Lääketieteen arvovalta ja epistemologinen rehellisyys

Hiljattain sattui silmiini Helsingin Sanomissa mielipidekirjoitus, jossa Kuopion yliopiston dosentti Markku Myllykangas kritisoi ns. uskomushoitoja. Asiasisältöä kiehtovampi oli kirjoituksen poikkeuksellisen tunneperäinen ja agressiivinen tyylilaji. Miten suhtautua moiseen silloin, kun kirjoittaja pyrkii samalla esiintymään akateemisen asemansa suomalla arvovallalla päämääränään rationaalisen ajattelun ja tieteellisen maailmakuvan puolustaminen? Ongelma on ajankohtainen, sillä arvorelativismia suosivassa ajassamme monopolistiset uskomusjärjestelmät, tiede mukaanlukien, haastetaan vastaamaan kysymykseen yhteiskunnallisen asemansa perusteista. Uskon, että tässä työssä avoin ja asiallinen argumentaatio kantaa parempaa hedelmää kuin ylimielisyys.

Useimmista muista tieteistä poiketen lääketieteelle eettisiä erityisvaatimuksia asettaa sen kaikkialla läsnäolevuus sekä nivoutuminen osaksi julkista vallankäyttöä. Jos tieteenvastaisesti uskon raamatun luomiskertomukseen, Esko Valtaoja ja muut fysikalismin evankelistat eivät voi muuta kuin yrittää puhua minua ympäri. Jos sen sijaan uskon olevani Napoleon, minut voidaan lääkärin lausunnon perusteella passittaa loppuelämäkseni tahdonvastaiseen hoitoon. Rikkaissa teollisuusmaissa olemme saavuttaneet pisteen, jossa jo pelkkä syntyminen ja kuoleminen edellyttävät lääketieteen edustajan interventiota lääketieteen harjoittamiseen pyhitetysssä tilassa. Hedelmöittyminen on toistaiseksi sallittua kotioloissa amatöörivoimin.

Huomionarvoista on myös eri tieteenalojen toisistaan poikkeava kyky vaatia itselleen yksinoikeutta tietoon. Epäilen, että moni lääketieteen edustaja ei pitäisi outona, jos terveyden- ja sairaudenhoitoa koskevissa kysymyksissä akateemiselle tiedeyhteisölle annettaisiin lainsäädännöllä vahvistettu monopoli määritellä kulloinkin vallitseva totuus. Erityisesti humanististen alojen näkökulmasta tilanne on kadehdittava. Musiikkitieteen dosentilla voi olla tieteelliset perustellut väittää, että jokin ihmisten kuuntelema musiikki on ”huuhaa-musiikkia” tai ”uskomusmusiikkia”. Lääketieteellisestä totuudesta poiketen musiikkitieteellisellä totuudellaan ei kuitenkaan ole mitään edellytyksiä tulla julistetuksi yleiseksi ja velvoittavaksi normiksi.

Tieteellisen tiedon ensisijaisuuden tunnustaminen siellä, missä tieteellistä tietoa on saatavilla, ei ole itsestäänselvyys. On muistettava, että tieto, joka on tiedeyhteisölle itselleen tieteellistä tietoa, on useimmille meistä auktoriteetin tietoa - siis luonteeltaan sellaista tietoa, mitä tiede itse kavahtaa. Itse en ole nähnyt elämäni varrella ainuttakaan mikrobia, ja aikakauslehtien elekronimikroskooppikuvat saattaisivat aivan yhtä hyvin olla jonkun pitkästyneen photoshopteinin hengentuotteita. Pragmaattiselta näkökannalta tarkasteltuna kevätflunssani selittyy erinomaisesti pahojen henkien vaikutuksella. Se että kaikesta huolimatta uskon mikrobien olemassaoloon, perustuu yksinomaan siihen, että luotan tieteen auktoriteettiin. Tämän luottamuksen säilyttäminen on tieteelle elämän ja kuoleman kysymys.

Luottamuksesta:

Millä tahansa elämänalueella ihmisten luottamusta nakertaa tekojen ja julkilausuttujen periaatteiden välinen ristiriita. Autonomisena ja itseäänkorjaavana järjestelmänä tiede on tässä suhteessa erityisen haavoittuva. Tieteenteon keskiössä on epistemologinen kysymys tieteellisen tiedon luonteesta. Nostettakoon tässä esille sen kaksi keskeistä piirrettä: 1)Tieteellinen tieto on aina kumottavissa, joten mitään tieteen nimissä esitettyä väitelausetta ei voida pitää lopullisena totuutena. 2) Tieteelliselle tiedolle asetettujen ankarien laatuvaatimusten seurauksena tieteellisen tiedon suhteellinen osuus koko tiedosta on vajavainen. Maailmassa vallitsee ja tulee vallitsemaan asiantiloja, joista ei ole olemassa tieteellistä, ts. luotettavinta mahdollista tietoa. Tämä ei tarkoita, etteikö meillä voisi olla niistä muunlaista, riittävän luotettavaa tietoa.

Merkittävin osa lääkäreistä on tieteellisen tiedon käytännön soveltajia, ei tieteentekijöitä. On myös muistettava, että lääketieteellinen tieto on vain osa siitä tiedosta, jonka pohjalta lääkäri työtänsä tekee. Taloudelliset ja yhteiskuntapoliittiset realiteetit asettavat omat ehtonsa, samoin henkilökohtainen moraali. Hyvällä lääkärillä on myös kosolti kokemuksen tuomaa käytännön tietoa, jota laaja ihmistuntemus ja intuitio tukevat. Vikaan mennään, kun lääkäri perustelee potilaalle ratkaisuaan tieteen auktoriteetilla, mutta unohtaa tieteellisen tiedon fallibilisuuden sekä oman työnsä vain rajallisesti tieteellisen perusluonteen. Potilas saattaa ihmetellä että, jos kyseessä on totuus, miksi se ei olekaan enää sama kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän alkaa muistella aikaa, jolloin äidinmaidonvastike oli rintaruokintaa suositeltavampaa ja Talidomidi turvallista. - Valehteleekohan tohtori taas vai pitääkö vähän tyhmänä?

Tiedemiehen on harkitsematonta esittää väitelausetta: hoito X on uskomushoito, joka ei tosiasiallisesti paranna. Hän voi ainoastaan todeta, että lukuisissa tutkimuksissa ei ole pystytty osoittamaan, että hoidolla X olisi selvää parantavaa vaikutusta. Näillä kahdella lauseella on oleellinen merkitysero. Se, että jotakin asiaa ei voida havaita, ei tarkoita, etteikö se voi olla olemassa. Jos niin olisi, mikrobit olisivat ilmestyneet maailmaan mikroskoopin keksimisen myötä. On kuitenkin perusteltua, ettei hoitoa X oteta verovaroista korvattavan julkisen terveydenhuollon piiriin, ellei sen tehoa ole voitu vakuuttavasti tieteellisesti osoittaa. Kyseessä on tällöin tutkimustiedon ohessa myös taloudellisiin resursseihin ja vallitseviin arvoihin perustuva poliittinen päätös. Jos sen sijaan tutkimukset osoittavat, että hoito X on potilaalle vahingollinen, on syytä harkita sen rajoittamista. Mutta vain jos.

Lääketieteellinen tutkimus ei ole geometriaa, ja monasti tutkittavan hoitomenetelmän tai lääkeaineen vaikutusmekanismeja ei täysin tunneta. Tällöinkin hoidon tai lääkeaineen tehoa ja turvallisuutta voidaan tutkia kliinisin ja tilastollisin menetelmin. Jälleen kerran on syytä muistaa, että tutkimuksen tuloksena ei ole tällöin totuus, vaan tilastollisesta todennäköisyydestä seuraava soveltuvuus/soveltumattomuus käytännön hoitotyöhön. Jos kaksoissokkotutkimuksessa tutkittavaa lääkettä ja lumelääkettä käyttävät koeryhmät osoittavat prosentuaalisesti vaatimatonta, mutta osapuilleen yhtä suurta taipumusta parantumiseen, on meidän syytä vahvasti epäillä lääkkeen tehoa yleisessä käytössä. Vaikutusmekanismin ollessa puutteellisesti tunnettu emme kuitenkaan voi tietää, etteikö lääke olisi saattanut aidosti parantaa jotakuta tutkituista henkilöistä. Jos kiellämme tällaisen turvallisen, mutta tutkitusti tehottoman lääkeaineen käytön, saatamme samalla evätä osalta potilaita parhaan mahdollisen hoidon.

Rationaalisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta;

Ihmisen ja minkä tahansa elollisen organismin keskeisimpiä tarpeita on oman olemassaolon ylläpitäminen. Kuitenkaan lääketiede ei pysty parantamaan kuin pienen osan olemassaoloamme tai elämämme laatua uhkaavista sairauksista ja vammoista. Jos olemassaolooni kohdistuu uhka, johon lääketieteellä ei ole vastausta, ainoastaan jonkinlainen ulkoinen pakko (rahanpuute, laki) tai ei-tieteellinen ideologia (usko Jumalan tahtoon, usko kohtaloon, usko tieteellisen tiedon täydellisyyteen ja lopullisuuteen) sallisi minun tietoisesti kieltäytyä etsimästä parannuskeinoa lääketieteen ulkopuolelta. Rationaalinen ihminen, siis se jota tiede itse peräänkuuluttaa, pyrkiin oletusarvoisesti hyödyntämään kaikki tarjolla olevat mahdollisuudet, epätodennäköisetkin, oman olemassaolonsa jatkamiseen. Mustan surman aikaan hän olisi saattanut pestä käsiään säännöllisesti, vaikka se olisikin kenties ollut tieteen näkökulmasta uskomushoitoa.

Ihmisellä on myös oikeus toivoa tietynlaista hoitoa ja mahdollisesti jopa kieltäytyä toisesta. Muista eläimistä poiketen ihminen saattaa haluta jatkaa elämäänsä ainoastaan tietyin ehdoin. Meillä kaikilla on ylpeytemme ja vahva käsitys itsemääräämisoikeudestamme. Jonkun astraalineurokyristin työ ei kenties täytä valtion tuottavuusohjelman tunnusmerkkejä, mutta hän ei myöskään katso olevansa auktorisoitu työntämään kehooni vieraita esineitä ja tietämään itseäni paremmin, mikä minulle on hyväksi. Olen hänelle asiakas, en vallankäytön objekti. Kieroutuneesta alistussuhteesta meitä muistuttaa se kunnanlääkäri, joka sai viime vuonna syytteen lukuisista kuolemantuottamuksista, koska ei ollut antanut kuoleville potilaille riittävästi kipulääkettä. Tekojaan hän selitti sillä, että lääkärillä pitää olla oikeus päättää yksittäisen potilaan tarvitsemasta hoidosta (sic!).

Lääketieteen merkitys ihmiskunnan yleiselle hyvinvoinnille on suunnaton, ja lääketieteellisen tutkimuksen edellytyksien säilymisestä on syytä kantaa huolta. Apurahakavallusten ohessa lääketieteen yhteiskunnallista arvovaltaa kuitenkin rapauttaa sen edustajien esiintyminen tavalla, joka antaa ymärtää tiedettä ohjaavien periaatteiden hämärtyneen. Maailmassa vallitsee äärettömän monta asiantilaa, joista osasta meillä on tietoa. Tästäkin vajavaisesta tiedosta vain murto-osa on tieteellistä tietoa, joka sekin on luonteeltaan fallibilista. Tämä, jo ensimmäisenä opiskeluvuotena opetettu tosiasia, on tiedeyhteisön jäsenten syytä muistaa myös julkisessa keskustelussa tieteen uskottavuuden nimessä. Eikä tule väheksyä ihmisten kykyä toimia rationaalisella tavalla sielläkin, missä tieteellistä tietoa ei joko ole tai se ei heitä tavoita. Kun lapsi itkee, lukutaidotonkin äiti tietää, mitä tehdä. Pitäisikö moinen puoskarointi kieltää?