Taideyliopiston toimintaa ei voi sovittaa tiedeyliopiston muottiin

Yliopistouudistus puhuttaa. Säilyykö akateeminen vapaus? Onko perustutkimus uhattuna? Marssitaanko tulevaisuuden suomalaisissa yliopistoissa liike-elämän tahtiin? Edellä esitetyt kysymykset sivuuttaen haluaisin kiinnittää huomiota taiteen asemaan meneillään olevassa murroksessa.

Suomessa on neljä taideyliopistoa: Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia, Teatterikorkeakoulu sekä Taideteollinen korkeakoulu, joista viimeksi mainittu tulee siirtymään osaksi perustettavaa Aalto-yliopistoa. Taideyliopistojen arki poikkeaa monilta osin yleisistä akateemisista käytännöistä. Otetaan esimerkiksi edustamani ala, musiikki. Teoreettisten ynnä muiden tukiaineiden runsaudesta huolimatta musiikinopetuksen perusyksikkö on yhä edelleen opettajan ja oppilaan kahdenvälinen pitkäkestoinen suhde. Soittajaksi ei tulla luentoja seuraamalla, eikä itse soittotaidon oppimäärää voida jakaa opintojaksoihin. (”Johdatus oikean käden pikkurillin tyvinivelen rentouteen, 3 opintopistettä.”) Soittajaksi ei myöskään tulla viidessä vuodessa, eikä yliopisto-opintoihin siirtyminen edusta muusikolle samanlaista murrosta kuin aloittelevan oikeustieteilijän siirtyminen lukiosta tiedekuntaan. Tähän todellisuuteen tiedeyliopistoilta lainattu malli sopii usein kehnosti. Niinpä hallinnollisesta yliopistoasemastamme huolimatta emme ole nähneet perustelluksi hylätä omia vuosisataisia perinteitämme. Tulokset puhuvat puolestaan. Sibelius-Akatemia on kouluttanut useita taiteilijoita, jotka tiedemaailman mittareilla olisivat raskaan sarjan Nobel-ehdokkaita.

Myös muut taideyliopistot ovat joutuneet venymään yrittäessään valtiollisessa ohjauksessa sovittaa toimintaansa tiedeyliopiston tuhatvuotiseen valmisformaattiin. Taideyliopistojen ääni ei ole kuulunut, osittain siksi, että ne eivät ole kyenneet puhumaan yhdellä äänellä. Ulkopuolisen on helppo nähdä tämä merkkinä taantumuksellisesta reviiriajatelusta, joka vaatii poliittista kuritusta. Totuus kuitenkin on, että yhdistävästä taide-nimikkeestä huolimatta eri taideyliopistojen työn luonne ja niiden tarpeet poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Kuvanveistäjän ja dramaturgin koulutukseen on vaikea hakea synergiaa, vaikka se lainsäätäjän elämää helpottaisikin. Tuloksena on, että liian paljon voimia on tuhlattu sellaiseen toiminnan kehittämiseen, jonka ainoa motiivi on hallinnollinen ja ideologinen yhdenmukaisuus. Uskonkin, että uuden lain mukanaan tuoma suurempi itsenäisyys nähdään taideyliopistoissa mahdollisuutena tehostaa ja järkiperäistää toimintaamme.

Uhkiakin on. Lakiluonnoksen perusteluissa taideyliopistojen erityislaatu jää huomiotta. Lain väljät raamit antavat mahdollisuuden hoitaa asioita järkevästi, mutta liian paljon jää tulevaisuuden päättäjien valistuneisuuden varaan. Esimerkkinä mainittakoon uusi rahoitusmalli, jossa korostuvat tutkimuksen ja innovaatiotalouden intressit. On epäilemättä toivottavaa, että yliopistoissamme harjoitetaan korkeatasoista tutkimusta ja että sen tuloksena syntyvä tieto saadaan mahdollisimman esteettömästi sekä tiedeyhteisön että muun yhteiskunnan käyttöön. Niin ikään on perusteltua, että valtiollisen rahoituksen suunnittelussa tuijotetaan muuhunkin kuin tutkintomääriin. Mutta kuinka pärjäävät kisassa taideyliopistot, jos menestyksen mittarit ovat kaikille samat, ja ne on suunniteltu tiedeyliopistojen ehdoilla? Sibelius-Akatemia on lakiluonnoksen johdosta antamassaan lausunnossa kiinnittänyt huomiota tähän epäkohtaan vailla toivottua vaikutusta.

Tieteelliset läpimurrot tehdään usein yliopistoissa. Taidealalla tilanne on toinen. Vaikuttavimmat teatteriesitykset tehdään teatterissa, ei kuvitteellisessa post-doc-huippututkijaryhmässä. Siinä missä tiedeyliopisto värvää lahjakkaan opiskelijan mukaan omaan tutkimustoimintaansa, taideyliopisto lähettää nuoren taiteilijan valloittamaan maailmaa. Tieteen ja taiteen maailma eroavat siinä, miten koulutuksen ja tuotannon instituutiot ovat järjestäytyneet. Ja vaikka taideyliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen rooli on merkittävä, se on kokonaisuutta ajatellen toinen. Kuinka sopii tähän asetelmaan se, että tulevaisuudessa myös taideyliopistojen toiminnan laatua, laajuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa tutkimus ja tutkijakoulutus nostetaan koulutuksen rinnalle lähes yhdenvertaiseen asemaan?

Suunnitteilla on, että valtio tekee yliopistoihin harkinnanvaraisia finanssisijoituksia “toiminnan laadun kehittämistoimien perusteella”. Sijoituskohteita arvioitaessa otetaan huomioon muun muassa yliopistojen kansainvälinen menestyminen, strateginen uusiutuminen, kansainvälinen ja kansallinen tutkimusrahoitus ja Suomen Akatemian professuurit. Jälleen kerran nousee taideyliopiston edustajan otsalle ryppy. Jos yliopistomme entinen opiskelija voittaa Grammy-palkinnon, kuka silloin on kansainvälisesti menestynyt? Yliopistoko? Olisiko yliopistomme oltava lähtökohtaisesti huonosti hoidettu, jotta strateginen uusiutuminen olisi mahdollisimman näyttävää? Jos toimintamme suurin volyymi on kansainvälistä huipputasoa edustavassa taiteen peruskoulutuksessa, mitä meistä kertoo kansainvälinen tutkimusrahoitus? Entäpä tuo professoriaspekti? Sibelius-Akatemian opettajakunnasta alle kymmenesosa on professoreja. Emme siis taida olla finanssisijoituksen arvoinen.

Kansallisen edun nimessä nyt meneillään oleva uudistus ansaitsee tulla tehdyksi huolella. Tämä edellyttää, että myös kaikkien taideyliopistojen erityistarpeet otetaan vakavasti. Vakioformaattien köyhdyttävä vaikutus ei rajoitu televisioon.