Musiikkialan yliopistollisesta jatkokoulutuksesta

Mielikuvat musiikin jatkokoulutuksesta ovat usein hatarat. Tiedonpuutteen ohessa taustalla vaikuttaa taiteellisen jatkokoulutuksen luonne toimintana, joka ei vaivatta mukaudu vakiintuneisiin ajatusmalleihin. Jokainen uusi jatkotutkintoprojekti hakee itselleen olomuotoa käsitteellisessä avaruudessa, jonka ulottuvuudet pyrkivät hahmottumaan kiusallisina binäärioppositioina kuten tiede-taide, järki-tunne, kieli-soittaminen, luento-soittotunti jne. Perinteisestä tieteellisestä tutkimuksesta irrottautuvalle tiedontuotannolle lankeaa väistämättä korotettu todistustaakka. Tämän vuoksi Sibelius-Akatemian opiskelijoille pyritään antamaan riittävä esteettis-filosofinen välineistö, jonka avulla, ohjaavan paradigman puuttuessa, he kykenevät ankkuroimaan työnsä olemassaoleviin konteksteihin. Epäilen, että keskimääräinen musiikintohtori valmistuu Sibelius-Akatemiasta perusteellisemmalla metodologisella ymmärryksellä kuin kollegansa lääketieteellisestä tiedekunnasta.

Käsiteparien vastakkaisuutta voidaan pyrkiä lieventämään. Kognitiotutkimus tukee ajatusta tunteiden rationaalisuudesta; tieteen rinnalla myös esittävällä taiteella voidaan katsoa olevan uutta tietoa luova funktio. Toisaalta, koska edellä kuvatut elementit ovat osa kaikkea esittävää taidetta, emme voi väittää esityksen rationaalisuuden tai tutkimuksellisuuden olevan välittömässä yhteydessä nimenomaan jatkokoulutukseen. Emme näin ollen voi myöskään asettaa kahta esitystä tai niiden tekijää arvojärjestykseen edellä mainituilla kriteereillä. Tohtoritaiteilija ja tohtoroitumaton taiteilija eivät asemoidu toisiinsa nähden hierarkkisesti, vaan rinnan. Asetelma ei ole taiteiden yksinoikeus.

Huippukirurgi ei välttämättä ole tohtori, eikä seurakunnan taitavin parisuhdeneuvoja huipputeologi. Niin asianajajan, papin kuin lääkärin ammatit ovat professioita, joissa, päinvastoin kuin esimerkiksi luonnontieteissä, ammatillisesti korkeimmalla tasolla toimiminen ei edellytä korkeinta akateemista oppiarvoa. Tohtorikoulutus antaa mahdollisesti eväitä käytännön ammattitaidon kohottamiseen, mutta ennen kaikkea se rakentaa strukturoidumman käsiteperustan tuon ammattitaidon tueksi. Näin on laita myös taiteiden alalla. Tohtoroitumaton pianisti voi soittaa paremmin kuin tohtoripianisti. Tohtoripianistilla voidaan kuitenkin olettaa olevan paremmat valmiudet tarkastella omaa soittoaan, sekä soittamista yleisesti, analyyttisemmasta ja kohti objektiivisuutta kurkottavasta näkökulmasta. (Sivuutettakoon tietoteoreettiset pohdinnat tällä kertaa.) Jatkokoulutus toimii tällöin myös apuvälineenä, jolla taiteilija kykenee paremmin välittämään tietoa taiteestaan ulkopuoliselle maailmalle. Tämän työkalufunktion ilmeisin soveltamisala on opetus.

Voidaan kysyä, miksi taiteilijan pitäisi välittää tietoa taiteestaan muun kuin taiteensa välityksellä. Eikö pianistille riitä, että hän soittaa hyvin? Periaatteessa riittää, mutta vertailu muihin taiteisiin antaa viitteitä myös mahdollisesti toisenlaisesta tulevaisuudesta. Hiljattain viime vuosisadan merkittävimmäksi taideteokseksi valittu Marcel Duchampin “Suihkulähde” (1917) oli merkkipaalu kehityksessä, jonka myötä taiteen tunnistaminen taiteeksi ei enää välttämättä onnistu puhtaasti esteettisin kriteerein. Andy Warholin Brillolaatikoita (1964) ei ole taideteoksena olemassa ilman sitä kommentoivaa tekstiä. Puhumme kernaasti taiteen ja tutkimuksen osittaisesta ykseydestä. Samalla lailla taiteen ja puhutun kielen toisistaan irti leikkaaminen käy sitä vaikeammaksi mitä relativistisemmaksi taidekäsityksemme muuttuu. Selityksen merkitys kokemuksen ehtona kasvaa. Jatkokoulutus antaa eväitä tässä uudessa todellisuudessa menestymiseen.

Elämme poikkeuksellisia aikoja. Koskaan aiemmin ei sosiaalisesti korkeinta statusta nauttiva ja institutionaalisesti voimakkaimmin tuettu säveltaide ole ollut yhtä kiinni menneisyydessä. Tilanne, jossa elävät säveltäjät vaikuttavat olevan oman aikakautensa musiikissa sivuroolissa, ei ole pidemmän päälle kestävä. Näenkin taideyliopistossa harjoitettavan taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen olevan avainasemassa pyrkiessämme löytämään ratkaisuja klassisen musiikin tulevaisuuden uhkakuviin.

Epäilen, että seuraavat muusikkopolvet tulevat ihmettelemään aikamme näköalattomuutta. Sellaisetkin debatin keskiössä olevat termit kuin klassinen musiikki ja kevyt musiikki pakenevat pitävää sisällöllistä määrittelyä, kunnes käteen jää vain historiallisia ja institutionaalisia rippeitä. Kuitenkin juuri käsitteet avaavat meille mahdollisuuden asioiden analyyttiseen tarkasteluun. Kirkastettujen käsitteiden rinnalla toinen tehokas taiteentutkimuksen työväline on historia. Musiikillisten ilmiöiden sijoittaminen länsimaisen musiikin tuhatvuotiseen kontekstiin auttaa meitä havaitsemaan trendejä ja syklejä, joille aikalaistodistajat, me mukaanlukien, ovat mahdollisesti itse sokeita. Ymmärrys musiikinhistorian laajemmista kehityskaarista lienee yksi harvoista tehokkaista menetelmistä, joilla voimme edes yrittää puhkaista aukkoja edessämme kohoavaan hämärään.