Mitä on hyvä musiikki?

Kari A. Tikkanen jatkaa keskustelua musiikin hyvyydestä (HS 2.2.09). Asiavirheiden ja sisäisten ristiriitaisuuksien vuoksi kirjoituksen anti jää kuitenkin vähäiseksi. Tikkanen nostaa esimerkiksi esille heavy-kitaran särösointujen rikkaan kompleksisuuden. Säröytetty sähkökitara on epäilemättä merkittävä soitintekninen innovaatio. Akustiikan näkökulmasta sen ääni kuitenkin häviää juuri kompleksisuudessaan 1600-luvun teknologiaa edustavalle viululle - etenkin, jos kitaran kuuntelu tapahtuu suurella äänenvoimakkuudella. Ero kasvaa kun tarkastelun kohteeksi otetaan yksittäisen äänen sijaan kaikki musiikin sisältämät tapahtumat. Pelimanniyhtyeen tuottamat aaltomuodot ovat kokonaisuutena huomattavasti kompleksisempia kuin heavybändin.

Sävelsarjojen kompleksisuutta keskeisempää lienee musiikin rakenteessa ilmenevä kompleksisuus. Tikkanen väittää, että mitä kompleksisempaa musiikki on, sitä enemmän sitä ostetaan. On helpo huomata, ettei tämä ole totta - mikäli olisi, suomalainen jazz myisi paremmin kuin Britney Spears. Eri musiikinlajien sisäiset estetiikat eivät ole yhteismitallisia. Rock-musiikin arvojen puolustaminen kompleksisuus-argumentilla on yhtä mieletöntä kuin etsiä Beethovenin myöhäisistä jousikvartetoista Tikkasen kaipaamaa afrikkalaista rytmiikkaa. Kompleksisuuden maksimoinnin sijaa hyvä musiikki pyrkii tasapainoon. Moni klassisen musiikin ystävä arvostaa enemmän wieniläisklassismia kuin yltiökompleksista jälkisarjallisuutta. ACDC:n musiikin arvo ei ole kompleksisuudessa - päinvastoin.

Yli kahden tuhannen vuoden tuotekehittelyn tuloksena länsimaisen musiikin teoreettinen perusta on ainutlaatuisen rikas ja kompleksinen. Mielenkiintoinen onkin kysymys, miksi tämän päivän musiikissa, päin vastoin kuin muissa taiteissa, diletanttisuus koetaan hyveeksi ja taiteellisesti kunnianhimoisen musiikin asema pyritään kyseenalaistamaan epä-älyllisellä arvorelativismilla. Ilkka Remeksen kirjat ovat nautittavia, suosittuja ja omassa lajissaan taitavasti tehtyjä. Harvalle Remeksen lukijalle tulisi silti mieleen esittää hänelle kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Voimmeko vakavissamme ajatella, että musiikissa, päin vastoin kuin muissa taiteissa, ei olisikaan sijaa korkeakulttuurille?