Sibelius-Akatemia, strategia ja tahto

Latinan kielen sanat ius ja lex kääntyvät englanniksi osapuilleen samoin: law. Sanoilla on kuitenkin oleellinen merkitysero. Ius on laki kokonaisuudessaan, esi-isiltä periytyvä käsitys oikeasta ja väärästä sekä tavasta järjestää yhteiskuntaa. Lex on edellämainitun kirjallinen ilmiasu. Asetelma tuo mieleen Sibelius-Akatemiassa ajankohtaisen ns. strategian. Kun puhumme strategiasta, mistä puhumme. Onko kysymyksessä yhteinen, niin opettajien kuin opiskelijoiden jakama ymmärrys oppilaitoksemme päämääristä ja tavoista niiden saavuttamiseksi? Vai onko kysymyksessä paperi, jolle tämä ymmärrys on kirjattu? On vaikea kuvitella, että Rooman imperiumi olisi kukoistanut, jos ius ja lex olisivat olleet keskenään ristiriidassa. Sama koskee Sibelius-Akatemiaa. Mikäli todellinen strategiamme ja kirjoitettu strategia eivät kohtaa, on meillä syytä huoleen. Vielä huolestuttavampaa on, jos meillä ei ole todellista yhteistä strategiaa, vaan ainoastaan sitä esittävä dokumentti.

Strategiatyö mielletään usein yhdeksi niistä loputtomista tyhjänpäiväisistä sormiharjoituksista, joita vallitseva hallintoideologia kiusaksemme tuottaa. Olen eri mieltä. Menestystä ja pitkää ikää havittelevalla instituutiolla on syytä olla käsitys a) miksi se on olemassa b) mihin se pyrkii ja c) miten se aikoo sinne päästä. Ensimmäiseen kohtaan osaamme varmasti kaikki omasta mielestämme vastata, mutta b:n ja c:n osalta mielipiteiden hajonta lienee suurempi. Sibelius-Akatemiassa strategisten pohdintojen laatuun vaikuttaa eri osastojen edustamien musiikinalojen historiallinen asema. Esimerkiksi esittävän säveltaiteen puolella korostuu satojen vuosien perinteen ylläpitäminen ja edelleen kehittäminen. Kun instituutiot ovat jo olemassa, on helppo tuudittautua väärään turvallisuuden tunteeseen ja olettaa menneisyyden olevan tae tulevasta. Tilanne on toinen uudemmilla osastoilla, jotka joutuvat rakentamaan omaa institutionaalista todellisuuttaan alusta alkaen.

Niin kauan, kun rahamme tulevat ulkopuolelta, maailma ei lakkaa esittämästä meille edellä mainittuja kysymyksiä. Oman etumme nimessä meillä on oltava niihin perustellut vastaukset, siis strategia. Mutta kuinka sovittaa yhteen osastojen ja yksilöiden keskenään ristiriitaiset ja naapurille usein vaikeasti hahmottuvat tarpeet? Perinteinen tapa lähtee prosessista. Kun laadimme oikeassa järjestyksessä riittävästi lausuntoja ja pidämme niiden tiimoilta päätösvaltaisia kokouksia, tuotantoketjun toisesta päästä tipahtaa lopulta tippa tislattua viisautta. Muodollisella menetelmällä pihtisynnytetyllä totuudella on kuitenkin puutteensa. Jos puolet Sibelius-Akatemiasta haluaa A:n ja toinen puoli C:n, strategiaan kirjataan B. Lopputuloksena on julistus, jonka kaikki ovat allekirjoittaneet, mutta johon kukaan ei usko. Tuloksena on niin ikään julistus, joka ei ympäripyöreydessään anna meille todellista tukea valintoja tehdessämme. Strategialta jää puuttumaan juuri se ominaisuus, joka olisi meidän itsemme kannalta oleellisin. (Ks. Murtomäki, Suurpää, Puumala, Kuusi, Valkeila: “Säten huomioita strategiaan 2012”, ÄK 12/08-09).

Vajavainen voi olla myös vahingollinen. Strategian eräs tehtävä on suojata meitä päätöksiltä, jotka ovat vastoin yhteistä tahtoamme. Mitä vähemmän strategia antaa meille selkeitä vastauksia, sitä enemmän joudumme sitä tulkitsemaan. Jos mitä tahansa päätöstä voidaan perustella strategian yksipuolisella tulkinnalla, mahdollisuus ja houkutus tietyn eturyhmän intressien edistämiseen kasvaa. On olemassa organisaatioita, joissa uhkaa ei kenties ole, mutta Sibelius-Akatemia ei tähän joukkoon kuulu. Liian monet merkit puhuvat karua kieltään siitä, kuinka juuri päätöksentekokulttuuri on yksi Sibelius-Akatemian polttavimmista ongelmista: asioiden ilmaantuminen päätettäväksi yllättäin, aikapulan varjolla tapahtuva junttaus, jo sovitusta lipeäminen, muodolliseen legitimiteettiin vetoaminen ... Ajan henki on sama kaikkialla julkishallinnossa, mutta viisas on se, joka ei suin päin mene yhteiseen vipuun. Nyt ei ole kysymys rahan määrästä tai tehokkaammasta tiedottamisesta, vaan luottamuksen ilmapiirin palauttamisesta.

Tuskin sorrun kohtuuttomaan naivismiin, jos väitän, että työyhteisömme jäsenet, niin opettajat kuin opiskelijat, ovat hyviä ihmisiä. Kukaan sibelius-akatemialainen ei ole päätynyt alalle rahan- tai vallanhimon ajamana. Ammattimuusikon arki on kuitenkin vähemmän idyllinen kuin Rondo-lehteä lukemalla voisi aavistaa. Kilpailu on armotonta, palkka kehno, terveys vaarassa ja työn laadun tarkkojen mittarien puuttuessa kokemus epäoikeudenmukaisuudesta lienee useimmille tuttu. Valtiollisessa ohjauksessa meitä on viime aikoina viety yhä voimallisemmin keskinäisen vastakkainasettelun suuntaan myös yliopiston sisällä. Ihanteena näyttää olevan jatkuvasti muotoaan muuttava pätkäprojektien sikermä, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Rahoituksen suhteen olemme isäntämme alamaisia, mutta joistakin asioista voimme edelleen päättää ihan itse. Yksi tärkeimmistä on työilmapiiri. Toivoisinkin ihmisten osoittavan tämän ongelman edessä samaa määrätietoisuutta, luonteenlujuutta ja selväpäisyyttä kuin esiintymislavalle noustessaan. Luottamuksen rapautuminen ei ole seurausta ihmisten pahuudesta vaan heikkoudesta.

Terveen työilmapiirin ja todellisen yhteisen strategian löytämisessä on pohjimmiltaan kysymys samasta asiasta. Mutta onko tavoite liian utopistinen näin laajassa ja kirjavassa joukossa? Uskon, että ei, mutta työhön on lähdettävä toisesta suunnasta. Ensin on oltava yhteinen tahto, vasta sitten on julistusten aika. Nykyinen menetelmä, jossa ensin laaditaan julistus ja sitten yritetään tuuppia väkeä ruotuun, on arvonsa tuntevien asiantuntijoiden edessä tehoton. Yhteisen tahdon etsiminen on luontevinta aloittaa osastojen sisällä. Hiljattain ORSOn seminaarissa nousi voimakkaasti esille tarve lisätä nuorisokoulutuksen aloituspaikkoja. Intoa vähensi tietoisuus siitä, että hanke tulisi todennäkösesti rahoitettavaksi muuta opetusta leikkaamalla. Tässäpä kiperä arvokeskustelun paikka. Kun selkeä yhteinen tahto asian tiimoilta joku päivä löytyy, ei haittaa, vaikka se kirjattaisiin ylös tulevaisuuden päätöksentekoa selkiyttämään. Näin tehdessämme tulemme ottaneeksi askeleen kohti osaston yhteistä strategiaa. Väitän, että osastokohtaisen strategisen suunnittelun merkitystä ei ole vielä riittävästi ymmärretty.

Sibelius-Akatemian osastoilla on toisistaan jossain määrin poikkevat toimintakulttuurit. Näin tulee ollakin. Suuressa organisaatiossa kykymme ymmärtää toistemme erityistarpeita on kuitenkin väistämättä puutteellinen. Ratkaisun avain on keskinäisessä luottamuksessa. Sen avulla voimme tunnustaa sellaistenkin tarpeiden legitiimisyyden, jotka ovat kenties itsellemme vaikeasti ymmärrettäviä. Mikäli kullakin osastolla on selkeästi määritelty oma käsitys asemastaan ja pyrkimyksistään, Sibelius-Akatemian kokonaisstrategian luominen helpottuu. Sen ei enää tarvitse säännellä kaikkea, vaan ainoastaan järjestää osastokohtaiset tahdot kohtuullisen ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on tällöin mahdollisimman lyhyt, tarkka ja tehokas. Ylemmän ja alemman strategian yhteensovittamisessa voimme siirtää vastuuta sinne, missä vaikutukset tulevat olemaan kouriintuntuvimmillaan, osastoille. Viimeiseen asti meidän tulee välttää tilannetta, jossa osastojen tahto ja Sibelius-Akatemian johdon tahto eivät kohtaa. Kurinpidollisten tarpeiden korostuessa luottamus kärsii, arkipäiväisestä uhkaa tulla prosessi, sisällöstä rakenne, rengistä isäntä.

Veli-Markus Tapio