Suomalaisen musiikin epävarma tulevaisuus

Kanavan numerossa 3/2011 Ralf Gothóni tuo julki huolensa suomalaisen taidemusiikin tulevaisuudesta. Gothónin ajattelun ytimessä on vaatimus korkeakulttuurin laadullisen etusijan tunnustamisesta. Mikko Ketovuoren vastauksessa (Kanava 4/2011) huomio kiinnitetään koulutushaarojen erilaisiin tavoitteisiin. Aslak Allinniemi syyttää Gothónia ”vedätyksestä” ja muistuttaa klassisen musiikin nauttimasta kattavasta julkisesta tuesta (Kanava 4/2011). Yhteistä kirjoituksille on se, että ne puhuvat - jälleen kerran - toistensa ohi keskenään yhteismitattomin argumentein.

Keskusteluun on syytä nostaa vielä yksi näkökulma: taiteenalan oma kyvyttömyys muodostaa perusteltuja yhteisiä kantoja poliittisen päätöksenteon tueksi. Suomalainen taide on nauttinut monta vuosikymmentä alati paranevista taloudellisista edellytyksistä. Nyt kasvun aika on ainakin toistaiseksi ohi. Musiikkialan reaktio on ymmärrettävä, mutta väärä. Sen sijaan, että etsittäisiin yhdessä vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin, yksilöt ja instituutiot asettuvat siilipuolustukseen sekä ulkoa tulevaa uhkaa että toisiaan vastaan.

Väitteeni voi tuntua oudolta sitä taustaa vasten, että ylimmässä musiikkikoulutuksessa on viimeaikoina tapahtunut paljon: on rakennettu musiikkitalo, on yritetty liittää Sibelius-Akatemia perustettavaan taideyliopistoon jne. Tärkeää on kuitenkin huomata, että nykyisen muutoksen käyttövoimana ja ohjaajana ei ole alan oma ymmärrys kehittämistarpeistaan, vaan ulkopuolinen hallinnollis-teknokraattinen tahto. Lopputuloksen kannalta asetelma ei ole ihanteellinen. Byrokraattisessa ohjauksessa ne, joilla on syvin tieto, käyttävät vähiten valtaa.

Musiikkikoulutus on mielekkäintä hahmottaa esikouluiästä ammattilaisuuteen piirtyvänä jatkumona. Sen käytännöt ovat hioutuneet tarkoituksenmukaisiksi satojen vuosien ja alati jatkuvan tuotekehittelyn tuloksena. Yhdenmukaistettuihin menettelyihin pyrkivä hallinnollis-teknokraattinen tahto lähestyy asiaa toisin. Se ei tarkastele kohdettaan erityisenä vertikaalisena kokonaisuutena, vaan yleisinä, toisistaan erillisinä horisontaalisina tasoina.

Ala on itse lähtenyt kritiikittömästi mukaan segmenttiajatteluun. Sibelius-Akatemia on keskittynyt puolustamaan eksklusiivista asemaansa yliopistona. Ammattikorkeakoulujen musiikkikoulutus tukeutuu alan tarpeisiin huonosti soveltuvaan duaalimalliin. Lisäksi ammattikorkeakoulujen konserniluonne, aluepoliittiset intressit ja käynnistyvä pudotuspeli ovat omiaan vaikeuttamaan niiden keskinäistä yhteistyötä. Alemmilla portailla konservatoriot ja musiikkiopistot ovat järjestäytyneet kahden eri liiton alaisuuteen siitä huolimatta, että ne tekevät 90-prosenttisesti samaa työtä.

Hallinnollis-teknokraattisen tahdon ratkaisu vallitsevaan hämmennykseen on ennalta arvattava: hallinnollisten yksiköiden uudelleenjärjestely. Näennäinen touhukkuus peittää alleen sen tosiasian, että alalta itseltään puuttuu sisäinen tahto ja näkemys omasta tulevaisuudestaan sekä kyky artikuloida se ulospäin. Strategia korvataan strategian nimeä kantavilla asiakirjoilla; johtajuuden tilalle astuu johtaminen. Vallankäyttäjien vetäessä kivirekeä yhä omavaltaisempaan suuntaan kasvaa apaattisten alaisten nurina ja keskinäinen kyräily. Kontrolli kiristyy, vaikka korkean tason ylläpitäminen edellyttäisi vapautta ja kilpailua. Nykyisin ammattiin tähtäävässä musiikkikoulutuksessa kansallista kilpailua pyritään julkisen vallan toimesta rajoittamaan.

Vaatimus kilpailun edellytysten parantamisesta torjutaan usein väitteellä, että alalla on jo nyt koulutuksen ylitarjontaa. Väite ei osu maaliinsa. Kyse ei ole toiminnan volyymin kasvattamisesta, vaan resurssien paremmasta kohdentamisesta. Musiikkialan on itse kyettävä perustelemaan, että koulutustarpeisiimme sopiva määrä keskenään kilpailevia riittävän suuria yksiköitä johtaa samalla panostuksella tehokkaampaan lopputulokseen. Toistaiseksi tällaista viestiä ei ole alan sisältä kuulunut. Ajattelua ohjaa liiaksi huoli saavutettujen etujen menettämisestä.

Kysymys on laajemmasta kokonaisuudesta kuin suomalaisen esittävän säveltaiteen tasosta. Tasolla on merkitystä ainoastaan, mikäli vastaanottaja on kykeneväinen ja motivoitunut tasoerot havaitsemaan. Länsimainen taidemusiikki pitää sisällään yli tuhat vuotta koko ihmiskunnan historian näkökulmasta ainutlaatuisen rikasta perinnettä. Sen elinvoima ja säilyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä. Vastuunkantoon tarvitaan Gothónin ohella muitakin.