä vastaan ja erottaa hänet.
Sikäli kun uusi yliopistolaki astuu suunnitellusti voimaan, Sibelius-Akatemian yliopistokollegio on päättänyt, että uudessa hallituksessa on kahdeksan jäsentä. Näistä neljä on ns. ulkopuolisia, ja heidät on jo valittu. Nyt tarkkaavaisen lukijan mieleen saattaa nousta hämmennys. Kuinka on mahdollista, että itse yliopistokollegion vaali sekä kollegion toteuttamat hallituksen koon määrääminen ja ulkopuolisten jäsenten valinta ovat saattaneet jäädä häneltä huomaamatta? Tällä kertaa tarkkaavaisen lukijan ei tarvitse syyttää itseään passiivisuudesta. Sibelius-Akatemian hallitus on näet omalla päätöksellään julistanut itsensä kaikessa hiljaisuudessa myös yliopistokollegioksi ja tehnyt em. päätökset. Näin toimien on saatettu minimoida vaivannäkö ja siinä ohessa turha julkinen keskustelu hallituksen koosta, sisäisistä voimasuhteista ja ulkojäsenten valintakriteereistä. Nykyisessä siirtymävaiheessa yliopistokollegioksi julistautuminen ei oletettavasti ole muodollisesti vastoin lakia. Jos kuitenkin pysähdymme miettimään lainsäätäjän yliopistokollegiolle alun perin suunnittelemaa tarkoitusta, päätöstä voidaan pitää vähintäänkin erikoisena.
Neljän jo valitun anonyymin ulkopuolisen lisäksi uuteen hallitukseen valitaan parhaillaan neljää yliopistomme omaa edustajaa. Lakiehdotuksen mukaan hallituksen jäseniä voi olla kuudesta neljääntoista. Onkin huomattava, että itse itsensä asettaman yliopistokollegiomme päätös rajoittaa jäsenten lukumäärä kahdeksaan johtaa merkittäviin muutoksiin hallituksen voimasuhteissa. Yliopiston sisäisessäkin kiintiössä professorien, lehtorien ja muiden opettajien suhteellinen osuus tulee pienenemään kolmeen neljäsosaan nykyisestä, opiskelijoiden osuus pysyy ennallaan, ja hallinnon painoarvo kolminkertaistuu. Mikä tahansa kahdeksaa suurempi parillinen luku olisi varmistanut suuremman painoarvon sisällölliselle osaamiselle. Tulevaisuudessa Sibelius-Akatemian ylintä valtaa käyttää hallitus, jonka kahdeksasta jäsenestä ainoastaan kaksi on ammattimuusikoita! Se, että näin on, ei johdu uudesta laista, vaan se on oman vaaleilla valitun hallituksemme päätös. Periaatteellisella tasolla laki on asiasta eri mieltä. Sen mukaan asiasta pitäisi vallita hallituksesta erillisen päätöksentekoelimen varmistama laajapohjainen yhteisymmärrys.
Yhdyn rehtorin Äänenkuljettajassa esittämään huoleen siitä, että mitä yhteisten asioittemme hoitamiseen tulee, jonkinlainen väsymys on pesiytynyt keskuuteemme. Ei voida olettaa, että kaikilla olisi aikaa luottamustehtäviin tai älkkäripolemiikkiin. Hallituksen vastuulla kuitenkin on, että niin yliopistoyhteisömme jäsenet kuin sen ulkopuolelle suljetut tuntiopettajat ovat tietoisia meitä koskevien päätösten sisällöstä ja ymmärtävät niiden taustalla vaikuttavat periaatteet. Mikäli näin ei tapahdu, on tuloksena apatiaa ja epäinformoitua urputusta. Ja kun ketään ei kiinnosta, käy niin kuin käy. Taiteen ääni ylimmässä päätöksenteossa hiipuu, hallituksen työskentely etääntyy arkipäivän opetuksesta, yliopistokollegiosta tulee pieni ja hampaaton jne. Hyvät ihmiset. Muistakaa, että yliopistojen itsehallinnon myötä meille kaikille on annettu tietty määrä valtaa. On oma valintamme, käytämmekö sitä itse vai emme. Joku varmasti käyttää.
Suomessa ylintä valtaa käyttää eduskunta, jolla on valta säätää lakimme. Sibelius-Akatemiassa muodollisen vallan avaimet ovat sillä, joka päättää johtosäännöistä. Sekä vanhan että uuden yliopistolain mukaan johtosäännöistä päättää hallitus. Hallituksen valitsemme itse. Voimme siis itse vaikuttaa siihen, minkälaiset johtosäännöt toivomme itsellämme olevan - olettaen, että hallitus osaa valtaansa viisaasti ja äänestäjien tarkoittamalla tavalla käyttää. Koska maailma muuttuu, on hyvä silloin tällöin tarkistaa, miten olemassaolevat johtosäännöt palvelevat yliopistomme todellisia taiteellisia tavoitteita. Onko esimerkiksi perusteltua, että vuosikymmenten uran Sibelius-Akatemiassa tehneellä tuntiopettajalla ei ole vaaleissa äänioikeutta, mutta viime kuussa palkatulla intergalaktisen koordinaatiodynamiikan konsulentilla on?
Uusi yliopistolaki tuo mukanaan monta uudistusta. Ehkä eniten on puhuttanut vaatimus, että hallituksen jäsenistä joka toisen on oltava ns. yliopistoyhteisön ulkopuolinen. Tämän on pelätty johtavan taiteen ja tieteen vapaudelle vieraiden intressien korostumiseen Sibelius-Akatemian ylimmässä päätöksenteossa. Meitä on rauhoiteltu toteamalla, että yliopistojen merkittävästi kasvava taloudellinen vastuu edellyttää myös hallitukseen taide-elämää laajempaa asiantuntemusta. Tämä on totta. Sen sijaan perätön on eri muodoissa usein kuultu väite, että uusi hallitus tulee toimimaan ainoastaan jonkinlaisessa taloushallinnollisessa avaruudessa vailla vaikutusta koulutuksen sisältökysymyksiin. Emme saa unohtaa, että myös uusi hallitus säätää Sibelius-Akatemian johtosäännöt. Niillä on välitön vaikutus esimerkiksi siihen, kuka Sibelius-Akatemiassa opettaa.
Yliopistouudistuksen isät ovat olleet tietoisia tästä uhasta. Niinpä he ovat luoneet täysin uuden toimielimen, yliopistokollegion, varmistamaan, että hallituksesta ei muodostu liikemaailmasta tuttu itse itsensä valitseva politbyro. (Korostettakoon, että yliopistokollegio ja rehtorinvaalista tuttu vaalikollegio ovat kaksi eri asiaa!) Yliopistokollegion tehtävä voidaan johtaa valistusfilosofien ajatuksesta, että suurten päätösten tekoon, esim. perustuslain säätämiseen, ei riitä valtaan jo valittujen sisäpiiri, vaan päätös pitää alistaa kansan laajemmalle hyväksynnälle. Yliopistokollegio päättää, kuinka monta jäsentä uudessa hallituksessa on ja kuinka kauan se istuu. Juuri yliopistokollegiolle on annettu tehtäväksi valita nuo hallituksen ulkopuoliset jäsenet. Ennen päätöstään se luonnollisesti miettii, mitkä ovat ne kriteerit, joilla mainitut henkilöt valitaan. Tarvitsemmeko huippuekonomin vai huippujuristin? Vai jätämmekö molemmat rannalle, sillä myös huippupianisti on lain tarkoittama ulkopuolinen (mikäli hän ei ole meillä päätoimessa). Myös lain laatijat ovat halunneet korostaa, ettei ns. ulkopuolisten ole pakko olla taiteen ulkopuolisia. Laissa todetaan, että yliopistoyhteisön ulkopuolelta valittavien jäsenten tulisi edustaa “monipuolisesti yhteiskuntaelämän ja yliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden asiantuntemusta”.
Tässä vaiheessa tarkkaavaiselle lukijalle lienee jo herännyt kysymys, miten yliopistokollegio sitten valitaan ja kuka siihen kuuluu; kuinka kansa lopulta pääsee osoittamaan, rousseaulaisittain ilmaistuna, yleistahtonsa? Vastaus on jälleen kerran hallituksen laatimissa johtosäännöissä. Yliopistokollegioon valitaan vain yliopistoyhteisömme jäseniä, mutta hallitus päättää, kuinka monta jäsentä siihen kuuluu, mitkä ovat eri henkilöstöryhmien suhteet, miten kollegio valitaan ja kuinka kauan se istuu. Uuden lain mukaan yliopistokollegiossa voi olla korkeintaan viisikymmentä jäsentä. Tässä onkin syytä olla tarkkana. Mitä pienempi kollegio on sitä vähemmällä vaivalla päästään, mutta sitä huonommin se toteuttaa alkuperäistä ajatusta laajapohjaisen tahdon ilmaisijana - ja sitä helpommin se taipuu toteuttamaan hallituksen toiveita. Yliopistokollegion itsenäisyys hallituksesta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Päättäähän kollegio myös koko yliopiston tilinpäätöksen hyväksymisestä ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle. Ja mikäli väärinkäytöksiä havaitaan, kollegion tehtävänä on nostaa vahingonkorvauskanne hallituksen jäsentä vastaan ja erottaa hänet.
Sikäli kun uusi yliopistolaki astuu suunnitellusti voimaan, Sibelius-Akatemian yliopistokollegio on päättänyt, että uudessa hallituksessa on kahdeksan jäsentä. Näistä neljä on ns. ulkopuolisia, ja heidät on jo valittu. Nyt tarkkaavaisen lukijan mieleen saattaa nousta hämmennys. Kuinka on mahdollista, että itse yliopistokollegion vaali sekä kollegion toteuttamat hallituksen koon määrääminen ja ulkopuolisten jäsenten valinta ovat saattaneet jäädä häneltä huomaamatta? Tällä kertaa tarkkaavaisen lukijan ei tarvitse syyttää itseään passiivisuudesta. Sibelius-Akatemian hallitus on näet omalla päätöksellään julistanut itsensä kaikessa hiljaisuudessa myös yliopistokollegioksi ja tehnyt em. päätökset. Näin toimien on saatettu minimoida vaivannäkö ja siinä ohessa turha julkinen keskustelu hallituksen koosta, sisäisistä voimasuhteista ja ulkojäsenten valintakriteereistä. Nykyisessä siirtymävaiheessa yliopistokollegioksi julistautuminen ei oletettavasti ole muodollisesti vastoin lakia. Jos kuitenkin pysähdymme miettimään lainsäätäjän yliopistokollegiolle alun perin suunnittelemaa tarkoitusta, päätöstä voidaan pitää vähintäänkin erikoisena.
Neljän jo valitun anonyymin ulkopuolisen lisäksi uuteen hallitukseen valitaan parhaillaan neljää yliopistomme omaa edustajaa. Lakiehdotuksen mukaan hallituksen jäseniä voi olla kuudesta neljääntoista. Onkin huomattava, että itse itsensä asettaman yliopistokollegiomme päätös rajoittaa jäsenten lukumäärä kahdeksaan johtaa merkittäviin muutoksiin hallituksen voimasuhteissa. Yliopiston sisäisessäkin kiintiössä professorien, lehtorien ja muiden opettajien suhteellinen osuus tulee pienenemään kolmeen neljäsosaan nykyisestä, opiskelijoiden osuus pysyy ennallaan, ja hallinnon painoarvo kolminkertaistuu. Mikä tahansa kahdeksaa suurempi parillinen luku olisi varmistanut suuremman painoarvon sisällölliselle osaamiselle. Tulevaisuudessa Sibelius-Akatemian ylintä valtaa käyttää hallitus, jonka kahdeksasta jäsenestä ainoastaan kaksi on ammattimuusikoita! Se, että näin on, ei johdu uudesta laista, vaan se on oman vaaleilla valitun hallituksemme päätös. Periaatteellisella tasolla laki on asiasta eri mieltä. Sen mukaan asiasta pitäisi vallita hallituksesta erillisen päätöksentekoelimen varmistama laajapohjainen yhteisymmärrys.
Yhdyn rehtorin Äänenkuljettajassa esittämään huoleen siitä, että mitä yhteisten asioittemme hoitamiseen tulee, jonkinlainen väsymys on pesiytynyt keskuuteemme. Ei voida olettaa, että kaikilla olisi aikaa luottamustehtäviin tai älkkäripolemiikkiin. Hallituksen vastuulla kuitenkin on, että niin yliopistoyhteisömme jäsenet kuin sen ulkopuolelle suljetut tuntiopettajat ovat tietoisia meitä koskevien päätösten sisällöstä ja ymmärtävät niiden taustalla vaikuttavat periaatteet. Mikäli näin ei tapahdu, on tuloksena apatiaa ja epäinformoitua urputusta. Ja kun ketään ei kiinnosta, käy niin kuin käy. Taiteen ääni ylimmässä päätöksenteossa hiipuu, hallituksen työskentely etääntyy arkipäivän opetuksesta, yliopistokollegiosta tulee pieni ja hampaaton jne. Hyvät ihmiset. Muistakaa, että yliopistojen itsehallinnon myötä meille kaikille on annettu tietty määrä valtaa. On oma valintamme, käytämmekö sitä itse vai emme. Joku varmasti käyttää.
tiistai 31. maaliskuuta 2009
Musiikin jatkokoulutus ja taiteellinen tutkimus
Mielikuvat musiikin jatkokoulutuksesta ovat usein hatarat. Taustalla vaikuttaa taiteellisen jatkokoulutuksen luonne toimintana, joka ei vaivatta mukaudu vakiintuneisiin ajatusmalleihin. Jokainen uusi jatkotutkintoprojekti hakee itselleen olomuotoa käsitteellisessä avaruudessa, jonka ulottuvuudet pyrkivät hahmottumaan kiusallisina binäärioppositioina kuten tiede-taide, järki-tunne, kieli-soittaminen, luento-soittotunti jne. Perinteisestä tieteellisestä tutkimuksesta irrottautuvalle tiedontuotannolle lankeaa väistämättä korotettu todistustaakka. Tämän vuoksi kaikille Sibelius-Akatemian DocMus-yksikön opiskelijoille annetaan riittävä esteettis-filosofinen välineistö, jonka avulla, ohjaavan paradigman puuttuessa, he kykenevät ankkuroimaan työnsä olemassaoleviin konteksteihin. Epäilen, että keskimääräinen musiikintohtori valmistuu Sibelius-Akatemiasta perusteellisemmalla metodologisella ymmärryksellä kuin kollegansa lääketieteellisestä tiedekunnasta.
Käsiteparien vastakkaisuutta voidaan pyrkiä lieventämään. Kognitiotutkimus tukee ajatusta tunteiden rationaalisuudesta; tieteen rinnalla myös esittävällä taiteella voidaan katsoa olevan uutta tietoa luova funktio. Toisaalta, koska edellä kuvatut elementit ovat osa kaikkea esittävää taidetta, emme voi väittää esityksen rationaalisuuden tai tutkimuksellisuuden olevan välittömässä yhteydessä nimenomaan jatkokoulutukseen. Emme näin ollen voi myöskään asettaa kahta esitystä tai niiden tekijää arvojärjestykseen edellä mainituilla kriteereillä. Tohtoritaiteilija ja tohtoroitumaton taiteilija eivät asemoidu toisiinsa nähden hierarkkisesti, vaan rinnan. Asetelma ei ole taiteiden yksinoikeus.
Huippukirurgi ei välttämättä ole tohtori, eikä seurakunnan taitavin parisuhdeneuvoja huipputeologi. Niin asianajajan, papin kuin lääkärin ammatit ovat professioita, joissa, päinvastoin kuin esimerkiksi luonnontieteissä, ammatillisesti korkeimmalla tasolla toimiminen ei edellytä korkeinta akateemista oppiarvoa. Tohtorikoulutus antaa mahdollisesti eväitä käytännön ammattitaidon kohottamiseen, mutta ennen kaikkea se rakentaa strukturoidumman käsiteperustan tuon ammattitaidon tueksi. Näin on laita myös taiteiden alalla. Tohtoroitumaton pianisti voi soittaa paremmin kuin tohtoripianisti. Tohtoripianistilla voidaan kuitenkin olettaa olevan paremmat valmiudet tarkastella omaa soittoaan, sekä soittamista yleisesti, analyyttisemmasta ja kohti objektiivisuutta kurkottavasta näkökulmasta. Jatkokoulutus toimii tällöin myös apuvälineenä, jolla taiteilija kykenee paremmin välittämään tietoa taiteestaan ulkopuoliselle maailmalle. Tämän työkalufunktion ilmeisin soveltamisala on opetus.
Voidaan kysyä, miksi taiteilijan pitäisi välittää tietoa taiteestaan muun kuin taiteensa välityksellä. Eikö pianistille riitä, että hän soittaa hyvin? Periaatteessa riittää, mutta vertailu muihin taiteisiin antaa viitteitä myös mahdollisesti toisenlaisesta tulevaisuudesta. Hiljattain viime vuosisadan merkittävimmäksi taideteokseksi valittu Marcel Duchampin “Suihkulähde” (1917) oli merkkipaalu kehityksessä, jonka myötä taiteen tunnistaminen taiteeksi ei enää välttämättä onnistu puhtaasti esteettisin kriteerein. Andy Warholin Brillolaatikoita (1964) ei ole taideteoksena olemassa ilman sitä kommentoivaa tekstiä. Puhumme kernaasti taiteen ja tutkimuksen osittaisesta ykseydestä. Samalla lailla taiteen ja puhutun kielen toisistaan irti leikkaaminen käy sitä vaikeammaksi mitä relativistisemmaksi taidekäsityksemme muuttuu. Selityksen merkitys kokemuksen ehtona kasvaa. Jatkokoulutus antaa eväitä tässä uudessa todellisuudessa menestymiseen.
Elämme poikkeuksellisia aikoja. Koskaan aiemmin ei sosiaalisesti korkeinta statusta nauttiva ja institutionaalisesti voimakkaimmin tuettu säveltaide ole ollut yhtä kiinni menneisyydessä. Tilanne, jossa elävät säveltäjät vaikuttavat olevan oman aikakautensa musiikissa sivuroolissa, ei ole pidemmän päälle kestävä. Perinteisen esittävän säveltaiteen piirissä toimivan muusikkoyhteisön keskeisimpiä kysymyksiä onkin, miten oikeutamme olemassaolomme tulevaisuudessa. Väite on kärjistetty. Näen kuitenkin taideyliopistossa harjoitettavan taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen olevan avainasemassa pyrkiessämme löytämään ratkaisuja klassisen musiikin tulevaisuuden uhkakuviin.
Epäilen, että seuraavat muusikkopolvet tulevat ihmettelemään aikamme näköalattomuutta. Sellaisetkin debatin keskiössä olevat termit kuin klassinen musiikki ja kevyt musiikki pakenevat pitävää sisällöllistä määrittelyä, kunnes käteen jää vain historiallisia ja institutionaalisia rippeitä. Kuitenkin juuri käsitteet avaavat meille mahdollisuuden asioiden analyyttiseen tarkasteluun. Kirkastettujen käsitteiden rinnalla toinen tehokas taiteentutkimuksen työväline on historia. Musiikillisten ilmiöiden sijoittaminen länsimaisen musiikin tuhatvuotiseen kontekstiin auttaa meitä havaitsemaan trendejä ja syklejä, joille aikalaistodistajat, me mukaanlukien, ovat mahdollisesti itse sokeita. Ymmärrys musiikinhistorian laajemmista kehityskaarista lienee yksi harvoista tehokkaista menetelmistä, joilla voimme edes yrittää puhkaista aukkoja edessämme kohoavaan hämärään.
Käsiteparien vastakkaisuutta voidaan pyrkiä lieventämään. Kognitiotutkimus tukee ajatusta tunteiden rationaalisuudesta; tieteen rinnalla myös esittävällä taiteella voidaan katsoa olevan uutta tietoa luova funktio. Toisaalta, koska edellä kuvatut elementit ovat osa kaikkea esittävää taidetta, emme voi väittää esityksen rationaalisuuden tai tutkimuksellisuuden olevan välittömässä yhteydessä nimenomaan jatkokoulutukseen. Emme näin ollen voi myöskään asettaa kahta esitystä tai niiden tekijää arvojärjestykseen edellä mainituilla kriteereillä. Tohtoritaiteilija ja tohtoroitumaton taiteilija eivät asemoidu toisiinsa nähden hierarkkisesti, vaan rinnan. Asetelma ei ole taiteiden yksinoikeus.
Huippukirurgi ei välttämättä ole tohtori, eikä seurakunnan taitavin parisuhdeneuvoja huipputeologi. Niin asianajajan, papin kuin lääkärin ammatit ovat professioita, joissa, päinvastoin kuin esimerkiksi luonnontieteissä, ammatillisesti korkeimmalla tasolla toimiminen ei edellytä korkeinta akateemista oppiarvoa. Tohtorikoulutus antaa mahdollisesti eväitä käytännön ammattitaidon kohottamiseen, mutta ennen kaikkea se rakentaa strukturoidumman käsiteperustan tuon ammattitaidon tueksi. Näin on laita myös taiteiden alalla. Tohtoroitumaton pianisti voi soittaa paremmin kuin tohtoripianisti. Tohtoripianistilla voidaan kuitenkin olettaa olevan paremmat valmiudet tarkastella omaa soittoaan, sekä soittamista yleisesti, analyyttisemmasta ja kohti objektiivisuutta kurkottavasta näkökulmasta. Jatkokoulutus toimii tällöin myös apuvälineenä, jolla taiteilija kykenee paremmin välittämään tietoa taiteestaan ulkopuoliselle maailmalle. Tämän työkalufunktion ilmeisin soveltamisala on opetus.
Voidaan kysyä, miksi taiteilijan pitäisi välittää tietoa taiteestaan muun kuin taiteensa välityksellä. Eikö pianistille riitä, että hän soittaa hyvin? Periaatteessa riittää, mutta vertailu muihin taiteisiin antaa viitteitä myös mahdollisesti toisenlaisesta tulevaisuudesta. Hiljattain viime vuosisadan merkittävimmäksi taideteokseksi valittu Marcel Duchampin “Suihkulähde” (1917) oli merkkipaalu kehityksessä, jonka myötä taiteen tunnistaminen taiteeksi ei enää välttämättä onnistu puhtaasti esteettisin kriteerein. Andy Warholin Brillolaatikoita (1964) ei ole taideteoksena olemassa ilman sitä kommentoivaa tekstiä. Puhumme kernaasti taiteen ja tutkimuksen osittaisesta ykseydestä. Samalla lailla taiteen ja puhutun kielen toisistaan irti leikkaaminen käy sitä vaikeammaksi mitä relativistisemmaksi taidekäsityksemme muuttuu. Selityksen merkitys kokemuksen ehtona kasvaa. Jatkokoulutus antaa eväitä tässä uudessa todellisuudessa menestymiseen.
Elämme poikkeuksellisia aikoja. Koskaan aiemmin ei sosiaalisesti korkeinta statusta nauttiva ja institutionaalisesti voimakkaimmin tuettu säveltaide ole ollut yhtä kiinni menneisyydessä. Tilanne, jossa elävät säveltäjät vaikuttavat olevan oman aikakautensa musiikissa sivuroolissa, ei ole pidemmän päälle kestävä. Perinteisen esittävän säveltaiteen piirissä toimivan muusikkoyhteisön keskeisimpiä kysymyksiä onkin, miten oikeutamme olemassaolomme tulevaisuudessa. Väite on kärjistetty. Näen kuitenkin taideyliopistossa harjoitettavan taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen olevan avainasemassa pyrkiessämme löytämään ratkaisuja klassisen musiikin tulevaisuuden uhkakuviin.
Epäilen, että seuraavat muusikkopolvet tulevat ihmettelemään aikamme näköalattomuutta. Sellaisetkin debatin keskiössä olevat termit kuin klassinen musiikki ja kevyt musiikki pakenevat pitävää sisällöllistä määrittelyä, kunnes käteen jää vain historiallisia ja institutionaalisia rippeitä. Kuitenkin juuri käsitteet avaavat meille mahdollisuuden asioiden analyyttiseen tarkasteluun. Kirkastettujen käsitteiden rinnalla toinen tehokas taiteentutkimuksen työväline on historia. Musiikillisten ilmiöiden sijoittaminen länsimaisen musiikin tuhatvuotiseen kontekstiin auttaa meitä havaitsemaan trendejä ja syklejä, joille aikalaistodistajat, me mukaanlukien, ovat mahdollisesti itse sokeita. Ymmärrys musiikinhistorian laajemmista kehityskaarista lienee yksi harvoista tehokkaista menetelmistä, joilla voimme edes yrittää puhkaista aukkoja edessämme kohoavaan hämärään.
perjantai 27. helmikuuta 2009
Muutos ja yliopistot
"Jokainen ministeriössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen päinvaston kuin heidän edeltäjänsä."
(J.J. Rousseau, Yhteiskuntasopimuksesta)
Kuten niin lukemattomat kerrat aikaisemmin, elämme epävarmuuden aikaa. Yhdestä asiasta olemme kuitenkin hämmentävän yksimielisiä. Talouden globaalisaation myötä keskuuteemme, myös yliopistohallintoon, on ilmestynyt ennennäkemätön luonnonvoima: Muutos. Korkeimmalta taholta meille vakuutetaan, ettei Muutokselle ole vaihtoehtoja. Nykyaikainen ihminen ei kuitenkaan pelkää Muutosta, vaan näkee Muutoksessa mahdollisuuden, hän osaa hallita Muutosta. On myös niitä, jotka suhtautuvat Muutokseen tai johonkin Muutoksen yksittäisistä osatekijöistä epäilevästi. Yleisesti ajatellaan tällaisen käytöksen kielivän taantumuksellisuudesta tai peräti muutosvastarinnasta.
On niitä, jotka tekevät, ja niitä, jotka järjestävät tekemistä. Perinteisesti on ollut tapana ajatella, että tekemisen järjestäminen on näistä kahdesta arvokkaampaa, mikä heijastuu sekä palkkaukseen että tekemisen järjestämisen suhteellisen osuuden jatkuvaan kasvuun. Niin ikään katsotaan, että tekijän ja tekemisen järjestäjän tarpeiden ollessa keskenään ristiriidassa, tekijän tarpeet voidaan sivuuttaa vähemmän relevantteina. Niitä saatetaan toki ymmärtää, mutta pohjimmiltaan tiedämme niiden kumpuavan ahdasmielisestä saavutettujen etujen puolustamisesta. Tekemisen järjestäjän kanta sen sijaan edustaa ulkoisten olosuhteiden sanelemaa, valistunutta ja pyyteetöntä käytännön realismia. Kun poliittisen päätöksenteon tueksi tarvitaan tietoa, asiantuntijaksi kutsutaan tekemisen järjestäjä, ei tekijää.
Tekijän mahdollisuudet tulla omassa asiassaan kuulluksi ovat suurimmat aloilla, joissa tekemisellä tai, mikä tärkeintä, tekemättä jättämisellä on välittömästi mitattava rahallinen arvo: ahtaajat voivat lakkoilla, maanviljelijät eivät. Myös tekemisen yleinen ymmärrettävyys lisää tekijän edellytyksiä vaikuttaa oman tekemisensä järjestämiseen. Jos kirvesmiehet jyrähtävät, että ilman riittävää sementtituotantoa ei Etelä-Suomen asuntopulaa lievitetä, kuka on se päättäjä, joka uskaltaa muuta väittää. Sen sijaan viulunsoiton tai lukuteorian professorilta ei ole tapana neuvoja kysella, kun yliopistojen tekemistä järjestetään.
==
Kautta vuosituhansien valtaosa ihmisistä on kuulunut kurjallistoon, jonka elämän tärkein päämäärä on ollut hengissä pysyminen. Teollisuusmaissa tilanne on muuttunut radikaalisti toisen maailmasodan jälkeen. Markkinatalousjärjestelmän kyky vastata vaurastumisen myötä kasvaneisiin, elämän laatua koskeviin mielihaluihimme on osoittautunut julkisia palveluja paremmaksi. Olemmekin alkaneet uskoa, että liike-elämästä lainattujen menettelytapojen soveltamien takaa tekemisen parhaan mahdollisen järjestämisen kaikilla elämänalueilla. Tästähän on pohjimmiltaan kysymys, kun puhumme Muutoksesta julkishallinnon yhteydessä.
Ajatusketju on looginen. Ei ole väärin unelmoida maailmasta, missä vaikeiden valintojen teko on saatettu ulkoistaa itsenäiselle järjestelmälle ja täten minimoida hengenlahjoiltaan vaatimattomien ja motiiveiltaan epäpuhtaiden ihmisyksilöiden vaikutus. Adam Smithin visioima markkinoiden näkymätön käsi on vakavine puutteineenkin ihmiskunnan toistaiseksi menestyksekkäin yritys rakentaa automaattista hyvinvointia tuottava sampo. Samaan päämäärään pyrkii eurooppalainen sosiaalivaltio, jossa vastuu lähimmäisestä on siirretty yksilöiltä korporaatioille. Sekä markkinatalous että keskusjohtoinen sosiaalivaltio ovat osoittautuneet menestystarinoiksi rampoina kompromisseinakin - tai ehkä juuri siksi. Onkin syytä tiedostaa, että kaikki yrityksemme ripustaa toivomme yksipuolisesti johonkin onnea tuovaan mekanistiseen utopiaan ovat osoittautuneet virheiksi.
Mekanistisen onnentavoittelun ohessa inhimilliselle ajattelulle luonteenomaista on usko tapahtumien lineaarisuuteen. Tämä taipumus palvelee meitä hyvin arkipäivän elämässä sallimalla nähdä lähitulevaisuuteen kohtalaisella tarkkuudella. Pidemmällä aikajänteellä usko lineaarisuuteen on kuitenkin omiaan johtamaan meitä harhaan. Kuusikymmentäluvun ihminen tiesi, että tietokone on iso ja siinä on paljon vilkkuvia valoja. Näin ollen elokuvan Avaruusseikkailu 2001 visio tulevaisuuden tietokoneesta on laite, joka on vielä isompi ja jossa on vielä enemmän vilkkuvia valoja. Jos Muutos ja Tehokkuus ovatkin oman aikamme mahtisanat, mistä tiedämme, ettemme jo muutaman vuoden kuluttua muistele vaihtoehdotonta putkinäkövisiotamme kiusaantuneella nostalgialla. Kukapa olisi 80-luvulla arvannut, että tulisimme elämään maailmassa, missä päiväkodin opettajan tärkein ominaisuus ei olekaan riskinottokyky?
==
Jokainen inhimillinen tragedia on seurausta muutoksesta, joko liian nopeasta tai liian hitaasta. Vakava sairaus tai läheisen kuolema ovat osa muutosta. Vastaavasti oman elämän jumiutuminen sarjaksi päivästä ja vuodesta toiseen toistuvia rutiineja ilman toivoa muutoksesta saattaa tuntua pahemmalta kuin kuolema. Hyvä elämä edellyttää mahdollisuutta mielekkään elämänsuunnitelman toteuttamiseen. Tämä ei onnnistu ilman kohtuullista vakautta, tapahtumien kohtuullista lineaarisuutta sekä kohtuullisen realistista toivoa tämänhetkistä paremmasta tulevaisuudesta, ts. muutoksesta. Yhtälailla elollinen organismi kuin ihmisen luoma organisaatio sekä vastustaa muutosta pyrkimällä oman olemassaolonsa säilyttämiseen että etsii muutosta toteuttamalla itselleen asettamiaan päämääriä. Konsulttien ja valtionhallinnon visionäärien kuoro on siis oikeassa: muutokselle ei ole vaihtoehtoja!
Perinteisesti on ajateltu, että organisaation kehitystä ohjaa kaksi toisilleen vastakkaista voimaa: yhtäällä on räväkkää irrottautumista tämänhetkisistä toimintatavoista vaativa luova yksilö; häntä vastassa on jatkuvuuteen ja status quon säilyttämiseen pyrkivä järjestelmä. Nykyään asiat näyttävät kääntyneen päälaelleen. Epävarmuus tulevasta pelottaa, ja kuten tunnettua, hyökkäys on paras puolustus. Jatkuvassa myllerryksen tilassa, organisaation muuttaessa olomuotoaan ennalta arvaamatta ja ilman selkeästi artikuloitua perustetta, työntekijöiden perusturvallisuus on uhattuna ja työmotivaatio laskee. Ennen vanhaan moista hapuilua olisi saatettu pitää merkkinä tekemisen huonosta järjestämisestä, mutta nykyään työyhteisön pysyvä pahoinvointi ja intressiryhmien välinen konflikti tulkitaan osoitukseksi johdon aloitteellisuudesta ja määrätietoisuudesta.
Kuten todettu, epävarmuuden kalvaessa myös julkisyhteisöllisten organisaatioiden houkutus sulkeutua automaattista hyvää tuottavan näkymättömän käden suosioon on suuri. On kuitenkin syytä tunnustaa liiketaloudellisten ja esim. yliopistojen kaltaisten organisaatioiden toisistaan poikkeava kyky sietää muutoksen epälineaarisuutta. Yritysmaailmassa nopeat liikkeet ovat usein toivottavia, joskin virheellisen ratkaisun seuraukset saattavat olla yritykselle itselleen fataalit. Klassisen talousteorian näkökulmasta tällä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, sillä luovan tuhon prinsiipin mukaisesti markkinoille tulee ja sieltä poistuu jatkuvasti toimijoita. Rovaniemen kaupungilla tai Espoon hiippakunnalla ei moiseen riskinottoon ole varaa siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden edustamilla aloilla ei ole markkinoita. Sama koskee suomalaisia yliopistoja, jotka eivät ole mitään olemassaolonsa uhanalaisiksi asettamaan kykeneviä markkinasubjekteja, vaan kansakuntamme hyvinvoinnin peruspilareita.
==
Jokainen yritys pyrkii määräävän markkina-aseman saavuttamiseen. Mikäli se siinä onnistuu, kärsivät markkinat, tuotannon teho laskee ja tuotteen hinta nousee. Koska yhteiskunnan ja yksittäisen yrityksen edut ovat tässä suhteessa keskenään ristiriidassa, markkinoiden toimivuutta pyritään suojaamaan kilpailulaein. Yliopistot ovat paikkaan ja yhteiskunnalliseen tehtäväänsä sidottuja eivätkä toimi vapailla markkinoilla. Markkinamekanismia kuitenkin läheisesti muistuttaa tieteenteon keskeisin edellytys, ideoiden välinen vapaa kilpailu. Tätä kilpailua käydään sekä tieteellisten instituutioiden että niissä työskentelevien henkilöiden välillä. Yliopistojen sisäisen toiminnan mielekäs järjestäminen johtaa yleensä paradigmaattisesti määräytyvien voimakeskittymien syntyyn. Tällöin vastuu tieteenteon vapauden ja suurimman mahdollisen tehokkuuden ylläpitämisestä siirtyy instituutioiden väliselle kilpailulle.
Globaalista näkökulmasta tarkasteltuna on yhdentekevää, tapahtuuko jokin tieteellinen läpimurto Oulussa vai Oviedossa. Mutta jos haluamme pitää kiinni yliopistojemme kansallisesta tehtävästä, meidän on kannettava huolta edellä kuvatun instituutioiden välisen kilpailun edellytysten säilymisestä myös Suomessa. Valitettavasti valtiollisen tason tekemisen järjestämistä näinä päivinä ohjaava kategorinen muutosimperatiivi vie meitä päinvastaiseen suuntaan. Yliopistojen lukumäärää aiotaan vähentää yksikkökokoja suurentamalla. Liian vähälle huomiolle on jäänyt se tosiseikka, että jokainen yliopisto- tai laitosfuusio on askel kohti yhden ideologian määräävää markkina-asemaa maassamme.
Valta rakastaa poikkeustilaa, sillä poikkeustilan myötä nurina lakkaa ja kaikki puhaltavat yhteen, vallan osoittamaan hiileen. Tällä kertaa poikkeustilan nimi on Muutos - arkipäiväinen käsite, joka liian monta kertaa turhaanlausuttuna on muuttunut fläppitauluretoriseksi eufemismiksi kollektiiviselle neuvottomuudelle. On mieletöntä perustella tiettyä ratkaisua muutoksen välttämättömyydellä, sillä muutos itsessään pitää sisällään äärettömän monta vaihtoehtoa. Herää kiusallisia kysymyksiä: Mikä muutoksen vaihtoehdoista valitaan? Kenen etua se palvelee? Kuka valinnan suorittaa? Jääkö tekemisen järjestäjien muutoksessa tekijöille muuta roolia kuin osallistuminen jo tehtyjen päätösten jälkeiseen terapoivaan ”keskusteluun”? Vai onko sittenkin olemassa muutoksia (esim. ilmastonmuutos), joiden yhteydessä jopa muutosvastarinta olisi hyväksyttävää?
(J.J. Rousseau, Yhteiskuntasopimuksesta)
Kuten niin lukemattomat kerrat aikaisemmin, elämme epävarmuuden aikaa. Yhdestä asiasta olemme kuitenkin hämmentävän yksimielisiä. Talouden globaalisaation myötä keskuuteemme, myös yliopistohallintoon, on ilmestynyt ennennäkemätön luonnonvoima: Muutos. Korkeimmalta taholta meille vakuutetaan, ettei Muutokselle ole vaihtoehtoja. Nykyaikainen ihminen ei kuitenkaan pelkää Muutosta, vaan näkee Muutoksessa mahdollisuuden, hän osaa hallita Muutosta. On myös niitä, jotka suhtautuvat Muutokseen tai johonkin Muutoksen yksittäisistä osatekijöistä epäilevästi. Yleisesti ajatellaan tällaisen käytöksen kielivän taantumuksellisuudesta tai peräti muutosvastarinnasta.
On niitä, jotka tekevät, ja niitä, jotka järjestävät tekemistä. Perinteisesti on ollut tapana ajatella, että tekemisen järjestäminen on näistä kahdesta arvokkaampaa, mikä heijastuu sekä palkkaukseen että tekemisen järjestämisen suhteellisen osuuden jatkuvaan kasvuun. Niin ikään katsotaan, että tekijän ja tekemisen järjestäjän tarpeiden ollessa keskenään ristiriidassa, tekijän tarpeet voidaan sivuuttaa vähemmän relevantteina. Niitä saatetaan toki ymmärtää, mutta pohjimmiltaan tiedämme niiden kumpuavan ahdasmielisestä saavutettujen etujen puolustamisesta. Tekemisen järjestäjän kanta sen sijaan edustaa ulkoisten olosuhteiden sanelemaa, valistunutta ja pyyteetöntä käytännön realismia. Kun poliittisen päätöksenteon tueksi tarvitaan tietoa, asiantuntijaksi kutsutaan tekemisen järjestäjä, ei tekijää.
Tekijän mahdollisuudet tulla omassa asiassaan kuulluksi ovat suurimmat aloilla, joissa tekemisellä tai, mikä tärkeintä, tekemättä jättämisellä on välittömästi mitattava rahallinen arvo: ahtaajat voivat lakkoilla, maanviljelijät eivät. Myös tekemisen yleinen ymmärrettävyys lisää tekijän edellytyksiä vaikuttaa oman tekemisensä järjestämiseen. Jos kirvesmiehet jyrähtävät, että ilman riittävää sementtituotantoa ei Etelä-Suomen asuntopulaa lievitetä, kuka on se päättäjä, joka uskaltaa muuta väittää. Sen sijaan viulunsoiton tai lukuteorian professorilta ei ole tapana neuvoja kysella, kun yliopistojen tekemistä järjestetään.
==
Kautta vuosituhansien valtaosa ihmisistä on kuulunut kurjallistoon, jonka elämän tärkein päämäärä on ollut hengissä pysyminen. Teollisuusmaissa tilanne on muuttunut radikaalisti toisen maailmasodan jälkeen. Markkinatalousjärjestelmän kyky vastata vaurastumisen myötä kasvaneisiin, elämän laatua koskeviin mielihaluihimme on osoittautunut julkisia palveluja paremmaksi. Olemmekin alkaneet uskoa, että liike-elämästä lainattujen menettelytapojen soveltamien takaa tekemisen parhaan mahdollisen järjestämisen kaikilla elämänalueilla. Tästähän on pohjimmiltaan kysymys, kun puhumme Muutoksesta julkishallinnon yhteydessä.
Ajatusketju on looginen. Ei ole väärin unelmoida maailmasta, missä vaikeiden valintojen teko on saatettu ulkoistaa itsenäiselle järjestelmälle ja täten minimoida hengenlahjoiltaan vaatimattomien ja motiiveiltaan epäpuhtaiden ihmisyksilöiden vaikutus. Adam Smithin visioima markkinoiden näkymätön käsi on vakavine puutteineenkin ihmiskunnan toistaiseksi menestyksekkäin yritys rakentaa automaattista hyvinvointia tuottava sampo. Samaan päämäärään pyrkii eurooppalainen sosiaalivaltio, jossa vastuu lähimmäisestä on siirretty yksilöiltä korporaatioille. Sekä markkinatalous että keskusjohtoinen sosiaalivaltio ovat osoittautuneet menestystarinoiksi rampoina kompromisseinakin - tai ehkä juuri siksi. Onkin syytä tiedostaa, että kaikki yrityksemme ripustaa toivomme yksipuolisesti johonkin onnea tuovaan mekanistiseen utopiaan ovat osoittautuneet virheiksi.
Mekanistisen onnentavoittelun ohessa inhimilliselle ajattelulle luonteenomaista on usko tapahtumien lineaarisuuteen. Tämä taipumus palvelee meitä hyvin arkipäivän elämässä sallimalla nähdä lähitulevaisuuteen kohtalaisella tarkkuudella. Pidemmällä aikajänteellä usko lineaarisuuteen on kuitenkin omiaan johtamaan meitä harhaan. Kuusikymmentäluvun ihminen tiesi, että tietokone on iso ja siinä on paljon vilkkuvia valoja. Näin ollen elokuvan Avaruusseikkailu 2001 visio tulevaisuuden tietokoneesta on laite, joka on vielä isompi ja jossa on vielä enemmän vilkkuvia valoja. Jos Muutos ja Tehokkuus ovatkin oman aikamme mahtisanat, mistä tiedämme, ettemme jo muutaman vuoden kuluttua muistele vaihtoehdotonta putkinäkövisiotamme kiusaantuneella nostalgialla. Kukapa olisi 80-luvulla arvannut, että tulisimme elämään maailmassa, missä päiväkodin opettajan tärkein ominaisuus ei olekaan riskinottokyky?
==
Jokainen inhimillinen tragedia on seurausta muutoksesta, joko liian nopeasta tai liian hitaasta. Vakava sairaus tai läheisen kuolema ovat osa muutosta. Vastaavasti oman elämän jumiutuminen sarjaksi päivästä ja vuodesta toiseen toistuvia rutiineja ilman toivoa muutoksesta saattaa tuntua pahemmalta kuin kuolema. Hyvä elämä edellyttää mahdollisuutta mielekkään elämänsuunnitelman toteuttamiseen. Tämä ei onnnistu ilman kohtuullista vakautta, tapahtumien kohtuullista lineaarisuutta sekä kohtuullisen realistista toivoa tämänhetkistä paremmasta tulevaisuudesta, ts. muutoksesta. Yhtälailla elollinen organismi kuin ihmisen luoma organisaatio sekä vastustaa muutosta pyrkimällä oman olemassaolonsa säilyttämiseen että etsii muutosta toteuttamalla itselleen asettamiaan päämääriä. Konsulttien ja valtionhallinnon visionäärien kuoro on siis oikeassa: muutokselle ei ole vaihtoehtoja!
Perinteisesti on ajateltu, että organisaation kehitystä ohjaa kaksi toisilleen vastakkaista voimaa: yhtäällä on räväkkää irrottautumista tämänhetkisistä toimintatavoista vaativa luova yksilö; häntä vastassa on jatkuvuuteen ja status quon säilyttämiseen pyrkivä järjestelmä. Nykyään asiat näyttävät kääntyneen päälaelleen. Epävarmuus tulevasta pelottaa, ja kuten tunnettua, hyökkäys on paras puolustus. Jatkuvassa myllerryksen tilassa, organisaation muuttaessa olomuotoaan ennalta arvaamatta ja ilman selkeästi artikuloitua perustetta, työntekijöiden perusturvallisuus on uhattuna ja työmotivaatio laskee. Ennen vanhaan moista hapuilua olisi saatettu pitää merkkinä tekemisen huonosta järjestämisestä, mutta nykyään työyhteisön pysyvä pahoinvointi ja intressiryhmien välinen konflikti tulkitaan osoitukseksi johdon aloitteellisuudesta ja määrätietoisuudesta.
Kuten todettu, epävarmuuden kalvaessa myös julkisyhteisöllisten organisaatioiden houkutus sulkeutua automaattista hyvää tuottavan näkymättömän käden suosioon on suuri. On kuitenkin syytä tunnustaa liiketaloudellisten ja esim. yliopistojen kaltaisten organisaatioiden toisistaan poikkeava kyky sietää muutoksen epälineaarisuutta. Yritysmaailmassa nopeat liikkeet ovat usein toivottavia, joskin virheellisen ratkaisun seuraukset saattavat olla yritykselle itselleen fataalit. Klassisen talousteorian näkökulmasta tällä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, sillä luovan tuhon prinsiipin mukaisesti markkinoille tulee ja sieltä poistuu jatkuvasti toimijoita. Rovaniemen kaupungilla tai Espoon hiippakunnalla ei moiseen riskinottoon ole varaa siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden edustamilla aloilla ei ole markkinoita. Sama koskee suomalaisia yliopistoja, jotka eivät ole mitään olemassaolonsa uhanalaisiksi asettamaan kykeneviä markkinasubjekteja, vaan kansakuntamme hyvinvoinnin peruspilareita.
==
Jokainen yritys pyrkii määräävän markkina-aseman saavuttamiseen. Mikäli se siinä onnistuu, kärsivät markkinat, tuotannon teho laskee ja tuotteen hinta nousee. Koska yhteiskunnan ja yksittäisen yrityksen edut ovat tässä suhteessa keskenään ristiriidassa, markkinoiden toimivuutta pyritään suojaamaan kilpailulaein. Yliopistot ovat paikkaan ja yhteiskunnalliseen tehtäväänsä sidottuja eivätkä toimi vapailla markkinoilla. Markkinamekanismia kuitenkin läheisesti muistuttaa tieteenteon keskeisin edellytys, ideoiden välinen vapaa kilpailu. Tätä kilpailua käydään sekä tieteellisten instituutioiden että niissä työskentelevien henkilöiden välillä. Yliopistojen sisäisen toiminnan mielekäs järjestäminen johtaa yleensä paradigmaattisesti määräytyvien voimakeskittymien syntyyn. Tällöin vastuu tieteenteon vapauden ja suurimman mahdollisen tehokkuuden ylläpitämisestä siirtyy instituutioiden väliselle kilpailulle.
Globaalista näkökulmasta tarkasteltuna on yhdentekevää, tapahtuuko jokin tieteellinen läpimurto Oulussa vai Oviedossa. Mutta jos haluamme pitää kiinni yliopistojemme kansallisesta tehtävästä, meidän on kannettava huolta edellä kuvatun instituutioiden välisen kilpailun edellytysten säilymisestä myös Suomessa. Valitettavasti valtiollisen tason tekemisen järjestämistä näinä päivinä ohjaava kategorinen muutosimperatiivi vie meitä päinvastaiseen suuntaan. Yliopistojen lukumäärää aiotaan vähentää yksikkökokoja suurentamalla. Liian vähälle huomiolle on jäänyt se tosiseikka, että jokainen yliopisto- tai laitosfuusio on askel kohti yhden ideologian määräävää markkina-asemaa maassamme.
Valta rakastaa poikkeustilaa, sillä poikkeustilan myötä nurina lakkaa ja kaikki puhaltavat yhteen, vallan osoittamaan hiileen. Tällä kertaa poikkeustilan nimi on Muutos - arkipäiväinen käsite, joka liian monta kertaa turhaanlausuttuna on muuttunut fläppitauluretoriseksi eufemismiksi kollektiiviselle neuvottomuudelle. On mieletöntä perustella tiettyä ratkaisua muutoksen välttämättömyydellä, sillä muutos itsessään pitää sisällään äärettömän monta vaihtoehtoa. Herää kiusallisia kysymyksiä: Mikä muutoksen vaihtoehdoista valitaan? Kenen etua se palvelee? Kuka valinnan suorittaa? Jääkö tekemisen järjestäjien muutoksessa tekijöille muuta roolia kuin osallistuminen jo tehtyjen päätösten jälkeiseen terapoivaan ”keskusteluun”? Vai onko sittenkin olemassa muutoksia (esim. ilmastonmuutos), joiden yhteydessä jopa muutosvastarinta olisi hyväksyttävää?
perjantai 13. helmikuuta 2009
Mitä on hyvä musiikki?
Kari A. Tikkanen jatkaa keskustelua musiikin hyvyydestä (HS 2.2.09). Asiavirheiden ja sisäisten ristiriitaisuuksien vuoksi kirjoituksen anti jää kuitenkin vähäiseksi. Tikkanen nostaa esimerkiksi esille heavy-kitaran särösointujen rikkaan kompleksisuuden. Säröytetty sähkökitara on epäilemättä merkittävä soitintekninen innovaatio. Akustiikan näkökulmasta sen ääni kuitenkin häviää juuri kompleksisuudessaan 1600-luvun teknologiaa edustavalle viululle - etenkin, jos kitaran kuuntelu tapahtuu suurella äänenvoimakkuudella. Ero kasvaa kun tarkastelun kohteeksi otetaan yksittäisen äänen sijaan kaikki musiikin sisältämät tapahtumat. Pelimanniyhtyeen tuottamat aaltomuodot ovat kokonaisuutena huomattavasti kompleksisempia kuin heavybändin.
Sävelsarjojen kompleksisuutta keskeisempää lienee musiikin rakenteessa ilmenevä kompleksisuus. Tikkanen väittää, että mitä kompleksisempaa musiikki on, sitä enemmän sitä ostetaan. On helpo huomata, ettei tämä ole totta - mikäli olisi, suomalainen jazz myisi paremmin kuin Britney Spears. Eri musiikinlajien sisäiset estetiikat eivät ole yhteismitallisia. Rock-musiikin arvojen puolustaminen kompleksisuus-argumentilla on yhtä mieletöntä kuin etsiä Beethovenin myöhäisistä jousikvartetoista Tikkasen kaipaamaa afrikkalaista rytmiikkaa. Kompleksisuuden maksimoinnin sijaa hyvä musiikki pyrkii tasapainoon. Moni klassisen musiikin ystävä arvostaa enemmän wieniläisklassismia kuin yltiökompleksista jälkisarjallisuutta. ACDC:n musiikin arvo ei ole kompleksisuudessa - päinvastoin.
Yli kahden tuhannen vuoden tuotekehittelyn tuloksena länsimaisen musiikin teoreettinen perusta on ainutlaatuisen rikas ja kompleksinen. Mielenkiintoinen onkin kysymys, miksi tämän päivän musiikissa, päin vastoin kuin muissa taiteissa, diletanttisuus koetaan hyveeksi ja taiteellisesti kunnianhimoisen musiikin asema pyritään kyseenalaistamaan epä-älyllisellä arvorelativismilla. Ilkka Remeksen kirjat ovat nautittavia, suosittuja ja omassa lajissaan taitavasti tehtyjä. Harvalle Remeksen lukijalle tulisi silti mieleen esittää hänelle kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Voimmeko vakavissamme ajatella, että musiikissa, päin vastoin kuin muissa taiteissa, ei olisikaan sijaa korkeakulttuurille?
Sävelsarjojen kompleksisuutta keskeisempää lienee musiikin rakenteessa ilmenevä kompleksisuus. Tikkanen väittää, että mitä kompleksisempaa musiikki on, sitä enemmän sitä ostetaan. On helpo huomata, ettei tämä ole totta - mikäli olisi, suomalainen jazz myisi paremmin kuin Britney Spears. Eri musiikinlajien sisäiset estetiikat eivät ole yhteismitallisia. Rock-musiikin arvojen puolustaminen kompleksisuus-argumentilla on yhtä mieletöntä kuin etsiä Beethovenin myöhäisistä jousikvartetoista Tikkasen kaipaamaa afrikkalaista rytmiikkaa. Kompleksisuuden maksimoinnin sijaa hyvä musiikki pyrkii tasapainoon. Moni klassisen musiikin ystävä arvostaa enemmän wieniläisklassismia kuin yltiökompleksista jälkisarjallisuutta. ACDC:n musiikin arvo ei ole kompleksisuudessa - päinvastoin.
Yli kahden tuhannen vuoden tuotekehittelyn tuloksena länsimaisen musiikin teoreettinen perusta on ainutlaatuisen rikas ja kompleksinen. Mielenkiintoinen onkin kysymys, miksi tämän päivän musiikissa, päin vastoin kuin muissa taiteissa, diletanttisuus koetaan hyveeksi ja taiteellisesti kunnianhimoisen musiikin asema pyritään kyseenalaistamaan epä-älyllisellä arvorelativismilla. Ilkka Remeksen kirjat ovat nautittavia, suosittuja ja omassa lajissaan taitavasti tehtyjä. Harvalle Remeksen lukijalle tulisi silti mieleen esittää hänelle kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Voimmeko vakavissamme ajatella, että musiikissa, päin vastoin kuin muissa taiteissa, ei olisikaan sijaa korkeakulttuurille?
lauantai 7. helmikuuta 2009
Sibelius-Akatemia ja tehokkuus
Taloustieteilijät pyrkivät mallintamaan ihmisten valintoja ja käyttäytymistä numeerisin keinoin. Tärkeänä käsitteellisenä työkaluna heillä on tehokkuus - sana, joka saa jokaisen kunnon humanistin risuparran väpättämään. Osittain on kyse väärinymmärryksestä, sillä tehokkuudella ei tarkoiteta pelkästään rahan, vaan koko yhteisen hyvinvointimme maksimointia. Kuvitelkaamme, että asettaisimme Sibelius-Akatemiassa päämääräksemme opetuksen korkean tason yhdistettynä opiskelijoiden ja työntekijöiden parhaisiin mahdollisiin työskentelyedellytyksiin. Tuskin kellään olisi mitään sitä vastaan, että ponnistelisimme mahdollisimman tehokkaasti kohti em. päämääriä. Valitettavasti nykyisessä Sibelius-Akatemiassa on myös toisenlaisia tapoja määritellä tehokkuus. Osastonjohtajien viimeaikaiset pääkirjoitukset Äänenkuljettajassa kertovat siitä kitkasta ja turhautumisesta, mitä yhteisten tehokkuuskriteerien puuttuminen aiheuttaa.
Kysymys kuuluu, kuka saa määritellä sen yhteisen hyvän luonteen, jota tehokkuudella tavoittelemme. Itse näen tässä kolme osapuolta: valtio, opiskelijat ja opettajat. Vakiintunutta hämeenniemiläistä terminologiaa käyttääkseni kyseessä on sisäistä tasapainotilaa jatkuvasti hakeva ”voimakolmio”. Valtion asema seuraa siitä, että se maksaa viulut; opiskelijat ovat alkusyy koko yliopistolaitoksen olemassaoloon; opettajien voidaan perustellusti olettaa tietävän, miten yhteiskunnan ja opiskelijoiden asettama koulutuksellinen velvoite täytetään. Sibelius-Akatemiassa opettajat ovat myös se taho, jonka tehtävänä on välittää eteenpäin konservatoriolaitoksen vuosisataisia ja tarkoituksenmukaisiksi hioutuneita käytäntöjä. Korostettakoon, että Sibelius-Akatemian johto ei edelläkuvattuun kolmioon kuulu. Se toimeenpanee opettajien, opiskelijoiden ja valtion yhteistä tahtoa, ei omaansa.
Valtiollinen tahto ilmenee oikeudellisena sääntelynä ja viranomaisvaltana, byrokratiana. Sanalla on paha kaiku, mutta tehokkuuden lailla myös tällä asialla on valoisampi puolensa. Ilman byrokratiaa ei ole modernia oikeusvaltiota. Byrokratian ansiosta Sibelius-Akatemiassa hiljainen tavis saa yhtä monta soittotuntia kuin omista eduistaan äänekkäästi huolta kantava julkisuuden lempilapsi. Nykyaikaiselle yhteiskunnalle on kuitenkin ominaista ylhäältä asetetun sääntelyn asteittainen tunkeutuminen yhä syvemmälle arkiseen elämäämme. Jossakin kulkee raja, jonka toisella puolella meitä odottaa, sosiologi Max Weberin sanoin, ”byrokratian rautahäkki”. Otetaan kärjistetyksi esimerkiksi tutkinto-ohjelmistoissa käytettävät sormitukset. Tähän asti opettaja ja opiskelija ovat voineet sopia niistä keskenään. Pitäisikö vallitsevia kirjavia käyntäntöjä ruveta sääntelemään keskitetysti opetuksen rakenteellisen yhdenmukaisuuden nimissä? Voisimmehan kirjata sallitut sormitukset esimerkiksi koulutusjohtosääntöön.
Edellä esitetystä seuraisi tarve valvoa, että oikeita sormituksia todella käytetään. Uuden sormituksen hyväksyminen puolestaan edellyttäisi hallituksen kokousta, johon sormitusten strategioihin perehtynyt esittelijä asian valmistelee. Myös mahdolliset tutkintokohtaiset poikkeuslupahakemukset tulisi käsitellä hyvän hallintotavan mukaisesti. Voidaanko sormitusten hallinnollista sääntelyä perustella tehokkuudella? Epäilen. Yhteisten tehokkuuskriteerien näkökulmasta tarkasteltuna ehdottamani hanke lienee järjetön. Sen lisäksi, että se vaikeuttaisi opettajan, opiskelijan ja jo valmiiksi täystyöllistetyn hallintovirkamiehen työtä, se ohjaisi osan opetukseen tarkoitetuista resursseista opetuksen järjestämiseen. Ja mikä tärkeintä, uudistus ei vastaisi mihinkään käytännön opetustyössä ilmenneeseen tarpeeseen.
Suomalainen julkishallinto on tunnetusti yksi maailman tehokkaimmista, eikä ole Sibelius-Akatemian hallinnon vika, että se tekee sille osoitetut työt tunnollisesti. Hallinnolla on vastuu työnsä tuloksista. Sen laajuus ja tehtävänanto määritellään toisaalla, Sibelius-Akatemian johdossa ja hallituksessa. Olisikin syytä pysähtyä miettimään, mitä vaikutuksia yhä syvemmälle etenevällä hallinnollistumiskehityksellä on Sibelius-Akatemian kyvylle vastata sille asetettuihin tosiasiallisiin tehokkuusvaatimuksiin. Hallinnollistumisen vaikutukset näyttäytyvät hyvin erilaisina riippuen siitä, tarkastellaanko niitä muodollisesta vai reaalisesta näkökulmasta. Hallinnollistuminen tuottaa ennustettavuutta ja rationaalisuutta, mutta liian pitkälle vietynä ylläpitää opintojen rakenteiden tosiasiallista status quota ja haittaa niiden kehittämistä. Hallinnollistuminen luo demokraattiselta vaikuttavia päätöksentekorakenteita, mutta siirtää tosiasiallista valtaa musiikin asiantuntijoilta prosessien asiantuntijoille, osastoilta kohti keskustaa. Hallinnollistuminen tuottaa oikeudellisuutta; se on eria asia kuin oikeudenmukaisuus.
Hallinnollistumisen taustalla on halu tehdä asiat oikein, ja järjestelmien avulla oikeintekemiselle voidaan antaan objektiivinen, mitattava luonne. Kääntöpuolena on toiminnan jähmeys ja, mikä pahinta, kaikkialle leviävä pelon ilmapiiri. Opiskelija pelkää, sillä virhe HOPS-lomakkeen täytössä voi maksaa opinto-oikeuksia; opettaja pelkää, sillä määräaikainen virka on taas kohta katkolla; hallintovirkamies pelkää, sillä jatkuvassa muutoksessa jokainen systeemin yskähdys on hänen vikansa; osastonjohtaja pelkää, sillä ensi vuoden budjetissa saattaa tikittää pommi; osastoneuvoston jäsen pelkää, sillä muotovirhe pöytäkirjassa voi johtaa opiskelijan nostamaan hallintokanteeseen; ylin johto pelkää, sillä muodollisten tehokkuusmittarien alkaessa vaappua, uhkaa meitä pakkofuusio Kadettikoulun kanssa. Taideyliopiston motivaattorina muotovirheen pelko on kuitenkin huonoin mahdollinen. Luominen edellyttää aina riskinottoa, ja pelko syö sitä energiaa, joka meidän tulisi kyetä kohdistamaan Sibelius-Akatemian koulutuksellisten tavoitteiden täyttämiseen. Taloustieteilijä sanoisi, että tilanne ei ole tehokas.
Kuten aiemmin ehdottamani suuri sormitusuudistus (SuuSo) osoittaa, tietyt asiat on tehokkaampaa jättää hallinnollisen sääntelyn ulkopuolelle. Mutta mitkä? On sääntelyä, jonka tavoitteena on heikomman osapuolen suoja ja ihmisten välinen tasa-arvo. Sitä meidän tulee edelleen kehittää sekä yleisen moraalin että voimassaolevan lainsäädännön velvoittamina. Kustannustehokkuuteen ja toimintojen yhdenmukaistamiseen pyrkivän sääntelyn osalta tilanne on monisyisempi. On yhteinen etumme, että käytettävissä olevat resurssit kohdennetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä edellyttää tietoa: tietoa oppituntien määrästä, tietoa luokkatilojen käytöstä, tietoa suoritetuista tutkinnoista jne. Huomattava osa Sibelius-Akatemian hallintoprosesseista onkin luonteeltaan tiedon tuottamiseen tähtääviä. Mikään ei ole kuitenkaan ilmaista. Jokainen entistä tarkempi tiedonjyvänen maksaa hieman enemmän kuin edellinen, samalla kun siitä saatava suhteellinen hyöty on hieman vähäisempi. Taloustieteilijät puhuvat rajakustannuksista ja rajahyödystä. Väitän, että maksamme jo nyt vapauttamme rajoittavan prosessi-idealismin ja kalliin hallintokoneiston muodossa liian kovaa hintaa kuvitteellisesta tehokkuudesta.
Uuden yliopistolain myötä viime vuosikymmenten valtiollinen huostaanottomme päättyy, ja Sibelius-Akatemiasta tulee taas ns. oikeushenkilö. Saamme lisää vapauksia järjestää asiamme parhaaksi katsomallamme tavalla. Sibelius-Akatemia pysyy kuitenkin yhteiskunnalliseen tehtäväänsä sidottuna koulutusyliopistona. Toimintamme suunnittelussa korostuu siis piirakan viisas jakaminen, ei niinkään sen koon kasvattaminen. Valtiollisen sääntelyn vähetessä voimme miettiä, kuinka suuren siivun piirakasta haluamme antaa yhtäältä opetukselle ja toisaalta opetusta tukeville toiminnoille. Haluammeko maksaa täyden hinnan muodollisesta prosessuaalisesta virtaviivaisuudesta? Haluammeko muokata opetuksen rakenteita hallintoprosessien helpottamiseksi vai päin vastoin? Voisimmeko kenties sietää hienoista tehottomuutta resurssien kohdentamisessa, jos toisessa vaakakupissa painavat lisääntynyt vapaus ja tekemisen mielekkyyden kasvu. Kysymys on tärkeä myös hallintohenkilökunnan näkökulmasta. Heilläkin on oikeus tehdä mahdollisimman tehokkaasti yhteistä hyvää edistävää työtä ja saada siitä koko työyhteisön arvostus.
Muusikoilla on tapana haluta keskittyä omaan työhönsä toivoen, että joku muu jossakin huolehtii ikävistä asioista - etenkin sellaisista, joissa on numeroita ja lainpykäliä. Näin toimien sahaamme omaa oksaamme. Meidän olisikin ryhdistäydyttävä käyttämään sitä valtaa, joka meille on annettu. Uusi yliopistolaki tuo kauan kaivattua tilaa tuoreille ajatuksille, mutta asettaa samalla harteillemme enemmän vastuuta. Jos katsomme, että Sibelius-Akatemian sisäisen sääntelyn keventäminen on opiskelijoiden ja opettajien edun mukaista, on meidän itse oltava sitäkin auliimpia tuota vastuuta kantamaan. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea kykyä muodostaa konkreettisia yhteisiä näkemyksiä tavoitteistamme ja keinoista niiden saavuttamiseksi. Jos emme siihen kykene, aukeaa eteemme pelottavan suuria kysymyksiä yhteisen olemassaolomme perusteista. Mietiskellessämme voimme käyttää apunamme talousteoreettisia argumentteja, mutta pohjimmiltaan on sittenkin kysymys arvovalinnoista. Ja aina silloin, kun puhutaan arvovalinnoista, vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.
Kysymys kuuluu, kuka saa määritellä sen yhteisen hyvän luonteen, jota tehokkuudella tavoittelemme. Itse näen tässä kolme osapuolta: valtio, opiskelijat ja opettajat. Vakiintunutta hämeenniemiläistä terminologiaa käyttääkseni kyseessä on sisäistä tasapainotilaa jatkuvasti hakeva ”voimakolmio”. Valtion asema seuraa siitä, että se maksaa viulut; opiskelijat ovat alkusyy koko yliopistolaitoksen olemassaoloon; opettajien voidaan perustellusti olettaa tietävän, miten yhteiskunnan ja opiskelijoiden asettama koulutuksellinen velvoite täytetään. Sibelius-Akatemiassa opettajat ovat myös se taho, jonka tehtävänä on välittää eteenpäin konservatoriolaitoksen vuosisataisia ja tarkoituksenmukaisiksi hioutuneita käytäntöjä. Korostettakoon, että Sibelius-Akatemian johto ei edelläkuvattuun kolmioon kuulu. Se toimeenpanee opettajien, opiskelijoiden ja valtion yhteistä tahtoa, ei omaansa.
Valtiollinen tahto ilmenee oikeudellisena sääntelynä ja viranomaisvaltana, byrokratiana. Sanalla on paha kaiku, mutta tehokkuuden lailla myös tällä asialla on valoisampi puolensa. Ilman byrokratiaa ei ole modernia oikeusvaltiota. Byrokratian ansiosta Sibelius-Akatemiassa hiljainen tavis saa yhtä monta soittotuntia kuin omista eduistaan äänekkäästi huolta kantava julkisuuden lempilapsi. Nykyaikaiselle yhteiskunnalle on kuitenkin ominaista ylhäältä asetetun sääntelyn asteittainen tunkeutuminen yhä syvemmälle arkiseen elämäämme. Jossakin kulkee raja, jonka toisella puolella meitä odottaa, sosiologi Max Weberin sanoin, ”byrokratian rautahäkki”. Otetaan kärjistetyksi esimerkiksi tutkinto-ohjelmistoissa käytettävät sormitukset. Tähän asti opettaja ja opiskelija ovat voineet sopia niistä keskenään. Pitäisikö vallitsevia kirjavia käyntäntöjä ruveta sääntelemään keskitetysti opetuksen rakenteellisen yhdenmukaisuuden nimissä? Voisimmehan kirjata sallitut sormitukset esimerkiksi koulutusjohtosääntöön.
Edellä esitetystä seuraisi tarve valvoa, että oikeita sormituksia todella käytetään. Uuden sormituksen hyväksyminen puolestaan edellyttäisi hallituksen kokousta, johon sormitusten strategioihin perehtynyt esittelijä asian valmistelee. Myös mahdolliset tutkintokohtaiset poikkeuslupahakemukset tulisi käsitellä hyvän hallintotavan mukaisesti. Voidaanko sormitusten hallinnollista sääntelyä perustella tehokkuudella? Epäilen. Yhteisten tehokkuuskriteerien näkökulmasta tarkasteltuna ehdottamani hanke lienee järjetön. Sen lisäksi, että se vaikeuttaisi opettajan, opiskelijan ja jo valmiiksi täystyöllistetyn hallintovirkamiehen työtä, se ohjaisi osan opetukseen tarkoitetuista resursseista opetuksen järjestämiseen. Ja mikä tärkeintä, uudistus ei vastaisi mihinkään käytännön opetustyössä ilmenneeseen tarpeeseen.
Suomalainen julkishallinto on tunnetusti yksi maailman tehokkaimmista, eikä ole Sibelius-Akatemian hallinnon vika, että se tekee sille osoitetut työt tunnollisesti. Hallinnolla on vastuu työnsä tuloksista. Sen laajuus ja tehtävänanto määritellään toisaalla, Sibelius-Akatemian johdossa ja hallituksessa. Olisikin syytä pysähtyä miettimään, mitä vaikutuksia yhä syvemmälle etenevällä hallinnollistumiskehityksellä on Sibelius-Akatemian kyvylle vastata sille asetettuihin tosiasiallisiin tehokkuusvaatimuksiin. Hallinnollistumisen vaikutukset näyttäytyvät hyvin erilaisina riippuen siitä, tarkastellaanko niitä muodollisesta vai reaalisesta näkökulmasta. Hallinnollistuminen tuottaa ennustettavuutta ja rationaalisuutta, mutta liian pitkälle vietynä ylläpitää opintojen rakenteiden tosiasiallista status quota ja haittaa niiden kehittämistä. Hallinnollistuminen luo demokraattiselta vaikuttavia päätöksentekorakenteita, mutta siirtää tosiasiallista valtaa musiikin asiantuntijoilta prosessien asiantuntijoille, osastoilta kohti keskustaa. Hallinnollistuminen tuottaa oikeudellisuutta; se on eria asia kuin oikeudenmukaisuus.
Hallinnollistumisen taustalla on halu tehdä asiat oikein, ja järjestelmien avulla oikeintekemiselle voidaan antaan objektiivinen, mitattava luonne. Kääntöpuolena on toiminnan jähmeys ja, mikä pahinta, kaikkialle leviävä pelon ilmapiiri. Opiskelija pelkää, sillä virhe HOPS-lomakkeen täytössä voi maksaa opinto-oikeuksia; opettaja pelkää, sillä määräaikainen virka on taas kohta katkolla; hallintovirkamies pelkää, sillä jatkuvassa muutoksessa jokainen systeemin yskähdys on hänen vikansa; osastonjohtaja pelkää, sillä ensi vuoden budjetissa saattaa tikittää pommi; osastoneuvoston jäsen pelkää, sillä muotovirhe pöytäkirjassa voi johtaa opiskelijan nostamaan hallintokanteeseen; ylin johto pelkää, sillä muodollisten tehokkuusmittarien alkaessa vaappua, uhkaa meitä pakkofuusio Kadettikoulun kanssa. Taideyliopiston motivaattorina muotovirheen pelko on kuitenkin huonoin mahdollinen. Luominen edellyttää aina riskinottoa, ja pelko syö sitä energiaa, joka meidän tulisi kyetä kohdistamaan Sibelius-Akatemian koulutuksellisten tavoitteiden täyttämiseen. Taloustieteilijä sanoisi, että tilanne ei ole tehokas.
Kuten aiemmin ehdottamani suuri sormitusuudistus (SuuSo) osoittaa, tietyt asiat on tehokkaampaa jättää hallinnollisen sääntelyn ulkopuolelle. Mutta mitkä? On sääntelyä, jonka tavoitteena on heikomman osapuolen suoja ja ihmisten välinen tasa-arvo. Sitä meidän tulee edelleen kehittää sekä yleisen moraalin että voimassaolevan lainsäädännön velvoittamina. Kustannustehokkuuteen ja toimintojen yhdenmukaistamiseen pyrkivän sääntelyn osalta tilanne on monisyisempi. On yhteinen etumme, että käytettävissä olevat resurssit kohdennetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä edellyttää tietoa: tietoa oppituntien määrästä, tietoa luokkatilojen käytöstä, tietoa suoritetuista tutkinnoista jne. Huomattava osa Sibelius-Akatemian hallintoprosesseista onkin luonteeltaan tiedon tuottamiseen tähtääviä. Mikään ei ole kuitenkaan ilmaista. Jokainen entistä tarkempi tiedonjyvänen maksaa hieman enemmän kuin edellinen, samalla kun siitä saatava suhteellinen hyöty on hieman vähäisempi. Taloustieteilijät puhuvat rajakustannuksista ja rajahyödystä. Väitän, että maksamme jo nyt vapauttamme rajoittavan prosessi-idealismin ja kalliin hallintokoneiston muodossa liian kovaa hintaa kuvitteellisesta tehokkuudesta.
Uuden yliopistolain myötä viime vuosikymmenten valtiollinen huostaanottomme päättyy, ja Sibelius-Akatemiasta tulee taas ns. oikeushenkilö. Saamme lisää vapauksia järjestää asiamme parhaaksi katsomallamme tavalla. Sibelius-Akatemia pysyy kuitenkin yhteiskunnalliseen tehtäväänsä sidottuna koulutusyliopistona. Toimintamme suunnittelussa korostuu siis piirakan viisas jakaminen, ei niinkään sen koon kasvattaminen. Valtiollisen sääntelyn vähetessä voimme miettiä, kuinka suuren siivun piirakasta haluamme antaa yhtäältä opetukselle ja toisaalta opetusta tukeville toiminnoille. Haluammeko maksaa täyden hinnan muodollisesta prosessuaalisesta virtaviivaisuudesta? Haluammeko muokata opetuksen rakenteita hallintoprosessien helpottamiseksi vai päin vastoin? Voisimmeko kenties sietää hienoista tehottomuutta resurssien kohdentamisessa, jos toisessa vaakakupissa painavat lisääntynyt vapaus ja tekemisen mielekkyyden kasvu. Kysymys on tärkeä myös hallintohenkilökunnan näkökulmasta. Heilläkin on oikeus tehdä mahdollisimman tehokkaasti yhteistä hyvää edistävää työtä ja saada siitä koko työyhteisön arvostus.
Muusikoilla on tapana haluta keskittyä omaan työhönsä toivoen, että joku muu jossakin huolehtii ikävistä asioista - etenkin sellaisista, joissa on numeroita ja lainpykäliä. Näin toimien sahaamme omaa oksaamme. Meidän olisikin ryhdistäydyttävä käyttämään sitä valtaa, joka meille on annettu. Uusi yliopistolaki tuo kauan kaivattua tilaa tuoreille ajatuksille, mutta asettaa samalla harteillemme enemmän vastuuta. Jos katsomme, että Sibelius-Akatemian sisäisen sääntelyn keventäminen on opiskelijoiden ja opettajien edun mukaista, on meidän itse oltava sitäkin auliimpia tuota vastuuta kantamaan. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea kykyä muodostaa konkreettisia yhteisiä näkemyksiä tavoitteistamme ja keinoista niiden saavuttamiseksi. Jos emme siihen kykene, aukeaa eteemme pelottavan suuria kysymyksiä yhteisen olemassaolomme perusteista. Mietiskellessämme voimme käyttää apunamme talousteoreettisia argumentteja, mutta pohjimmiltaan on sittenkin kysymys arvovalinnoista. Ja aina silloin, kun puhutaan arvovalinnoista, vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
