Sibelius-Akatemia ja tehokkuus

Taloustieteilijät pyrkivät mallintamaan ihmisten valintoja ja käyttäytymistä numeerisin keinoin. Tärkeänä käsitteellisenä työkaluna heillä on tehokkuus - sana, joka saa jokaisen kunnon humanistin risuparran väpättämään. Osittain on kyse väärinymmärryksestä, sillä tehokkuudella ei tarkoiteta pelkästään rahan, vaan koko yhteisen hyvinvointimme maksimointia. Kuvitelkaamme, että asettaisimme Sibelius-Akatemiassa päämääräksemme opetuksen korkean tason yhdistettynä opiskelijoiden ja työntekijöiden parhaisiin mahdollisiin työskentelyedellytyksiin. Tuskin kellään olisi mitään sitä vastaan, että ponnistelisimme mahdollisimman tehokkaasti kohti em. päämääriä. Valitettavasti nykyisessä Sibelius-Akatemiassa on myös toisenlaisia tapoja määritellä tehokkuus. Osastonjohtajien viimeaikaiset pääkirjoitukset Äänenkuljettajassa kertovat siitä kitkasta ja turhautumisesta, mitä yhteisten tehokkuuskriteerien puuttuminen aiheuttaa.

Kysymys kuuluu, kuka saa määritellä sen yhteisen hyvän luonteen, jota tehokkuudella tavoittelemme. Itse näen tässä kolme osapuolta: valtio, opiskelijat ja opettajat. Vakiintunutta hämeenniemiläistä terminologiaa käyttääkseni kyseessä on sisäistä tasapainotilaa jatkuvasti hakeva ”voimakolmio”. Valtion asema seuraa siitä, että se maksaa viulut; opiskelijat ovat alkusyy koko yliopistolaitoksen olemassaoloon; opettajien voidaan perustellusti olettaa tietävän, miten yhteiskunnan ja opiskelijoiden asettama koulutuksellinen velvoite täytetään. Sibelius-Akatemiassa opettajat ovat myös se taho, jonka tehtävänä on välittää eteenpäin konservatoriolaitoksen vuosisataisia ja tarkoituksenmukaisiksi hioutuneita käytäntöjä. Korostettakoon, että Sibelius-Akatemian johto ei edelläkuvattuun kolmioon kuulu. Se toimeenpanee opettajien, opiskelijoiden ja valtion yhteistä tahtoa, ei omaansa.

Valtiollinen tahto ilmenee oikeudellisena sääntelynä ja viranomaisvaltana, byrokratiana. Sanalla on paha kaiku, mutta tehokkuuden lailla myös tällä asialla on valoisampi puolensa. Ilman byrokratiaa ei ole modernia oikeusvaltiota. Byrokratian ansiosta Sibelius-Akatemiassa hiljainen tavis saa yhtä monta soittotuntia kuin omista eduistaan äänekkäästi huolta kantava julkisuuden lempilapsi. Nykyaikaiselle yhteiskunnalle on kuitenkin ominaista ylhäältä asetetun sääntelyn asteittainen tunkeutuminen yhä syvemmälle arkiseen elämäämme. Jossakin kulkee raja, jonka toisella puolella meitä odottaa, sosiologi Max Weberin sanoin, ”byrokratian rautahäkki”. Otetaan kärjistetyksi esimerkiksi tutkinto-ohjelmistoissa käytettävät sormitukset. Tähän asti opettaja ja opiskelija ovat voineet sopia niistä keskenään. Pitäisikö vallitsevia kirjavia käyntäntöjä ruveta sääntelemään keskitetysti opetuksen rakenteellisen yhdenmukaisuuden nimissä? Voisimmehan kirjata sallitut sormitukset esimerkiksi koulutusjohtosääntöön.

Edellä esitetystä seuraisi tarve valvoa, että oikeita sormituksia todella käytetään. Uuden sormituksen hyväksyminen puolestaan edellyttäisi hallituksen kokousta, johon sormitusten strategioihin perehtynyt esittelijä asian valmistelee. Myös mahdolliset tutkintokohtaiset poikkeuslupahakemukset tulisi käsitellä hyvän hallintotavan mukaisesti. Voidaanko sormitusten hallinnollista sääntelyä perustella tehokkuudella? Epäilen. Yhteisten tehokkuuskriteerien näkökulmasta tarkasteltuna ehdottamani hanke lienee järjetön. Sen lisäksi, että se vaikeuttaisi opettajan, opiskelijan ja jo valmiiksi täystyöllistetyn hallintovirkamiehen työtä, se ohjaisi osan opetukseen tarkoitetuista resursseista opetuksen järjestämiseen. Ja mikä tärkeintä, uudistus ei vastaisi mihinkään käytännön opetustyössä ilmenneeseen tarpeeseen.

Suomalainen julkishallinto on tunnetusti yksi maailman tehokkaimmista, eikä ole Sibelius-Akatemian hallinnon vika, että se tekee sille osoitetut työt tunnollisesti. Hallinnolla on vastuu työnsä tuloksista. Sen laajuus ja tehtävänanto määritellään toisaalla, Sibelius-Akatemian johdossa ja hallituksessa. Olisikin syytä pysähtyä miettimään, mitä vaikutuksia yhä syvemmälle etenevällä hallinnollistumiskehityksellä on Sibelius-Akatemian kyvylle vastata sille asetettuihin tosiasiallisiin tehokkuusvaatimuksiin. Hallinnollistumisen vaikutukset näyttäytyvät hyvin erilaisina riippuen siitä, tarkastellaanko niitä muodollisesta vai reaalisesta näkökulmasta. Hallinnollistuminen tuottaa ennustettavuutta ja rationaalisuutta, mutta liian pitkälle vietynä ylläpitää opintojen rakenteiden tosiasiallista status quota ja haittaa niiden kehittämistä. Hallinnollistuminen luo demokraattiselta vaikuttavia päätöksentekorakenteita, mutta siirtää tosiasiallista valtaa musiikin asiantuntijoilta prosessien asiantuntijoille, osastoilta kohti keskustaa. Hallinnollistuminen tuottaa oikeudellisuutta; se on eria asia kuin oikeudenmukaisuus.

Hallinnollistumisen taustalla on halu tehdä asiat oikein, ja järjestelmien avulla oikeintekemiselle voidaan antaan objektiivinen, mitattava luonne. Kääntöpuolena on toiminnan jähmeys ja, mikä pahinta, kaikkialle leviävä pelon ilmapiiri. Opiskelija pelkää, sillä virhe HOPS-lomakkeen täytössä voi maksaa opinto-oikeuksia; opettaja pelkää, sillä määräaikainen virka on taas kohta katkolla; hallintovirkamies pelkää, sillä jatkuvassa muutoksessa jokainen systeemin yskähdys on hänen vikansa; osastonjohtaja pelkää, sillä ensi vuoden budjetissa saattaa tikittää pommi; osastoneuvoston jäsen pelkää, sillä muotovirhe pöytäkirjassa voi johtaa opiskelijan nostamaan hallintokanteeseen; ylin johto pelkää, sillä muodollisten tehokkuusmittarien alkaessa vaappua, uhkaa meitä pakkofuusio Kadettikoulun kanssa. Taideyliopiston motivaattorina muotovirheen pelko on kuitenkin huonoin mahdollinen. Luominen edellyttää aina riskinottoa, ja pelko syö sitä energiaa, joka meidän tulisi kyetä kohdistamaan Sibelius-Akatemian koulutuksellisten tavoitteiden täyttämiseen. Taloustieteilijä sanoisi, että tilanne ei ole tehokas.

Kuten aiemmin ehdottamani suuri sormitusuudistus (SuuSo) osoittaa, tietyt asiat on tehokkaampaa jättää hallinnollisen sääntelyn ulkopuolelle. Mutta mitkä? On sääntelyä, jonka tavoitteena on heikomman osapuolen suoja ja ihmisten välinen tasa-arvo. Sitä meidän tulee edelleen kehittää sekä yleisen moraalin että voimassaolevan lainsäädännön velvoittamina. Kustannustehokkuuteen ja toimintojen yhdenmukaistamiseen pyrkivän sääntelyn osalta tilanne on monisyisempi. On yhteinen etumme, että käytettävissä olevat resurssit kohdennetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä edellyttää tietoa: tietoa oppituntien määrästä, tietoa luokkatilojen käytöstä, tietoa suoritetuista tutkinnoista jne. Huomattava osa Sibelius-Akatemian hallintoprosesseista onkin luonteeltaan tiedon tuottamiseen tähtääviä. Mikään ei ole kuitenkaan ilmaista. Jokainen entistä tarkempi tiedonjyvänen maksaa hieman enemmän kuin edellinen, samalla kun siitä saatava suhteellinen hyöty on hieman vähäisempi. Taloustieteilijät puhuvat rajakustannuksista ja rajahyödystä. Väitän, että maksamme jo nyt vapauttamme rajoittavan prosessi-idealismin ja kalliin hallintokoneiston muodossa liian kovaa hintaa kuvitteellisesta tehokkuudesta.

Uuden yliopistolain myötä viime vuosikymmenten valtiollinen huostaanottomme päättyy, ja Sibelius-Akatemiasta tulee taas ns. oikeushenkilö. Saamme lisää vapauksia järjestää asiamme parhaaksi katsomallamme tavalla. Sibelius-Akatemia pysyy kuitenkin yhteiskunnalliseen tehtäväänsä sidottuna koulutusyliopistona. Toimintamme suunnittelussa korostuu siis piirakan viisas jakaminen, ei niinkään sen koon kasvattaminen. Valtiollisen sääntelyn vähetessä voimme miettiä, kuinka suuren siivun piirakasta haluamme antaa yhtäältä opetukselle ja toisaalta opetusta tukeville toiminnoille. Haluammeko maksaa täyden hinnan muodollisesta prosessuaalisesta virtaviivaisuudesta? Haluammeko muokata opetuksen rakenteita hallintoprosessien helpottamiseksi vai päin vastoin? Voisimmeko kenties sietää hienoista tehottomuutta resurssien kohdentamisessa, jos toisessa vaakakupissa painavat lisääntynyt vapaus ja tekemisen mielekkyyden kasvu. Kysymys on tärkeä myös hallintohenkilökunnan näkökulmasta. Heilläkin on oikeus tehdä mahdollisimman tehokkaasti yhteistä hyvää edistävää työtä ja saada siitä koko työyhteisön arvostus.

Muusikoilla on tapana haluta keskittyä omaan työhönsä toivoen, että joku muu jossakin huolehtii ikävistä asioista - etenkin sellaisista, joissa on numeroita ja lainpykäliä. Näin toimien sahaamme omaa oksaamme. Meidän olisikin ryhdistäydyttävä käyttämään sitä valtaa, joka meille on annettu. Uusi yliopistolaki tuo kauan kaivattua tilaa tuoreille ajatuksille, mutta asettaa samalla harteillemme enemmän vastuuta. Jos katsomme, että Sibelius-Akatemian sisäisen sääntelyn keventäminen on opiskelijoiden ja opettajien edun mukaista, on meidän itse oltava sitäkin auliimpia tuota vastuuta kantamaan. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea kykyä muodostaa konkreettisia yhteisiä näkemyksiä tavoitteistamme ja keinoista niiden saavuttamiseksi. Jos emme siihen kykene, aukeaa eteemme pelottavan suuria kysymyksiä yhteisen olemassaolomme perusteista. Mietiskellessämme voimme käyttää apunamme talousteoreettisia argumentteja, mutta pohjimmiltaan on sittenkin kysymys arvovalinnoista. Ja aina silloin, kun puhutaan arvovalinnoista, vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.