Muutos ja yliopistot

"Jokainen ministeriössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen päinvaston kuin heidän edeltäjänsä."
(J.J. Rousseau, Yhteiskuntasopimuksesta)


Kuten niin lukemattomat kerrat aikaisemmin, elämme epävarmuuden aikaa. Yhdestä asiasta olemme kuitenkin hämmentävän yksimielisiä. Talouden globaalisaation myötä keskuuteemme, myös yliopistohallintoon, on ilmestynyt ennennäkemätön luonnonvoima: Muutos. Korkeimmalta taholta meille vakuutetaan, ettei Muutokselle ole vaihtoehtoja. Nykyaikainen ihminen ei kuitenkaan pelkää Muutosta, vaan näkee Muutoksessa mahdollisuuden, hän osaa hallita Muutosta. On myös niitä, jotka suhtautuvat Muutokseen tai johonkin Muutoksen yksittäisistä osatekijöistä epäilevästi. Yleisesti ajatellaan tällaisen käytöksen kielivän taantumuksellisuudesta tai peräti muutosvastarinnasta.

On niitä, jotka tekevät, ja niitä, jotka järjestävät tekemistä. Perinteisesti on ollut tapana ajatella, että tekemisen järjestäminen on näistä kahdesta arvokkaampaa, mikä heijastuu sekä palkkaukseen että tekemisen järjestämisen suhteellisen osuuden jatkuvaan kasvuun. Niin ikään katsotaan, että tekijän ja tekemisen järjestäjän tarpeiden ollessa keskenään ristiriidassa, tekijän tarpeet voidaan sivuuttaa vähemmän relevantteina. Niitä saatetaan toki ymmärtää, mutta pohjimmiltaan tiedämme niiden kumpuavan ahdasmielisestä saavutettujen etujen puolustamisesta. Tekemisen järjestäjän kanta sen sijaan edustaa ulkoisten olosuhteiden sanelemaa, valistunutta ja pyyteetöntä käytännön realismia. Kun poliittisen päätöksenteon tueksi tarvitaan tietoa, asiantuntijaksi kutsutaan tekemisen järjestäjä, ei tekijää.

Tekijän mahdollisuudet tulla omassa asiassaan kuulluksi ovat suurimmat aloilla, joissa tekemisellä tai, mikä tärkeintä, tekemättä jättämisellä on välittömästi mitattava rahallinen arvo: ahtaajat voivat lakkoilla, maanviljelijät eivät. Myös tekemisen yleinen ymmärrettävyys lisää tekijän edellytyksiä vaikuttaa oman tekemisensä järjestämiseen. Jos kirvesmiehet jyrähtävät, että ilman riittävää sementtituotantoa ei Etelä-Suomen asuntopulaa lievitetä, kuka on se päättäjä, joka uskaltaa muuta väittää. Sen sijaan viulunsoiton tai lukuteorian professorilta ei ole tapana neuvoja kysella, kun yliopistojen tekemistä järjestetään.

==

Kautta vuosituhansien valtaosa ihmisistä on kuulunut kurjallistoon, jonka elämän tärkein päämäärä on ollut hengissä pysyminen. Teollisuusmaissa tilanne on muuttunut radikaalisti toisen maailmasodan jälkeen. Markkinatalousjärjestelmän kyky vastata vaurastumisen myötä kasvaneisiin, elämän laatua koskeviin mielihaluihimme on osoittautunut julkisia palveluja paremmaksi. Olemmekin alkaneet uskoa, että liike-elämästä lainattujen menettelytapojen soveltamien takaa tekemisen parhaan mahdollisen järjestämisen kaikilla elämänalueilla. Tästähän on pohjimmiltaan kysymys, kun puhumme Muutoksesta julkishallinnon yhteydessä.

Ajatusketju on looginen. Ei ole väärin unelmoida maailmasta, missä vaikeiden valintojen teko on saatettu ulkoistaa itsenäiselle järjestelmälle ja täten minimoida hengenlahjoiltaan vaatimattomien ja motiiveiltaan epäpuhtaiden ihmisyksilöiden vaikutus. Adam Smithin visioima markkinoiden näkymätön käsi on vakavine puutteineenkin ihmiskunnan toistaiseksi menestyksekkäin yritys rakentaa automaattista hyvinvointia tuottava sampo. Samaan päämäärään pyrkii eurooppalainen sosiaalivaltio, jossa vastuu lähimmäisestä on siirretty yksilöiltä korporaatioille. Sekä markkinatalous että keskusjohtoinen sosiaalivaltio ovat osoittautuneet menestystarinoiksi rampoina kompromisseinakin - tai ehkä juuri siksi. Onkin syytä tiedostaa, että kaikki yrityksemme ripustaa toivomme yksipuolisesti johonkin onnea tuovaan mekanistiseen utopiaan ovat osoittautuneet virheiksi.

Mekanistisen onnentavoittelun ohessa inhimilliselle ajattelulle luonteenomaista on usko tapahtumien lineaarisuuteen. Tämä taipumus palvelee meitä hyvin arkipäivän elämässä sallimalla nähdä lähitulevaisuuteen kohtalaisella tarkkuudella. Pidemmällä aikajänteellä usko lineaarisuuteen on kuitenkin omiaan johtamaan meitä harhaan. Kuusikymmentäluvun ihminen tiesi, että tietokone on iso ja siinä on paljon vilkkuvia valoja. Näin ollen elokuvan Avaruusseikkailu 2001 visio tulevaisuuden tietokoneesta on laite, joka on vielä isompi ja jossa on vielä enemmän vilkkuvia valoja. Jos Muutos ja Tehokkuus ovatkin oman aikamme mahtisanat, mistä tiedämme, ettemme jo muutaman vuoden kuluttua muistele vaihtoehdotonta putkinäkövisiotamme kiusaantuneella nostalgialla. Kukapa olisi 80-luvulla arvannut, että tulisimme elämään maailmassa, missä päiväkodin opettajan tärkein ominaisuus ei olekaan riskinottokyky?

==

Jokainen inhimillinen tragedia on seurausta muutoksesta, joko liian nopeasta tai liian hitaasta. Vakava sairaus tai läheisen kuolema ovat osa muutosta. Vastaavasti oman elämän jumiutuminen sarjaksi päivästä ja vuodesta toiseen toistuvia rutiineja ilman toivoa muutoksesta saattaa tuntua pahemmalta kuin kuolema. Hyvä elämä edellyttää mahdollisuutta mielekkään elämänsuunnitelman toteuttamiseen. Tämä ei onnnistu ilman kohtuullista vakautta, tapahtumien kohtuullista lineaarisuutta sekä kohtuullisen realistista toivoa tämänhetkistä paremmasta tulevaisuudesta, ts. muutoksesta. Yhtälailla elollinen organismi kuin ihmisen luoma organisaatio sekä vastustaa muutosta pyrkimällä oman olemassaolonsa säilyttämiseen että etsii muutosta toteuttamalla itselleen asettamiaan päämääriä. Konsulttien ja valtionhallinnon visionäärien kuoro on siis oikeassa: muutokselle ei ole vaihtoehtoja!

Perinteisesti on ajateltu, että organisaation kehitystä ohjaa kaksi toisilleen vastakkaista voimaa: yhtäällä on räväkkää irrottautumista tämänhetkisistä toimintatavoista vaativa luova yksilö; häntä vastassa on jatkuvuuteen ja status quon säilyttämiseen pyrkivä järjestelmä. Nykyään asiat näyttävät kääntyneen päälaelleen. Epävarmuus tulevasta pelottaa, ja kuten tunnettua, hyökkäys on paras puolustus. Jatkuvassa myllerryksen tilassa, organisaation muuttaessa olomuotoaan ennalta arvaamatta ja ilman selkeästi artikuloitua perustetta, työntekijöiden perusturvallisuus on uhattuna ja työmotivaatio laskee. Ennen vanhaan moista hapuilua olisi saatettu pitää merkkinä tekemisen huonosta järjestämisestä, mutta nykyään työyhteisön pysyvä pahoinvointi ja intressiryhmien välinen konflikti tulkitaan osoitukseksi johdon aloitteellisuudesta ja määrätietoisuudesta.

Kuten todettu, epävarmuuden kalvaessa myös julkisyhteisöllisten organisaatioiden houkutus sulkeutua automaattista hyvää tuottavan näkymättömän käden suosioon on suuri. On kuitenkin syytä tunnustaa liiketaloudellisten ja esim. yliopistojen kaltaisten organisaatioiden toisistaan poikkeava kyky sietää muutoksen epälineaarisuutta. Yritysmaailmassa nopeat liikkeet ovat usein toivottavia, joskin virheellisen ratkaisun seuraukset saattavat olla yritykselle itselleen fataalit. Klassisen talousteorian näkökulmasta tällä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, sillä luovan tuhon prinsiipin mukaisesti markkinoille tulee ja sieltä poistuu jatkuvasti toimijoita. Rovaniemen kaupungilla tai Espoon hiippakunnalla ei moiseen riskinottoon ole varaa siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden edustamilla aloilla ei ole markkinoita. Sama koskee suomalaisia yliopistoja, jotka eivät ole mitään olemassaolonsa uhanalaisiksi asettamaan kykeneviä markkinasubjekteja, vaan kansakuntamme hyvinvoinnin peruspilareita.

==

Jokainen yritys pyrkii määräävän markkina-aseman saavuttamiseen. Mikäli se siinä onnistuu, kärsivät markkinat, tuotannon teho laskee ja tuotteen hinta nousee. Koska yhteiskunnan ja yksittäisen yrityksen edut ovat tässä suhteessa keskenään ristiriidassa, markkinoiden toimivuutta pyritään suojaamaan kilpailulaein. Yliopistot ovat paikkaan ja yhteiskunnalliseen tehtäväänsä sidottuja eivätkä toimi vapailla markkinoilla. Markkinamekanismia kuitenkin läheisesti muistuttaa tieteenteon keskeisin edellytys, ideoiden välinen vapaa kilpailu. Tätä kilpailua käydään sekä tieteellisten instituutioiden että niissä työskentelevien henkilöiden välillä. Yliopistojen sisäisen toiminnan mielekäs järjestäminen johtaa yleensä paradigmaattisesti määräytyvien voimakeskittymien syntyyn. Tällöin vastuu tieteenteon vapauden ja suurimman mahdollisen tehokkuuden ylläpitämisestä siirtyy instituutioiden väliselle kilpailulle.

Globaalista näkökulmasta tarkasteltuna on yhdentekevää, tapahtuuko jokin tieteellinen läpimurto Oulussa vai Oviedossa. Mutta jos haluamme pitää kiinni yliopistojemme kansallisesta tehtävästä, meidän on kannettava huolta edellä kuvatun instituutioiden välisen kilpailun edellytysten säilymisestä myös Suomessa. Valitettavasti valtiollisen tason tekemisen järjestämistä näinä päivinä ohjaava kategorinen muutosimperatiivi vie meitä päinvastaiseen suuntaan. Yliopistojen lukumäärää aiotaan vähentää yksikkökokoja suurentamalla. Liian vähälle huomiolle on jäänyt se tosiseikka, että jokainen yliopisto- tai laitosfuusio on askel kohti yhden ideologian määräävää markkina-asemaa maassamme.

Valta rakastaa poikkeustilaa, sillä poikkeustilan myötä nurina lakkaa ja kaikki puhaltavat yhteen, vallan osoittamaan hiileen. Tällä kertaa poikkeustilan nimi on Muutos - arkipäiväinen käsite, joka liian monta kertaa turhaanlausuttuna on muuttunut fläppitauluretoriseksi eufemismiksi kollektiiviselle neuvottomuudelle. On mieletöntä perustella tiettyä ratkaisua muutoksen välttämättömyydellä, sillä muutos itsessään pitää sisällään äärettömän monta vaihtoehtoa. Herää kiusallisia kysymyksiä: Mikä muutoksen vaihtoehdoista valitaan? Kenen etua se palvelee? Kuka valinnan suorittaa? Jääkö tekemisen järjestäjien muutoksessa tekijöille muuta roolia kuin osallistuminen jo tehtyjen päätösten jälkeiseen terapoivaan ”keskusteluun”? Vai onko sittenkin olemassa muutoksia (esim. ilmastonmuutos), joiden yhteydessä jopa muutosvastarinta olisi hyväksyttävää?